Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Stable diary

TehtävätOleskeluhuone ✤ Tuntikirja

Tallipäiväkirjaan kirjoitetaan kaikki tallilla tapahtuva - eli siis hoitotarinat. Jos suoritat tarinassasi tehtäviä, on hyvä merkitä ne tarinan otsikoksi tai viimeiseksi huomautukseksi.
Jos tahdot vastausta tallin henkilökuntaan kuuluvalta hahmolta, voit jättää kysymyksen tarinan lopussa. Näin toimitaan esimerkiksi hoitohevosta pyydettäessä - tapahtuma käy jo tarinassa, mutta ylläpito vastaa kysymykseen vielä erikseen, ja tarinassa käytetyltä hahmolta tulee myös perustelut vastaukselle.

JOULUN KIRJOITUSLAHJA!

Joululoman ajan jokainen saa kirjoittaa putkeen
useammankin tarinan, jos kirjoitusinto yllättää!
Kurjaa rajoittaa teidän tekemistänne oman hitauteni takia.
Merry Christmas, toivoo Hemsburyn ylläpito!

Liittymissivulta löytyy muutama kirjoitusohje ja muistutus.

Vieraskirja  << <  2  3  4  5  6  7  8  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Mona Blanchard

06.07.2017 13:41
Luku 4
Kartanon käytävät / seikkailutarina

Oikaisin jalkani sohvalle. Olin saapunut tallille jo melko aikaisin aamusta ja ollut valmiina tarttumaan toimeen, kunnes olin huomannut, ettei mitään tehtävää juuri ollut. Olin nähnyt tallin käytävällä Curtiksen, joka oli muistuttanut, että tiistai oli tuntihevosten vapaapäivä. Ella oli hoidettu ja ruokittu, talli näytti suhteellisen siistiltä ja Elaine oli kadonnut jonnekin – todennäköisesti toimistoonsa paperipinojen sekaan.

Bussi kulkisi ohitse vasta muutaman tunnin kuluttua, ja siihen asti minun olisi jotenkin onnistuttava tappamaan aikaani. Hoitajienhuoneen ovelta kuului ääntä, ja vilkaisin laiskasti ovelle päin, kun se alkoi avautua. Sisään kurkisti nuori poika, jonka tumma tukka oli kammattu sivulle.
”Haa! Vihdoinkin joku”, hän hihkaisi nähdessään minut.
Tuijotin poikaa hieman hämmentyneenä ja yritin keksiä hänen nimeään. Sitten muistin, että olin muutama päivä sitten nähnyt saman pojan Pennyn seurassa.
”Lachlan, eikö?” heitin varovasti.
”Joo, etkö sä muka tunne mua?” hän kummasteli. ”Hetkinen, mäkään en kyllä tiedä sun nimeäsi...”
”Olen Mona”, naurahdin. ”Melko uusi Hemsburyssa.”

”Sittenhän sulle pitää esitellä kartanoa!” Lachlan sanoi innoissaan. ”Olen koko päivän yrittänyt jonkun saada lähtemään sinne, mutta ei täällä ole tiistaisin paljoa porukkaa.”
”Kartanoa? Se hulppea rakennus tuolla vähän matkan päässä?” kohotin kulmiani.
”Juuri se”, Lachlan nyökkäsi ja madalsi ääntään. ”Löysin sieltä ihka uuden, salaperäisen huoneen.”
”Salaisen huoneen?” henkäisin.
Rakastin kartanoita, linnoja, salakäytäviä ja -ovia sekä niihin liittyviä arvoituksia. En tosin koskaan ollut käynyt minkäänlaisessa kartanossa, mutta se oli aina ollut yksi pitkäaikaisista haaveistani.

”Nii-in. Se on sellainen iso, kapea juhlahuone kakkoskerroksessa”, hän selitti innoissaan. ”Siellä oli kaikkea tosi vanhaa ja hienoa. Löysin yhden lipaston, jossa oli yksi siistin näköinen päiväkirja, mutta, tuota, sitten mun piti lähteä sieltä. Kun oven edessä oli joku vieraat kieltävä nauha, mutta...”
”Ai sinnekö ei saa oikeasti mennä?” puutuin puheeseen.
”Noo...” poika kierteli. ”Periaatteessa ei, mutta mähän en tavallaan ole edes vierailija. Eihän hemsburylaista voi kieltää menemästä Hemsburyn kartanoon, eihän?”
”Enpä tiedä...” mutisin epäilys äänessäni. ”Sille on varmasti olemassa pätevä syy, että huoneeseen ei saa mennä.”
Luvattomuudesta huolimatta kartanoon piipahtaminen houkutteli minua vietävän paljon.
”Pitäisikö kuitenkin kysyä joltakulta ensin? Vaikka Curtisilta?” ehdotin. ”Se yksi vanhempi mies oli tänään aiemmin täällä myös, olikohan Sean nimeltään...”

”Ei Seanilta!” Lachlan keskeytti nopeasti.
Vilkaisin häntä kummastuneena.
”Siis, kun Sean-eno on aika tarkka siitä, mitä saa ja ei saa tehdä”, Lachlan selitti. ”Se ei tykkää jos mä sooloilen omin päin.”
”Onko se sun eno?” kysyin yllättyneenä. ”Ja hetkinen, sä siis meinaat, että sinne huoneeseen meneminen on sittenkin luvatonta?”
”Ei siitä koidu kellekään mitään harmia”, poika kohautti olkiaan. ”Mieti nyt, kokonainen huone täynnä vanhoja salaisuuksia...”
”Älä yllytä!” peitin korvani leikilläni käsilläni.
Vaikka pieni ääni pääni sisällä käski pysymään poissa vaikeuksista, olin jo mielessäni tehnyt valintani.

Hetkeä myöhemmin kävelimme tienviertä kartanoa kohti.
”Entä jos joku huomaa? Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua?” kysyin Lachlanilta.
”Tuota...” Lachlan aloitti, mutta pysyi sitten vaiti.
”Niin?” tivasin.
”Elaine ei välttämättä oikein tykkää jos joku hoitajista rikkoo sääntöjä, mutta en mä usko että sitä haittaisi...”
Pysähdyin ja käännyin tuijottamaan poikaa.
”Eli hetkinen. Ei kai mun hoitajuus ole vaarassa?” kysyin ja jatkoin, ennen kuin hän kerkesi edes vastata. ”Mä lähden tästä takaisin tallille.”
”Älä mene!” Lachlan pyysi. ”Ei sitä oikeasti haittaa. Ja jos jotain tapahtuu, niin mä voin sanoa, että se oli mun vika.”
Lachlan katsoi minua anovasti.
”Ei koiranpentuilmettä”, voihkaisin. ”Okei. Mä tulen. Mutta en pelkää laittaa sua vastuuseen, jos joku äkkää meidät.”
”Joo joo”, Lachlan pyöräytti silmiään. ”Mennään nyt.”

Pian astelimme suuren ja majesteettisen rakennuksen pihamaalle. Lachlan suorastaan puhkui intoa, ja minunkin oli myönnettävä, että ajatus kartanoon hiippailemisesta houkutteli minua lapsenomaisesti. Lachlan suuntasi pihan poikki tottuneesti suurelle pääovelle ja veti sen auki.
”En voi uskoa että olen ihka oikeassa kartanossa!” hehkutin astuessani hänen perässään sisälle.
Aulatila oli suuri ja valoisa. Vaikka rakennusta oli todennäköisesti kunnostettu aikojen saatossa, paikoin entiselleen jätetyt, rapatut tiilirakenteet kielivät kartanon vanhuudesta. Aulaa koristivat tummat ja massiiviset huonekalut, ja minun oli pakko kurottautua sivelemään nahkapäällysteistä sohvaa kulkiessamme sen ohitse.

”Seuraa minua”, Lachlan suhahti ja lähti kävelemään muina miehinä eteenpäin.
Ohitimme vastaanottotiskin, jonka takana seisova nainen tervehti meitä ystävällisesti. Hymyilin hänelle kohteliaasti ja seurasin Lachlania vasemmalla oleviin portaisiin.
”Miksi mulla oli koko ajan mielikuva, että me aiotaan selviytyä tänne ninjataidoilla kenenkään huomaamatta?” virnistin kiivetessäni tumman maton peittämiä portaita ylöspäin.
Lachlan nauroi. ”Niinhän mä olisin tehnytkin, jos mun ei pitäisi pitää sua mukana.”
”Joo joo”, hymähdin ja pyöräytin silmiäni.

Poika loikki viimeiset askelmat vauhdilla, ja pian minäkin saavutin seuraavan kerroksen. Kukaan ei ollut tullut meitä vastaan portaissa, mikä oli hyvä juttu.
”Hmm...” Lachlan vilkuili ympärilleen. ”Reitti näyttää selvältä. Onneksi täällä ei ole ketään.”
Tunsin oloni hyvin rikolliseksi, kun hiippailin Lachlanin perässä lattian poikki. Kakkoskerros oli melko suuri, ja en aluksi erottanut missään nauhalla suljettua huonetta. Lachlan suuntasi vasemmalta seinältä alkavaan käytävään, joka oli minun mielestäni hurjan upea useine ovineen ja salaperäisine tunnelmineen. Kävelimme käytävän päähän, jossa se haarautui kahteen eri suuntaan, ja käännyimme oikealle.
”Me ei osata täältä enää pois”, vitsailin käytävän käydessä mutkikkaammaksi.
”Niin, ehkä me näännytään sinne huoneeseen ja meidän aaveet jäävät kummittelemaan kartanoon ikuisiksi ajoiksi”, poika kohautti olkiaan.
”Ei houkuttele”, naurahdin.

Viimein saavuimme pieneen syvennykseen, jonka perällä oli kärjestä terävän puolikaaren muotoinen oviaukko. Jo ovesta ja kuluneista kaiverruksista näki, että huone oli ammoin ollut jokin tärkeä ja juhlava tila. Lachlan nosti hieman keltaista, vieraat jyrkästi kieltävää nauhaa, ja pujahti huoneeseen salakavala virne kasvoillaan. Vilkaisin vielä varmuuden vuoksi taakseni, ennen kuin tein saman tempun ja seurasin Lachlania juhlahuoneeseen.

”Vaau”, henkäisin antaessani katseeni kiertää huoneessa.
Se oli hyvin vanha. Vierailta oli pääsy kielletty varmaan juuri sen takia, että huonetta pitäisi entisöidä tai jotain. Hieman rapistuneesta olemuksesta huolimatta huoneen kuviotapetilliset seinät, pitkät pöydät tuoleineen, raskaalta näyttävät satiiniverhot ja tummuneet kattokruunut viestivät vahvasti, että tämä oli aikoinaan ollut juhlahuone. Tällaisista huoneista löytyi taikuutta, jos minulta kysyttiin.
”Täällä se lipasto on”, Lachlan huikkasi ehdittyään kauemmaksi.
Kävelin hänen luokseen tummasta puusta valmistetun, jykevän huonekalun eteen. Sen vetimet olivat tummuneet, kuten kattokruunutkin, mutta pojan tarttuessa yhteen laatikko avautui yllättävän helposti. Se oli täynnä yhteen niputettuja, kellastuneita papereita, ja äkkäsin heti reunassa lepäävän tumman nahkakantisen kirjan.

Lachlan avasi kirjan lähes juhlallisin elkein.
”Et ikinä arvaa”, hän sanoi saman tien.
”Mitä?” kysyin uteliaana.
”Tän tyypin sukunimi on MacBain! Eli se voi olla jotain sukua mulle”, hän selitti innoissaan ja näytti minulle sisäkanteen koukeroisella käsialalla rustattua nimeä.
Yritin saada selvää etunimestä. Se selvästi alkoi A-kirjaimella, mutta loppua oli hyvin vaikeaa vääntää minkäänlaiseksi nimeksi.
”Sun isoisoisoisoisä”, virnuilin. ”Lueppa joku kirjoitus sieltä.”
Lachlan käänteli sivuja hetken aikaa, kunnes pysäytti satunnaiseen kohtaan ja rykäisi kurkkuaan.
”17.12.1879,
Koko kartano valmistautuu jouluun, niin jotta kaikki ovat hyvin kiireisiä tehtävissään. Joulunalusaika, silloin suurimmat vierasjoukot matkaavat vierailulle. Joulupäivällinen on tekeillä jo nyt, kahdeksaa päivää ennen, sillä paisti on hyvä vasta kun se saa kauan kypsyä. Mutta sen minä sanon, vielä tulee ongelmia lumen kanssa, sillä niin paljon sitä ei pitkästi ole ollut kuin tänä jouluna. Jos vielä sataa enemmän, voihan se olla, että päivällisellä ei paljon vieraita lopuksi ole”, hän luki.
”Voi, kartano on varmaan ollut upea entisaikojen jouluna...” haaveilin.
”Paisti ei olisi pahitteeksi”, Lachlan nauroi ja jatkoi päiväkirjan selailemista. ”Loppujen lopuksi nämä merkinnät ovat aika tylsiä.”
”No joo, mutta onhan se siistiä että tuo on niin vanha”, kohautin olkiani.

Lachlan laittoi päiväkirjan takaisin laatikkoon ja pudisteli vaatteitaan, joihin oli tarttunut pölyä. Minun olisi tehnyt mieli varastaa lipastosta muutama kellastunut paperi ja tutkia niitä rauhassa kotona, mutta enhän minä sentään niin rikollinen ollut. Lähdin hieman vastahakoisesti pois huoneesta, jälleen Lachlanin johdatuksella. Kävelimme muina miehinä käytävää pitkin takaisin kakkoskerroksen päätiloihin, joissa joku vanha pariskunta katseli seinällä riippuvaa muotokuvamaalausta. Minua meinasi alkaa naurattamaan se, kuinka helppoa luvattomaan huoneeseen hiipiminen oli loppujen lopuksi ollut, ja kiiruhdimme nopeasti alakertaan. Ulos päästyämme minun oli pakko naureskella hieman.
”Harmi, ettei päästy käyttämään niitä ninjataitoja”, hymähdin.
”Ei se haittaa. Onhan tuolla varmasti muitakin huoneita, jonne ei saa mennä”, Lachlan hymyili leveästi vilkaisten kartanon suuntaan.
”Miten mä oon päätynyt näin huonoon seuraan”, päivittelin leikilläni hymynkare suupielessäni.

//Vihdoinkin sain aikaan kirjoitella tämän valmiiksi :)

Vastaus:

Mahtavaa lukea seikkailutarinoita ja nähdä miten ihanan luovaa porukkaa meillä Hemsburyssa on! Sait palkaksi £10 ja pienen aarteen, joka oli taiteltuna hyvinkin pieneksi, siistiksi paketiksi. Lachlan taisi napata sen mukaansa, mutta jotenkin se päätyi sinun kaappiisi.

Kesä oli Englannissa ja Walesissa kostein sitten vuoden 1766 ja joulu 1879 toi mukanaan kylmimmän talven puoleen vuosisataan. Lunta Hemsburyssa varmasti riitti päiväkirjakatkelman kirjoitushetkellä yli oman tarpeen. Ehkäpä mukana oli jokin vanha vanukas- tai haggisresepti?
Päiväkirjan välistä löytyi myös hapertunut lehtileike, jossa on kuva vesistöstä kahden kalliojyrkänteen välillä. Saman joulukuun 28:na päivänä sattui nimittäin kansakuntaa järkyttänyt Taynsillan onnettomuus. Skotlannissa Tay-vuonoa ylittänyt juna suistui vuonoon Wormitin ja Dundeen paikkakuntien välillä, kun siltarakenteet pettivät alta. MacBainin klaani ei onneksi silloin enää omistanut Taynvuonon pohjoispuolelta suuria läänejä maata, ja Taynvuonon junaturma opetti tarkistamaan kalliomittaukset kahdesti ennen pitkien siltojen rakentamista.

Nimi: Thomas Caffrey

24.06.2017 11:06
Luku 7. ~ Kuka Lachlan?
✤ Kartanon käytävät ✤
✤ Going off on an adventure! - Osa 1/1


Vedin huppua paremmin päähäni jättäessäni pyörää parkkiin Hemsburyn pihassa. Tätä sadetta oli nyt jatkunut jo kolme päivää lähes taukoamatta. Taivas oli sumea ja täyttynyt harmaista pilvistä, vettä valui taivaalta jatkuvana kylmänä tihkusateena. Pyöräilymatkan aikana musta takkini, jonka kuuluisi pitää vettä oli kastunut lähes kokonaan ja tuntui todella inhottavalta päällä. Typerä idea tulla tänne pyörällä, mutta autolla tuleminen näin lähelle oli tuntunut sitäkin typerämmältä. Onneksi en ollut sairastelevaa sorttia, enkä muutenkaan juuri ikinä kärsinyt kylmästä. Ehkä tästä voisi kuitenkin ottaa ensi kerralla hitusen opikseen.

Lätäköitä väistellen astelin lämpöiseen ja hiljaiseen talliin. Käytävällä näkyi muutama ratsastaja harhailemassa osittain rapaisia ja märkiä ratsujaan. Kiskaisin märän takkini pois ja kävin kiikuttamassa sen hoitajahuoneeen naulakoille. Ei tosin ollut toivoakaan, että se olisi kerennyt kuivua kotiin lähtöön mennessä. Seuraavaksi suuntasin katsomaan tuntilistaa olisiko Bessie menossa seuraavaan tuntiin. Ei ollut, kävi itseasiassa ilmi, että tamma oli parhaillaan käynnillä olevalla tunnilla. Hymähdin, aika tylsä juttu, olisin halunnut päästä vaikka edes hetkeksi harjailemaan tammaa ennen kuin ratsastaja olisi saapunut paikalle. Pistin kuitenkin mieleen mitä hevosia tunnille oli menossa ja tein sitten kierroksen katsomassa mitkä hevoset olivat jo sisällä. Vain Hilde ja Ollie olivat vielä ulkona. Päätin joutessani käydä hakemassa kaverukset tarhoilta. Kummatkin antoivat helpolla kiinni -kuka nyt sateessa oli halunnut tönöttää? Karsinoissa nappasin hevosilta niiden kevyet sadeloimet pois ja vein ne kuivumaan. Palatessani takaisin, joku tyttö oli jo löytänyt tiensä Hilden karsinaan ja harjaili tammaa innokkaasti. Ollie ei varmasti olisi yhtään huonompi vaihtoehto. Kipaisin siis hakemassa ruunan harjaämpärin ja pujahdin harhailemaan hevosta sen karsinaan. Ei kerennyt kulua kuin pari minuuttia ja Hildea harjaillut tyttö ilmestyi karsinan ovelle.
”Wendy ratsastaa sitä tänään” Tyttö tiuskaisi samalla kun tönäisi karsinan oven auki.
”Okei..?” Hymähdin ja tuijotin tyttöä kun tuo ristikätensä rintaansa vasten.
”Sanoin, että Wendy ratsastaa sillä tänään” Tyttö toisti itseään ja korotti jo ääntään huomattavasti.
”Okei okei, älä hermostu” Tipautin harjan takaisin ämpäriinsä ja poistuin karsinasta. Jollain oli vähän huono päivä. Mitäköhän tässä seuraavaaksi keksisi. Muutama ratsastaja jotka olin jo aikaisemmin huomannut löivät minuun outoja katseita äsköisen tapauksen jäljiltä. Tuollaisesta tuli todella inhottava tunne ja päätin paeta tilannetta yläkerran hoitajahuoneeseen, joka onneksi oli tyhjillään. Edes vähän hyvää tuuria tähänkin päivään.
Sade rohisi hiljaa ikkunaa vasten, luotaan työntävänä kopinana. Tuijottelin määrittelemättömän ajan tyhjää pihaa ja välillä keskityin seurailemaan vesipisaroita, jotka yhdistyivät silloin tällöin noroiksi ikkunalasin pinnalla. Aikani kuluksi rupesin tutkimaan pyödällä ollutta pystykansiota, josta löytyi oma vihko kaikille Hemsburyn hevosille. Osa vihoista oli kuluneita ja selkeästi paljon käytettyjä. Joihinkin oli myös liimattu hirveä määrä tarroja tai liimattu kuvia. Nappasin Bessin vihon, se oli sellainen uusi perusruma ruutuvihko, johon ei ollut merkattu muuta kuin hevosen perustietoja ensinmäiselle sivulle. Joku oli lisäksi kunnon tuhru käsialalla raapustellut yhdelle satunnaiselle sivulle millainen Bessie oli ollut tunnilla. Hm, pitäisi varmaan hankkia tammalle uusi vihko ja alkaa täytellä sitä...
Uppouduin vihkojen satunnaiseen selailuun, enkä huomannut huoneeseen ilmestynyttä poikaa.
”Kukas sä oikein oot?” Kuului hihkaisu takaani. Säpsähdin ja nostin katseeni Chaplinin vihosta.
”Kuka kysyy?” Käänsin katseeni poikaan, joka tuskin olisi ainakaan enemmän kuin 13.
”Lachlan. Ja sä taidat tosiaan olla uusi täällä kun et tiedä kuka mä oon” Poika höpötti silmäillen minua varsin tutkivaan sävyyn.
”Hah, sehän varmasti kertoo musta paljon. Thomas”
”Thomas, eiköhän me opita vielä tuntemaan paremmin” Kuka ikinä tämä Lachlan olikaan, sai hän äänensä kuulostamaan hyvin pahaenteiseltä. Kuin korostaakseen outouttaan, poika päästi vielä perään oudon varmaan pelottavaksi tarkoitetun hykerryksen. Poika hivuttautui istumaan minua vastapäätä.
”Mennään kartanoon” Poika täräytti ja tuijotti minua haastavasti.
”Häh?” Okei, aika odottamaton veto.
”Sullahan on korkeet odotukset tuntemattomilta” Hymähdin suoristaen selkääni.
”Nössö” Siristin silmiäni pojan sanoille.
”Ja mitä sä tarkkaan ottaen suunnittelit?” Hymähdin ja ristinkäteni puuskaan.
”Löysin viikko sitten kakkoskerroksen perältä sellasen ison, kapean juhlahuoneen. Oven edessä oli kyllä sellanen vieraita kieltävä nauha, mutta menin kuitenkin. Siellä oli tosi paljon kaikkea vanhaa, ja availin yhtä lipastoa - halusin nähdä mitä siellä oli, jotain vanhoja vihkoja ja kirjoja, mutta sitten joku käytävällä huusi, ettei siellä saa olla...”
”Ja sä juoksit pääkolmantena jalkana piiloon” Yritin tavoitella ivavaa sävyä, mutta oikeasti kiinnostukseni oli liikaa herännyt, enkä pystynyt peittämään sitä.
”Mistä vetoa, ettet uskalla edes käydä katsomassa sitä” Lachlan tokaisi ja kuulosti tympääntyneeltä. Hän varmasti huomasi tilaisuutensa iskeneen. Oli jo nousemassa pakaltaankin. Nousin seisomaan ja tipautin hypistelemäni vihon takaisin kansioon muiden joukkoon.
”Mennään vaan”

Hiiviskelimme puolijuoksua pihamaan poikki, Lachlan edellä ja minä vähän jälkijunassa. Ei ollut koskaan tullut mieleenkään käydä tärkeän näköisessä kartanossa Hemsburyn pihapiirissä. Eikä ainakaan ollut tullut mieleen, että päätyisin sateessa hiippailemaan sinne tutkimaan jotain vanhoja papereita. Ei tosin sekään, että seurana olisi joku tuntematon 12 vuotias poika. En tosin pystynyt kieltämään, etten olisi vähän innoissani.
”Tännepäin, jätin eilen yhen ikkunan auki”
”Ei tällä säällä varmaan paras idea” Mumisin kun kuljimme kyyryssä talon takaseinää pitkin.
”Joko sua pelottaa?” Lachan kääntyi minuunpäin irvistellen samalla kun pysähtyi auki jätetyn ikkunan kohdelle.
”Hei pliis” Tuhahdin ja silmäilin korkealla olevaa ikkunaa. Ristin käteni ja asetuin vähän sellaiseen asentoon kuin olisin punttaamassa jotakuta hevosen selkään. Lachan oli puhjeta hekottomaan, mutta pystyi hillitsemään itsensä ja antoi minun tuupata itsensä sisään ikkunasta, jota piti kyllä avata enemmän. Vanha ikkuna aukesi naristen, joka varmasti kuulosti meidän kummankin korvissa kovemmalta kuin olikaan.
”Ota tää niin ei tarvi hyppiä” Poika heivasi ikkunasta vanhan korkean jakkaran. Oli varmasti vähästä kiinni, ettei se mennyt rikki kun kiipesin sen päältä sisälle.

”Se huone on kerrosta ylempänä”
”Mahtavaa” Vilkaisin ympärilleni hämärässä huoneessa, jossa oli tavaraa joka lähtöön. Vanhoja huonekaluja ja päällekkäin pinottuja pahvilaatikoita. Pölyisiä ja ikuisuuden paikoillaan seisseitä.
”Kuvittelin tän jotenkin hienommaks” Lachlan tuhahti sanoilleni ja puikkelehti ovelle. Kurkkasin raotetusta ovesta käytävälle, joka oli heti ihan toistamaata. Valkoinen näyttävä portaikko, jossa oli asiaan kuuluvasti hienot kaiteet ja kaikki. Työnsi oven auki ja marssin muina miehinä portaikkoon.
”Hei, ei, oota!” Poika suhahti perääni, mutta olin jo ehtinyt varmistaa selustani ja kiirehdin portaat ylös useampi askel kerrallaan.
”Kumpi meistä on johdossa tässä?” Lachlan murahti kun oli uskaltautunut juoksemaan perääni.
”Nössö” Irvistin. Olin alkanut nauttia tästä reissusta.
”Äh, seuraa mua” Hän kiirehti edelleni käytävää pitkin ja kulman taakse. Käytävältä kuului askeleen ääniä.
”Tänne!” Lachan suhahti samalla kun vilkaisimme yhtä aikaa ympärillemme. Poika rynnisti oikean oven luokse ja tempaisi sen auki. Sullouduin ovesta heti hänen jälkeensä.

Katsahdimme toisiamme ja meiltä pääsi yhteinen huh, kun askeleet ja puheen sorina olivat kaikonneet käytävältä. Kaivoin puhelimen taskustani ja painoin taskulampun päälle. Huone oli täynnä kaikkea vanhaa hevoskrääsää. Vanhat koppakärryt, vanhoja satuloita ja suitsia, pölyisiä riimukasoja...
”Tuu nyt kattomaan näitä!” Lachlan intoili pölyisen pahvilaatikko pinon takana.
”Mikä näissä nyt oikeestaan oli niin ihmeellistä?” Kurkkasin pojan pään yli ja näytin valoa lipastosta löytyneisiin papereihin. Kirjeitä, vihkoja, vanhoja valokuvia... Nappasin satunnaisen päiväkirja tyyppisen vihon käsiini ja pyörittelin sitä silmieni edessä. Avatessani kovakantista vihkoa sen sisältä tippui lattialle niuta valokuvia. Osa oli vanhoja piirrustuksia, mittoja ja suunnitelmia.
”Tää taitaa olla tallin rakennuksen ajoilta...” Pläräsin vihkoa läpi, mutta harmikseni en saanut juuri mistään selvää. Käsiala oli liian hienoa ja kiemuroista tulkittavaksi. Olin kieltämättä yllättynyt, tämä oli ehdottomasti paljon kiinnostavampaa kuin mitä olin odottanut meidän löytävän. Kuten vanhoja päiväkirjoja tai rakkauskirjeitä.
”Okei, ehkä mä olin väärässä. Näähän on vaan vanhoja tylsiä papereita!” Lachlan murahti yllättäen ja paiskasi laatikon turhan kovaäänisesti kiinni.
”Hei, hyyysh, mä ollaan edelleen ilman lupaa täällä!” Murahdin ja tipauin kädesäni olevan kirjan lipaston päälle.
”Sori, sori” Poika risti kätensä suulleen kuulostaen hermostuneelta.
”Eiköhän mennä” Vilkaisin vielä ympärilleni huoneessa, josta olisi varmasti löytynyt jotain mielenkiintoisempaakin.
”Joo” Lachlan murahti turhatuneena ja asteli takaisin ovelle.

Kävelimme portaat alas ja jumiuduimme tärkeältä näyttävän pariskunan taakse. Yhteisymmärryksessä hyödynsimme tilanteen ja tepastelimme pariskunnan vanavedessä pois suoraan kartanon etuovesta, eikä kukaan oikeastaan kiinnittänyt meihin sen suurempaa huomiota. Vastaanottotiskin takana ollut mies jopa hymyili meille ystävällisesti.
”Miks me ei kävelty suoraan sisään etuovesta?” Höröhdin kun olimme jälleen kahden suuntaamassa tallille.
”No ainakaan se ei olisi ollut yhtä jännää!” Lachlan kiljaisi tilanteeseen huvittuneena.
”Totta” Sateen hämärässä suojassa juoksimme kohti lämpöistä tallia nurmikon lätistessä jalkojen alla. Vesi meni8 meiltä kummaltakin kenkien läpi.

”Ehkä me mennään joskus uudelleenkin” Poika hihkaisi työntäessään tallin ovea auki, oli jo vissiin unohtanut pettymyksensä vanhoihin papereihin.
”Uudestaan mihin?” Kysyjä oli Curtis, joka sattui juuri sopivasti tulemaan tallikäytävällä vastaan. Mies kohotti kulmakarvojaan ja jäi tuijottamaan meitä odottavasti.
”Ai mihin?” Lachlan kysyi viattomasti ja kipaisi miehen ohi nauraen.
”En mä tiedä mitä se höpöttää, vasta tapasin” Kohautin hartioitani ja kohtasin Curtisin epäilevän katseen.
”Kaikkiin Lachlanin juttuihin ei kannata lähtee mukaan” Mies tokaisi ennen kuin harppoi kohti maneesia. Se taisi pitää paikkansa enemmän kuin hyvin.

Bessien ratsastaja oli juuri ottamassa satulaa pois tammalta kun ilmestyin karsinan viereen.
”Moi, tarviikko apua hevosen kanssa?” Kysäisin kurkatessani karsinaan.
”Joo, mulla ois oikeesti vähän kiire niin jos haluut purkaa loppuun...” Tyttö kysyi ujona.
”Totta kai. Mites meni tunti Bessien kanssa?”
”Ei kovin hyvin...”Tyttö mutisi ja livahti ulos karsinasta satula käsissään.
”Vietkö sä tän? En kuitenkaan yllä sinne korkeelle” Nyökkäsin ja nappasin satulan käsiini.
”Mun pitää lähtee nyt” Sama arka mumina jatkui ja tyttö kiirehti ulos tallista. Minulle sopi se enemmän kuin hyvin. Pääsisin viettämään vielä hetken Bessien kanssa ennen kuin lähtisin itse pyöräilemään sateeseen. Nappasin suitset pois ja kiikutin ne satulan kanssa samaan aikaan omille paikoilleen. Mukanani toin harjat.
”Enköhän mäkin pääse vielä sun kanssa ratsastamaan joku kerta” Harjailua aloitellessani juttelin tammalle niitä näitä. Tunti oli vissiin ollut aika helppo ainakin niillä osin, ettei hevonen ollut yhtään hikinen. Bessietä harjaillessani vaivuin omiin ajatuksiini. Kukakohan tämä Lachlan oikeastaan oli? Ja miksiköhän oli ylipäänsä ollut penkomassa kartanossa? Hän oli kuitenkin loppujen lopuksi vaikuttanut mukavalta ja ihan hauskaltakin kaverilta. Pitäisi varmaan koittaa tutustua häneen vähän paremminkin jos vielä törmäilisimme tallilla. Hän kun varmaan kuitenkin liikkui täällä aika usein. Ainakin sen perusteella, että hänestä oli ollut outoa kun en tiennyt kuka hän oli. En kylläkään ollut tutustunut juuri kehenkään koko tallissa noin muutenkaan. Pitäisi varmaan vähän yrittää sosiaalistua.

Vastaus:

Kiitosja onnittelut seikkailun suorittamisesta! Kaappiisi on lisätty pieni mukaan tarttunut aarre kartanon kirjasten välistä, se varmaankin tipahti taskuusi hätäisessä lähdössä. Saat myös £10!

Tarkemmalla tutkiskelulla tarkastelemasi paperit paljastuisivat muutaman rakennuspiirroksen muistiinpanoiksi ja vanhaksi hevoslistaukseksi. Osa tekstistä on sotkeutunutta ja paperit paikoin pahasti hapertuneita, mutta jotain pätkiä on silti mahdollista ymmärtää.

"Hemsburyn kartanon vanha puupihatto on purettu tilan ruusutarhan eteläpuolelta viime vuoden keväällä, ja kaikki tilan työjuhdat, ravurit eli muut vaunuhevoset siirretty kirkonkylän torppareitten ja pappilan hakoihin."
--
"Lattiatiilet muurattu E. Masonin toimesta kolmas toukokuuta. Hevosia varten on mitattava tallien itä- ja länsisiipeen kuhunkin kaksikolmatta pilttuuta, niin että niiden määrä yhteensä on neljäkymmentä ja neljä. Upseerien hevosia varten rakennettakoon myös yhteensä kaksitoista karsinaa vuoden sisällä kolmanteen huhtikuuta 1807 mennessä. Ratsastussalin piirustukset on uusittava, sillä ne on sovitettava tallien mittoihin ennen rakennustöiden aloittamista."
--
"Manin saaren kautta laivatut kolme irlantilaista työhevosta: harmaa ruuna, viisivuotias, häntä ja korvat typistetyt ja turvassa pilkku; musta huntertamma, joka on nuori, pienikokoinen ja ärhäkkä ja tottelee nimeä Mary; eli myös pitkäharjainen valkea kimo Limerickin nuoremman Steven O'Connellin tilalta, joka on kymmenvuotias ruuna.
Tuotu myös Oxfordshirestä täysiverisen kilpahevosen Orientin poika Occident. Kapteeni Albert Powellin hevonen. Punarautias orivarsa jonka tunnistaa leveästä läsistä ja valkeasta laikusta vasemmalla kyljellä. Varsan koulutus aloitetaan syyskuussa."

Nimi: Katheryn

22.06.2017 18:08
Luku 1 - Tutustumista Hemsburyyn

Halusin käydä tänään hieman katsomassa, minkälainen talli Hemsbury olisi. Olin löytänyt tallin nettisivut muutama päivä sitten ja jo silloin olin ihastunut talliin. En malttanut odottaa, millainen talli olisi paikan päällä ja minkälaisia hevosia siellä olisi.
Kurvasin tallipihaan skootterillani. Tallille ei ollut kovin pitkä matka, joten voisin tulla tallille joskus pyörälläkin. Nyt olin kuitenkin liian laiska siihen. Jätin skootterin odottamaan parkkipaikalle, kun talsin sisälle kaksikerroksiseen, punatiiliseen rakennukseen.
Tallista aisti historian havinan. Hemsbury ei ollut se tienoon modernein talli, mutta sitä en odottanutkaan. Tallin historiallisuus viehätti ja ainakin talli oli omaperäinen. Enpä osannut sanoa yhtään samanlaista tallia kuin Hemsbury.
- Hei, oletko uusi täällä? Kuulin jonkun sanovan. Huomasin, että olin jäänyt seisomaan keskelle tallikäytävää ja näytin varmasti aika tyhmältä siinä seisoessani, miettiessäni vain omia juttujani.
- Joo, olen täällä tutustumassa paikkoihin. Nimeni on Katheryn, esittäydyin hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Täällä ravaa porukkaa yhtenään, mutta jotenkin onnistun silti tunnistamaan, kuka on käynyt tallilla ennen ja kuka on täysin uusi kasvo! Tyttö naurahti. - Ai niin, ja nimeni on muuten Penny.
- Hauska tutustua, sanoin hymyillen.
- Kuin myös! Penny sanoi ja hänkin hymyili hieman.
Juttelimme siinä hetken, ja Penny tarjoutui hieman näyttämään tallia.
- Olenkin jo oikein expertti tässä hommassa! En muista, kuinka monesti olen esitellyt tallin uudelle kävijälle, Penny sanoi naurahtaen. Naurahdin tytön mukana.
Penny näytti minulle varustehuoneen, rehuvaraston ja vessat. Hemsburyn tilat vaikuttivat oikein siisteiltä. Hän näytti myös oven, mistä maneesiin mentiin.
- Siellä on tunti menossa, niin ei mennä sinne häiritsemään, Penny sanoi ja nyökkäsin ymmärtäväisesti.
Kapusimme portaat ylös yläkertaan, josta löytyi hoitajien huone, toimisto ja maneesin katsomo. Suuntasimme toimistoon, sillä Penny halusi näyttää minut tallin omistajalle.
- Elaine, onko sinulla kiire? Penny kysyi tallin omistajalta.
- No, ainahan minulla on, mutta jostain minä silti sitä aikaa löydän, Elaine sanoi pieni hymy kasvoillaan. Hän näytti kuitenkin määrätietoiselta ja arvatenkin nainen osasi pitää kuria tallissa.
- Tulin vain näyttämään toimiston uudelle tallilaiselle. Hän voi sitten tulla kysymään hoitohevosta täältä, Penny sanoi ja vinkkasi minulle silmää.
- No, katsotaan sitä sitten... sanoin hiljaa.
Lähdimme pois häiritsemästä Elainea. Menimme takaisin alakertaan, koska hevoset olivat vielä esittelemättä. Kaikkia hevosia Penny ei tietenkään voinut esitellä, koska osa oli tunneilla ja osa ulkona, mutta saisin ainakin pintaraapaisun Hemsburyn hevostarjonnasta.
- Tämä tässä on Dodger, Penny kertoi. Se oli todella isokokoinen, mutta ei se minua hetkauttanut. Olinhan tottunut isokokoisiin hevosiin.
- Onpas se upea otus, tokaisin ja silitin ruunaa hieman.
Penny näytti muutaman tuntiponin, mutta en oikein lämmennyt niille. Olivathan ne suloisia, mutta minua viehätti enemmän isokokoiset hevoset. Länsisiivestä Penny näytti mustankirjavan Logan-orin, joka näytti hapanta naamaa.
- Logan näyttää usein tuolta, mutta ei se oikeasti ole ilkeä. Se on oikeastaan aika mukava hoidettaessa. Ratsastaessa se on tosin vähän vaativa, Penny selitti. Nyökkäsin ja katselin hevosta. Se oli upean värinen, mutta myös luonteeltaan kiinnostava.
Tallikierroksen päätteeksi kiitin Pennyä ja hänen piti jo rientää omiin menoihinsa. Minäkin ajattelin lähteä tallilta, nyt kun en enää mitään tekemistä keksinyt. Tulisin tallille varmasti uudestaankin, mahdollisimman pian.

//Suoritin siis tehtävän "tutustu talliin" ja "tapaa tallilaisia" :) Ajattelin myös kysyä, että vapautuvatko hoitohevoset joskus hoitajiltaan, jos hoitaja on epäaktiivinen? En tarkoita tätä millään pahalla, mutta huomasin ainakin Loganin hoitajan olevan hieman epäaktiivinen. Halusin vain tiedustella, en olla ilkeä. Toivottavasti tajusit pointtini!

Vastaus:

Tervetuloa vielä kerran Hemsburyyn, ja anteeksi etten ole ehtinyt heti vastaamaan. Hyvä että Pennystä oli avuksi talliin tutustumisessa - Elaine-parka on tosiaan aina kiireessä, vaikkei onneksi olekaan tallin ainoa omistaja.

Tehtävät suoritettu hienosti, saat niistä palkaksi £10 jotka lisätään kaappiisi.

Hoitajia poistetaan silloin tällöin - lähtökohtaisesti niitä, jotka eivät ole liityttyään yhtäkään tarinaa kirjoittaneet. Tällä hetkellä ainakin Natasha, Lawrence ja Logan ovat mahdollisen harkinnan alla hevosiksi, jotka vapautetaan uusille hoitajille. Toistaiseksi yritetään kuitenkin saada kaikille hevosille oma hoitaja ennen listan uusimista, kakkoshoitajia tai uusien hevosten hankintaa. :) Aina saa kysyä jos mietityttää!

Nimi: Mariam

17.06.2017 19:17
Sadepisarat läiskähtelevät tallipihan hiekkaiseen maahan, jonka läpi kävelen kuunnellen hevosia, jotka hamuilevat viimeisiä heinänkorsiaan karsinoidensa lattialta. Joku hörähtää kuullessaan askeleet tallin käytävällä. Heitän reppuni yläkerrassa sijaitsevaan hoitajien huoneeseen ja suunnistan sitten Gilbertin karsinalle. Poni on jo syönyt heinänsä ja odottaa kiireisenä ulospääsemistä. Se on selkeästi piehtaroinut, joten otan sen harjapakista pölyharjan ja vetäisen tummat irtoliat irti sen karvoista. Kun se on suurinpiirtein siisti, otan sen ovesta tumman sadeloimen, jota ei ponilla ole luultavasti käytetty kertaakaan. Laitettuani sen nauhat kiinni, kurkistan käytävälle. Curtis kävelee siellä Frank-muulia vierellään taluttaen.
“Curtis hei, odota hetki!” huikkaan, ja tuo vilkaisee taakseen. Huiskautan kädessäni olevaa riimunnarua, ja mies pysähtyy. Sujautan riimun Gilin päähän ja napsautan riimunnarun lukon kiinni. Sen jälkeen avaan karsinan oven, ja Gilbert lähtee kopsuttamaan käytävää pitkin. Sillä on aina aamuisin kiire päästä ulos. Ulos päästessämme kävelytän Gilin Curtisin rinnalle ja tuo vilkaisee minua epäuskoisena.
“Siis mihin sinä olet tuon ponin käärinyt?” hän pärskähtää ja osoittaa Gilbertiä, jonka sadeloimen kaulakappale riippuu hiukan oikealla. Korjaan sen oikeaan kohtaansa, kunnes vilkaisen hymyilevää Curtisia.
“Se on sadeloimi”, sanon virnistäen. “Sellainen laitetaan hevosen selkään sateisella ilmalla.” Sitten Curtis vain pudistaa päätään, ja jatkamme matkaa.

“Mariam, minä ajattelin, että sinä saisit tänään mennä Natashalla”, Elaine sanoo ja vilkaisee minua. Kohotan kulmiani hämmästyneenä.
“Natashalla?” sanon yllättyneesti ja katsahdan ulos. Sateinen sää ei ole hellittänyt, mutta onneksi meillä on maneesi.
“Niin. Se ei ole muutamaan päivään nyt ole ollut tunneilla, niin sillä saattaa olla hiukan virtaa”, nainen tuumaa ja siirtyy seuraavaan ihmiseen. Minä kaivan uuden ratsastuskypäräni ja vedän sen päähäni. Harkitsen hetken, ennen kuin päätän kuitenkin laittaa ratsastusliivin päälleni. En kovin usein mene isoilla hevosilla, kuten Natashalla, mutta hevsetkin ovat ihan mukavaa vaihtelua ponien sivulla. Kun olen ottanut varusteeni, sanon hei Elainelle ja muille alakerrassa istuville hoitajille, kävelen satulahuoneeseen ja kerään sieltä Natashan varusteet. Natasha on minulle melko suuri, mutta se on kuitenkin melko lempeä ja katselee minua ystävällisesti, kun häärään sen ympärillä. Ensiksi harjaan kaulan, sitten molemmat etujalat. Suin sen vuohiset puhtaiksi, kun se kumartuu katsomaan tekemisiäni. Silitän hellästi sen turpaa, ja se ravistaa päätään. Kun se on harjattu lopulta joka paikasta myös pölyharjalla, otan harjakamman ja kampaan sen harjan siistiksi. Sitä ei oikeastaan edes kiinnosta erityisesti luimia tai näyttää nyrpeätä naamaa kiristäessäni satulavyötä. Satulavyön kiristäminen sujuu moitteettomasti ja säädän jalustimia hiukan lyhyemmiksi. Sen tehtyäni otan Natashan suitset ja niiden kuolaimet käteeni ja lämmitän niitä hiukan heinäpaalin päällä istuessani, kun pian Natasha työntää karsinansa ovea päällään hiukan enemmän auki ja astuu askeleen ulospäin. Se ei kuitenkaan lähde minnekään, vaan jää seisomaan ja kurkistelee sieltä tallikäytävälle, jolla kävelee ohi muutama tallityttö.
“Hei”, sanon ystävällisesti, mutta jostain kumman syystä he eivät reagoi ollenkaan sanoihini. Toinen tytöistä vilkaisee minua nenänvarttaan pitkin ja hihittää.
“Onko tuo se irlantilainen?” toinen sanoo hiljaa, mutta kuulen kaiken silti. Ensimmäinen tyttö nyökkää.
“Se on vähän outo, luulee olevansa hyväkin ratsastaja. Ja se puhuu ihan kummallista englantia, ihme että edes joku saa selvää”, hän sanoo, ja toinen tyttö mutisee häntä olemaan hiljempaa. Onneksi he kääntyvät nopeasti kulman taakse, ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan.
“Mitähän tuo oli?” sanon hiljaa Natashalle, joka tuijottaa minua ymmärtäväisesti viisailla silmillään.
“Ei heistä kannata välittää.”
Säpsähdän ja käännän katseeni Pennyyn, joka on istahtanut rennosti viereeni heinäpaalin päälle.
“Ei sillä että välittäisinkään. Keitä he ovat?” kysyn uteliaana.
Penny pyöräyttää silmiään ja huokaisee teatraalisesti.
“Beatrice ja sisarensa Bianca”, hän selittää, “heidän hevosensa asuvat naapuritallilla. He aloittivat ratsastuksen korkeintaan vuosi sitten ja he ovat, miten sen nyt sanoisi, hyvin..”
“..omahyväisiä ja uskovat itsestään liikoja? Tai no, Bianca ei niinkään, hän vain kulkee sisarensa kannoilla.” Paula istuu toiselle puolelleni ja päättää lauseen. Vilkaisen häntä virnistäen.
“Niin kai sitten”, sanon, nousen seisomaan ja pujotan suitset Natashan päähän. Laitan remmit kiinni ja vedän otsatukan pois otsapannan alta.
“Elaine sanoi, että Natashalla saattaa olla vähän pöllöilyenergiaa tänään, kun sillä ei ole hetkeen ratsastettu”, puhelen ja tarkistan vielä kaikki varusteet läpi Pennyn vastatessa.
“Mitä, Natashallako? Ei se koskaan tee mitään typerää, vaikka sillä olisikin virtaa!” huudahtaa Penny ja nousee seisomaan. “Tulenko auttamaan sinut selkään?”

Natasha kävelee eteenpäin korvat hörössä, roikottaen päätään rennosti hiukan alempana.
“No niin”, Elaine aloittaa ja käskee meitä ottamaan ohjat. Hiljalleen kerään ne käteeni ja tutkailen, miltä Natasha tuntuu tänään.
“Voitte nyt itsenäisesti alkaa verryttelemään käynnissä. Kuunnelkaa ja tutkikaa, miltä hevonen vaikuttaa, ja tehkää asioita sen mukaan. Jos hevonen tuntuu jäykältä, te jumppaatte niiden kylkiä niin kauan, että se alkaa tuntua paremmalta. Ja jos hevonen on liian reipas, teette monia pidättäviä harjoituksia, kuten käynnin hidastamista ja tiheitä seisahduksia”, hän jatkaa ja käännän katseeni takaisin eteenpäin. Natasha tuntuu paikoin painavan hiukan sisäänpäin, mutta sain sitä korjattua asetuksilla ulospäin ja takaisin. Lopulta se alkaa hellittää molemmista kyljistä, ja ratsastuskin alkaa tuntua mukavammalta.
“Natasha näyttää nyt ihan hyvältä”, Elaine kehuu, “jos se myötää noin paljon niskasta, kerää enemmän ohjia.”
Teen työtä käskettyä, ja Natasha pureskelee kuolainta tyytyväisen oloisena. Taputan sen kaulaa pehmeästi.
“Sitten vaihdetaan suuntaa itsenäisesti, ja kun olette sopivassa paikassa uralla, lähdette raviin”, Elaine huutaa kentän keskeltä. Kävelen lyhyen sivun loppuun asti ja käännän kulmasta lävistäjän. Kun saan sen suoristettua takaisin uralle, siirryn raviin. Ensiksi se ei taas tahdo taipua mihinkään suuntaan, mutta kun olen sinnikkäästi jumpannut sitä hetken aikaa, se alkaa rentoutua ja myödätä niskasta. Taputan Natashan kaulaa ja jään kuuntelemaan Elainen ohjeita.
“Sitten jokainen kääntyy omalta kohdaltaan voltille. Siirrytte voltilla käyntiin, ja rupeatte etsimään sopivassa poikituksessa menevää avotaivutusta. Avotaivutusta täytyisi saada neljä lyhyttä pätkää volttinne sisälle: taivutus, suoristus, taivutus ja niin edespäin. Avotaivutus on tärkeä liike niin hevoselle kuin ratsastajallekin, sillä se vaikuttaa kääntämiseen, suoristamiseen ja taivuttamiseen”, nainen ohjeistaa napakalla äänellä, ja siirrän Natashan käyntiin. Ensimmäisestä voltistamme tulee melkolailla soikion muotoinen, mutta pikkuhiljaa Natasha alkaa taipua hyvin ja voltit onnistuvat hyvin.
“Nyt sitten siirrätte raviin ja sama ravissa”, Elaine huutaa. Siirrän Natashan raviin, ja minulla menee hetki tottua sen suuriin liikkeisiin. Muistelen kuitenkin vanhan valmentajani ohjeita; joka kerta, kun ravi pompauttaa sinua ylöspäin, ajattele istuvasi niin syvälle satulaan, kuin suinkin, ja hengitä samalla ulospäin. Pian saan raviin hyvän rytmin, ja haen kevyesti avotaivutusta. Natasha taipui näppärästi taivutukseen ja sen kaula kaartuu kauniisti. Pätkien välissä suoristukset onnistuvat, ja Elaine antaa ohjeita ja kehuja.
“Hyvä, Mariam! Natasha myötää nätisti sieltä edestä. Aina kun se lähtee tuntumalta, tee muutama napakka puolipidäte ulko-ohjalta ja samalla hiukan pohkeilla eteen. Sen on saatava raviin hyvä tahti”, hän neuvoo ja Natasha toimii joka kierros paremmin. Tämän jälkeen verryttelemme ympyröillämme hetken laukassa, jonka jälkeen suoritetaan taas avotaivutusta. Natasha suoriutuu virheettomästi ja tekee napakan suorituksen.

Välikäyntien jälkeen on laukkatehtävän vuoro.
“Tänään päätehtävänämme toimivat laukanvaihdot. Suoritetaan yksi kerrallaan, muut odottavat vuoroaan reunoilla. Nostatte oikean laukan pitkällä sivulla, käännätti keskihalkaisijalle, suoristatte ja teette laukanvaihdon. Sitten käännätte ympyrän vasemmassa laukassa, palaatte suoristuskohtaan ja teette uuden vaihdon. Tämän jälkeen teette toiseenkin suuntaan ympyrän, jotta muodostatte kahdeksikon. Sitten palaatte suoristuskohtaan, vaihdatte vasemman laukan ja palaatte uralle”, Elaine ohjeistaa, ja kerään ohjat. Kertaan tehtävän mielessäni, ja sitten ensimmäinen alottaa tehtävän. Minä suoritan kolmantena, ja pian on minun vuoroni. Nostan oiken laukan ja haen siihen hyvän temmon. Oikeassa kohdassa käännän Natashan keskihalkaisijalle, ja vaihdan laukan ulkoavuilla. Natasha tekee hiukan suuremman vaihdon, kuin olisin odottanut, mutta pääsen nopeasti takaisin ryhtiin ja jatkan myös toisen ympyrän. Myös vaihto oikeaan laukkaan sujuu ja laukka pyörii kierroksen ajan hyvin. Kun tulen viimeiseen vaihtoon, teen puolipidätteen ja annan avut vaihtoon, Natasha kiskaisee päänsä ylös. Minä pidätän nopeasti, mutta se loikkaa ylöspäin, kiskaisee päänsä alas ja pukittaa takajaloillaan. Yritän roikkua kyydissä, mutta se potkaisee varmuudeksi vielä uudestaan. Otteeni satulasta ja harjasta irtoaa, ja lennän yli sen pään. En ehdi edes huomata, kun kuuluu pamaus, ja komahdan päin maneesin seinää. Sitten löydänkin itseni maneesin hiekasta ja vääntäydyn ylös henkeäni haukkoen, kun Elaine ilmestyy näkökenttääni.
“Mariam! Sattuiko?”
Kumma kyllä minuun ei satu. Ellei pientä jomotusta käsivarressa lasketa.
“E-ei”, sanon, ja Elaine auttaa minut ylös. Natasha oli laukannut muutaman kierroksen maneesia ympäri, ja aiheuttanut sekasortoa muidenkin hevosten järjestyksessä. Nyt se kuitenkin seisoo paikoillaan muutaman metrin päässä ja antaa minun ottaa sen kiltisti kiinni.
“Pystytkö nousemaan selkään? Ja oletko varma, ettei sinuun satu?” ratsastuksenopettaja huolehtii, ja nyökkään vastaukseksi molempiin kysymyksiin. Kun olen päässyt selkään, pudistelen liat turvaliivistäni, ja Elaine antaa minulle lisäohjeita.
“Tulehan nyt vielä kerran koko tehtävä. Natasha varmasti on nyt rauhallinen riehuttuaan tarpeeksi.”
Nyt Natasha kuuntelee minua läpi tehtävän, ja se onnistuu ihan hyvin siihen nähden, mitä äsken tapahtui. Lopputunti sujuu melko nopeasti, ja talliin tultuani Natashan hoitaja lupautuu laittamaan ratsuni pois. Ennen lähtöäni käyn vielä moikkaamassa laitumella Gilbertiä, joka tuuppaa minua käsivarteen- juuri siihen kipeään kohtaan.
“Aih.. Vaikkei mitään kummempaa sattunutkaan, sain varmaan kunnon mustelmat”, mutisen ponille, taputan sen turpaa hyvästiksi. Olipa päivä, mutta tulipahan tehtyä.


//Tein tarinassa tehtävät
-takki niskaan
-ilmalento


Vastaus:

Ah, Englannin kaunis kesäsää. Kaatosade. Ihanaa että Gilbertiä tuollaisella koiranilmalla joku hellii kuin parempaakin kilpahevosta, sadeloimet ja kaikki ;)

On aina jännä lukea kun joku tuo tarinoihin uusia hahmoja - ja pakko sanoa, että Beatrice ja Bianca vaikuttavat kaksikolta, jota ei välttämättä haluaisi omalle tallilleen. Näyttää jännittävältä käänteeltä tulevien tarinoiden kannalta.

Tarinan ratsastusosuus oli nätisti kirjoitettu. Natashan ja sinun puuhiasi oli helppo seurata. hyvä että saat aikaan tällaisia tuntitarinoita, vaikka sivujen tuntiosuus onkin ihan retuperällä. Yritän tehdä sille jotain, heti kun keksin helpomman tavan tuntien kuittaamiseen ja päivittämiseen - nykyinen on aika kökkö.
Ja ennen kuin uusia tehtäviä ehditään kirjoittamaan, voit vaikka suorittaa ensimmäistä seikkailuasi ja kertoa siitä hieman palautetta. ;)

Kumpikin tehtävä hyvin suoritettu, palkaksi £10!

Nimi: Thomas Caffrey

28.05.2017 21:00
Luku 6.
∇ Käy maneesilla
∇ Menoa maneesissa

Olin lupautunut menemään myöhemmin päivällä yhdelle naapuritilalle lypsyavuksi, mutta minulla oli kuitenkin sellainen olotila, että halusin päästä tänään moikkaamaan Bessietäkin. Tallille oli siitä syystä tullut lähdettyä tänään jo aikaisin aamulla. Farmille johon olin illaksi menossa, oli odotettavissa myös poikimisia, joten siellä saattaisi vierehtää hyvinkin koko päivä. Varsinkin kun talon isäntäväen sattui tuntemaan hyvin, niin tiesi jo etukäteen, ettei paikalta tahtonut päästä pois juomatta viittä kuppia teetä ja vaihtamatta kuulumisia, johon perinteisesti tuuppasi menemään ainakin kaksi tuntia. Ihan mukavaa porukkaa noin muuten vaikken sellaisesta ylimääräisestä sosiaalisuudesta hirveästi ollutkaan kiinnostunut.
Normaali arkiaamu Hemsburyssa olisi varmasti sopivan hiljainen vastapaino tulevalle iltapäivälle.

Astuin rouskutuksen täyttämään talliin, hevosilla oli aamuruokailu menossa. Kuten sanoin, kello ei tosiaan ollut vielä paljoa. Tallustelin Bessien karsinalle ja kurkkasin kaltereiden välistä kun tamma mussutteli aamuheiniään.
”Huomenta” Naurahdin kun eläimen turpa nousi heinistä ja se heilautti päätään ikään kuin tervehdykseksi.
”Ruokaile ihan rauhassa vaan, pääsen varmaan sit viemään sua ulos” Seurailin hetken otuksen syömistä, mutta lähdin sitten etsimään aamutallintekijää. Kiersin tallin ympäri ja vilkaisin rehu,- ja varustehuoneeseenkin, mutten törmännyt kehenkään. Enkä ollut tainnut nähdä ulkonakaan ketään. Kummallista, kai täällä nyt joku oli kun kaikki hevoset olivat syömässäkin. Päätin vielä käydä vilkaisemassa maneesiinkin, koska sieltä kaikui epämääräistä kolinaa ja jos ketään ei löytyisi voisin varmasti alkaa täyttämään tarhojen vesiastioita. Ovea auki työntäessäni kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota siihen miten raskas maneesinovi oikeastaan olikaan.
Oli kyllä kieltämättä aika näppärää, että tallista pääsi suoraan sisälle maneesiin. Sää kun yleensä oli täällä aina enemmän tai vähemmän huono niin tuollaisia pieniä asioita oppi kyllä nopeasti arvostamaan. Tai maneesia ylipäänsä, meillä kun kotona ei ollut edes ratsastuskenttää. Sellaista oli kyllä vuosia suunniteltu, mutta olihan se aika projekti aloittaa kentän rakennusta. Onneksi ratsastusmaastot hipoivat täydellisyyttä ja oli kuitenkin suhteellisen tasaista peltoa jolla pystyi ratsastamaan melkein ympärivuotisesti. Kentän ja maneesin sijaan meillä oli oma maastorata, johon on vuosien aikana kyhätty kaikensortin estettä. Sellaisissa oloissa ratsastustaidotkin kehittyivät vähän erisuuntaan kuin tunneilla vääntäessä ja opettajan kritiikin alla.
Maneesissa huristeli menemään jo tutuksi käynyt ratsastuksenohjaaja Curtis. Mies ajeli keskikokoisella mönkijällä ja ainakin äänestä päätellen kuulosti siltä, että siinä varmaan oli ainakin jotain pikkuvikaa. Näppärästi näytti kuitenkin lanaus hoituvan, mönkijän perään oli kiinnitetty aika vanhan oloinen kenttälana. Jäin seurailemaan puuhaa sivusta, mutta kieltämättä olisi ollut kiva päästä itsekin ajamaan. Tai ajamaan pelkällä mönkijällä, mutta sellainen yleensä lähti helposti valvomattomissa olosuhteissa lapasesta, joten ehkä parempi jos en menisi koskemaan ollenkaan.
”Huomenta” Curtis kurvasi mönkijällä viereeni kun oli ajellut viimeiset rivit valmiiksi.
”Huomenta, mikäs mönkijässä kun pitää tuommosta ääntä?”
”Äh, alkaa olla ikäänsä nähnyt kapistus, mutta hoitaa kyllä hommansa” Nyökkäsin.
”Mitäs aamutallista hoitamatta, ajattelin lähtee vesien jakoon ja voin kyllä pistää uloskin noita otuksia”
”Sehän on hyvä, kiva saada apua aamutalliin. Mä oon yleensä käyny aina lanaamassa täällä ja joskus kentälläkin sillä aikaa kun noi elukat syö, mutta pistä vaan vedet ja laita sitten niitä ulos, jotkut saattaa tarvita loimen. Ja sit on tietysti aina karsinan siivousta” Curtis naurahti loppua kohden.
”Kuulostaa hyvältä”
”Hyvä, mä ajan vielä kierroksen täällä ja meen kentälle niin kato sä vaan tallia sillä aikaa” Mies kaarsi mönkijänsä kanssa takaisin töihin. Maneesi näytti paljon suuremmalta nyt kun siellä ei ollut pystytettynä esteitä tai suurta määrää hevosia kiertämässä uralla. Olisi joskus aika luksusta päästä ratsastamaan tänne yksinään.

Kuten sovittu, päätin lähteä vesien jakoon tarhoille. Löysin lyhyen etsinnän jälkeen vesiletkun, jonka kiinnitin ulkovesi pisteeseen. Kiersin tarhat läpi ja täytin hevosten suuret vesiastiat. Hommaan menikin yllättävän kauan aikaa, osaa astioista piti vähän huuhdella ja osan sai muutenkin täyttää melkein kokonaan. Pääsin aikapitkälti samaan aikaan Curtisin kanssa takaisin talliin. Sovimme, että minä voisin alkaa siivota karsinoita sitä mukaan kun hevosia menisi ulos. Olisin ehkä halunnut myös olla kiikuttamassa hevosia tarhoihinsa, varsinkin kun siitä oli jo ollut puhettakin, mutta en viitsinyt ruveta hankalaksi, vaan kävin hakemassa talikon ja kärryt. Parkkaarasin itseni ensimmäiseen tyhjään karsinaan ja aloin lapata lantaa kärryihin. Pitää varmaan vähän kehua itseäni, olin työssä nopea, mutta myös tarkka. Minulla oli tähän hommaan sellainen perjaate, että karsinan tuli olla tiptop. Kyllähän vessakin vedetään aina niin monta kertaa, ettei sinne jää mitään ylimääräistä lillumaan ja samalla perjaatteella siivosin aina myös karsinat. Koko tallin karsinoiden puunaukseen menisi varmasti tovi aikaa, mutta minua se ei haitannut. Voisin sitten sen jälkeen käydä moikkaamassa Bessietä tarhassa ja lähteä ajelemaan takaisin kotiinpäin.

Vastaus:

Luksusta se on pienikin luksus - vaikka joku saksalainen kilparatsastaja ehkä naureskelisi meidän tiilimaneesillemme, on hyvä että oma porukka arvostaa puitteita! (Mönkijän perään kiinnitetty lana on kyllä sekin varmaan jostain 1800-luvun puolelta)

Kiva ja sympaattinen tarina taas, saat aikaan ihanan tunnelman ja sidot Hemsburyn ihanasti mukaan ympäröivään maaseutuun. Jotenkin kotoisasti. Kai se tulee siitä, kuinka nätisti upotat yksityiskohtia tekstiin - vesikaukaloiden virutus, karsinoiden siivouksen tärkeys ja omat suunnitelmat loppupäivälle täydentävät tarinaa ihanasti. Ja aivan ihanan kekseliäs ratkaisu maneesitehtäviin, jotain arkisempaa aamupuuhaa! Tällaisia harvemmin saakaan lukea.

Anteeksi vielä että vastaamisessa kesti näin kauan.
Kumpikin tehtävä erinomaisesti suoritettu, palkaksi £10!

Nimi: Hadrea

10.05.2017 17:13
"HILDEN? Ei vitsit, onnee! Mutta jutellaan myöhemmin, iskä on oottanut nyt puoli tuntia sitä, että raahaisin itseni tyhjentämään tiskikoneen", Amara hihkui kännykkään lähes enemmän innoissaan kuin minä. Olin pelännyt tytön reaktiota, ja jopa odottanut sitä heppakirjojen "varastit hoitohevoseni, ei olla kavereita enää"-käännettä, mutta häntä ei vaikuttanut haittaavan ollenkaan. Toisaalta Amaran Facebookia tuijotelleena tiesin, että hän oli löytänyt paikalliselta tallilta aivan ihanan ylämaanponitamman, Cassien, jonka oli saanut hoitohevosekseen. Asetin kännykän ohuemman tallitakkini taskuun, kun muutama tuttu silmäpari tallilta hyppeli luokseni iloisesti.
"No, kerro meille!" blondi tyttö, jonka nimen muistin olevan Juliette, nauroi. "Kuka sai uuden hoitajan?"
Nauroin kahden tytön innostukselle ja vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi: "Hilde."
"Ihan vapaaehtoisesti?" Juliette kummasteli ja lyhyehkö, sinisilmäinen tyttö - Reagan, muistaakseni - tökkäsi tätä kylkeen.
"Hildehän on just kiva", hän tuhahti leikkisästi ja nappasi kädestäni kiinni. "Mutta me tukitaan liikennettä, menoksi!"
Minä, Juliette sekä Reagan lähdimme kauniissa, keväisessä auringonpaisteessa iloisesti jutustellen kohti rakennuksia, joiden seasta saattoi kuulla hevosten hirnahtelua. Ei ollut vielä t-paitakeli, mutta oli sen sijaan juuri sopiva keli viettää päivänsä tallilla, hevosten ja tietysti hevosihmisten ympäröimänä.

Sikäli kun kello näytti vasta aamuyhdeksää, oli tallissa melko hiljaista - oli kyllä keskiviikko, mutta koulusta oli vapaata, joten ei hätää, emme lintsanneet koulusta. Hevoset olivat suurimmaksi osin ulkona, vaikka muutamasta karsinasta kuuluikin rauhallista rouskutusta, ja pakko myöntää; tunnelma oli hyvinkin kodikas. Joku lueskeli ilmoitustaulua, tallityöntekijät käyskentelivät ympäriinsä varmistamassa, että kaikki oli valmista parin tunnin päästä alkaviin ratsastustunteihin ja kursseihin...
"Hei! Hilden hoitaja?" Penny huitoi minua luokseen karsinasta. Astuin lähemmäs ja katsoin vanhempaa tallityttöä kysyvästi, miettien, mitä tällä olisi asianaan.
"Käy hakemassa Hilde tarhasta, se on menossa ajolenkille yhden läheisen päiväkotiryhmän kanssa", hän ohjeisti ja viittoili ympäriinsä samaan tapaan kuin siskonsa, Paula. "Harjaa, pese jalat jos ne on ihan kurassa ja vaikka letitä häntä, jos mieli tekee. Oikeastaan vapaat kädet, niin kauan kuin tamma näyttää siistiltä ja edustavalta."
"Okei, onko mun tarkotus myös valjastaa se vai tekeekö sen joku muu?" varmistin vielä. Penny näytti miettivän hetken.
"Tuo se harjauksen jälkeen sisäpihalle, siellä on sitten joku auttamassa", tämä totesi hieman epäröiden ja lähti sitten matkoihinsa. Käännyin ympäri takaisin Julietten ja Reaganin puoleen.
"Me mennään varmaan Rean kanssa yläkertaan kuuntelemaan uusimpia juoruja ja udellaan Paulalta tuntilistoja, sä pärjäät Hilden kanssa?" Juliette sanoi hymyillen Reagan vieressään. Mikäs siinä, rauhallisempaa se oli hevosellekin olla kahdestaan ihmisen kanssa.
"Joo menkää vaan, ilmestytte sitten tuntiin mennessä takas", nauroin ja vilkutin kaksikolle, joka poistui kohti hoitajien oleskeluhuonetta. Hildellä olisi varmaan riimu ja riimunnaru tarhan läheisyydessä, joten suoraan kohti tarhoja olisi päämääräni.

"Huomenta tyttö", tervehdin Hildeä, joka seisoi toista takajalkaansa lepuuttaen kuraisen tarhan perimmäisessä nurkassa; ainoassa paikassa, joka oli edes vähän kuiva ja jossa kasvoi jopa ruohoa.. Jokin oli kummasti. Jotain puuttui tamman päästä, enkä ymmärtänyt mikä, mutta sitten näin jotain ennen vaaleanvihreää lojumassa kurassa. Riimu. Suljin tarhan portin ja lähdin itse kävelemään mudan keskelle. Noukin riimun maasta huomatakseni, että se oli ensinnäkin kurainen kuin mikä, ja sen lisäksi sen lukko oli rikki. Ööh.
"Riimu-ongelmia?" Rean ääni kuului selkäni takaa. Käännyin nähdäkseni iloisesti virnistävän punatukkaisen tytön, jolla oli Hilden toinen, puhdas ja ehjä riimu olkapäällään.
"Pelastava enkelini", nauroin vaihtaessamme riimuja. "Mistä tiesit?"
"Näin sen aikaisemmin, kun kävelimme ohi. En ehtinyt mainita, ennen kuin lähdit hakemaan Hildeä", Reagan selitti sipaisten hiukset pois naamaltaan. Nyökkäsin ja jatkoin rämpimistäni mudassa kohti tammaa, joka ei vaikuttanut välittävän, vaikka kolmas maailmansota olisi alkanut tämän jalkojen alla. Toisin sanoen askeltakaan Hilde ei ottanut ennen kuin riimu oli eläimen päässä ja minä riimunnarussa kiinni, kiskomassa hoidokkiani kohti tallia.
"Joku ei ole vielä herännyt", Rea vitsaili avatessaan porttia laiskasti kävelevälle tammalle. Nauroin yrittäen herätellä eläintä, huonoin tuloksin. Mutta Penny oli osunut oikeaan, jalat todellakin täytyisi pestä. "Edustava" ja "kurakuorrutus polviin asti" eivät oikein sopineet yhteen.

Hilde säpsähti vähän, kun avasin vesihanan ja testasin veden lämpöä. Rea oli palannut yläkertaan, kun minä olin jäänyt lukemaan Hilden hoito-ohjeita. Koska sen harja oli ajeltu pois, kesäisin tarvittaisiin kärpäsotsapantaa. Kevyt loimi päälle pesun jälkeen. Aika perusjuttuja, ja ruokintaohjeet, mutta niihin minun tuskin pitäisi kiinnittää sen suurempaa huomiota ainakaan vielä. Olin totta puhuen hyvin iloinen saamastani hoitohevosesta, sillä Hilde oli todella kiva luonteeltaan ja oli vieläpä kauniin näköinen. Punarautiaat hevoset olivat heikkouteni, ja Hilde oli omaperäinen ajellun harjansakin kanssa. Kaiken kaikkiaan hieno hevonen. Suihkutin kurat viemäriin haalealla vedellä ja aloin harjaamaan tamman punaruskeaa karvapeitettä. Tämä pärskähti ja venytti kaulaansa katsellen käytävälle uteliaana. Onnekseni tamma ei ollut käynyt piehtaroimaan, sillä muuten olisin saanut kuivattaa ja pestä tätä seuraavaan aamuun. Ripein vedoin harjasin pölyä pois odotellessani, että kaviot kuivuisivat. Oikean etujalan valkea ruununraja oli aika söpö, pakko sanoa. Noukin taskustani pari letityskuminauhaa ja peräännyin Hilden takajalkojen taakse harjan kanssa. Harjasin takut pois punaruskeista häntäjouhista, jotka olivat oikeastaan hämmentävän takuttomat, ja aloin letittämään yksinkertaista lettiä tamman häntään, yrittäen saada sen näyttämään mahdollisimman siistiltä.
"Jaa meidän Hilde-tamma saa oikein luksushoidot täällä", joku nauroi vahvalla skottilaisella aksentilla käytävältä. Viimeistelin letin pikaisesti ja nostin katseeni Hilden hännästä, nähdäkseni vanhemman miehen, jolla oli hieman harmaantunut parta. Hymyilin hänelle tervehdykseksi.
"Vai uusia tallityttöjä", mies totesi taputtaen punarautiaan tamman kaulaa. "Hildenkö otit hoitohevoseksi?"
"Jep", vastasin virnistäen, katsoen tamman jalkoja, jotka olivat jo jotakuinkin kuivat. "Satutko tietämään, kuka lähtee ajamaan Hildeä niiden päiväkotilaisten kanssa?"
"Toivottavasti ei ainakaan Hadley", mies hekotti ja toivotti onnea puunaukseen, jatkaen matkaansa ken tietää minne. No jaa, ehkä nyt olisi sitten hyvä aika viedä hevonen pihalle ja katsoa, kuka lähtisi ajeluttamaan päiväkotilaisia.

"No Hildestähän on tullut oikein nätti", Curtis kommentoi saapuessani sisäpihalle tamman kanssa. "Jos haluat, voit vaikka auttaa valjastamisessa. ..Hadreahan sinä olit? Oletko ennen valjastanut hevosta?"
"Isälläni oli ravihevonen, jota autoin joskus valjastamaan, mutta siitä on aikaa", kerroin totuudenmukaisesti. Ratsastuksenopettaja nyökkäsi ja nosti valjaat maxi-cobin selkään.
"Pirun kalliita tälläiset valjakkovaljaat", mies puuskahti piilottaessaan kohtaa, jossa nahassa oli pieni repeämä. "Ja vaunut ovat oma lukunsa. Mutta vedä nyt vaikka tuo mahavyö ensin kiinni, niin katsotaan sitten, mahtuuko nämä edes Hildelle."
Tein töitä käskettyä ja kiskoin soljen kiinni niin, että vyön ja mahan väliin mahtui käsi. Hilde ei ehkä ollut Hemsburyn hoikin leidi, mutta ei sillä nyt niin pahaa heinämahaa ollut kuin joillain pikkuponeilla, jotka laidunsivat tienvarsilla matkalla kotoa tänne. Ihan hyvässä kunnossa, jos minulta kysyttiin.
"Okei, muistin oikein. Nämä ovat juuri passelit", Curtis hymähti kiinnittäessään suitsien solkia kiinni ja vetäessään ohjia suoraksi. Tamma oli nopeasti valjastettu, ja pian olivat nätit vaunutkin perässä. Curtis kiipesi paikalleen, katsoen minuun.
"En tiedä haluatko, mutta mikäli tahdot, voit tulla mukaan. Ei me pitkää reittiä kuljeta, mutta tehtävänäsi on kestää kymmentä alle seitsemänvuotiasta lasta ja kahta päiväkotitätiä ja kertoa niille jotain hyvää Hemsburysta", hän kertoi ja mielenkiintoni heräsi. Tottakai minä lähtisin mukaan!
"Tietysti", nauroin ja hyppäsin Curtisin taakse, katsoen, kuinka Hilde lähti rauhallista käyntiä kohti tallin etupihaa. Kukapa tämänkaltaisesta mahdollisuudesta kieltäytyisi?

"Ootko sä ratsastanu tällä?" nuori poika kysyi innoissaan, kun olimme päässeet vähän kauemmas tallin pihalta. Maisemat olivat kauniit, ja aurinkokin alkoi nousta kunnolla taivaalle. Aika täydellinen päivä, jos minulta kysyttiin.
"Olen, Hilde on tosi kiltti ja mukava", vastasin hymyillen ystävällisesti. "Se on itseasiassa mun hoitohevonen täällä Hemsburyssa."
"Onko sen kokonimi Hilde?" toinen päiväkodin tädeistä kysyi pitäen kiinni kärryn laidasta. Hän vaikutti pelkäävän hiukan.
"Ei, sen nimi on Hemsbury Brunnhilde, mutta sitä kutsutaan Hildeksi", kerroin ja sipaisin muutaman hiuksen pois naamaltani. Curtis kääntyi katsomaan ryhmää.
"Okei, tässä on rauhallinen, lyhyt pätkä, mikä voidaan ravata eli mennään siis vähän kovempaa. Kun lähdetään raviin, niin se voi vähän nykäistä, mutta Hilde on todella rauhallinen eikä varmasti lähde yhtään kovempaa kuin on pakko."
Lapset hihkuivat innoissaan ja tätien kasvoilla näkyi jännittyneisyys, kun Curtis kehotti tammaa raviin. Kärry heilahti vähän, mutta meno tasaantui nopeasti.
"Se menee lujaa", yksi tyttö hihkaisi ja sai kaksi poikaa pyörittelemään silmiään.
"Eikö se muka kovempaa mene? Jos minä olisin ohjaksissa, me mentäisiin paljon kovempaa", toinen, lippalakkipäinen poika kerskaili. Vaaleatukkainen, porukan vanhin, ehkä seitsemänvuotias, tyttö nauroi ivallisesti.
"Mutta sinä et olekaan ohjaksissa", hän tuhahti ja sai pojat mököttämään. Vai niin.

"..kiitos matkasta!" tädit kiittelivät vilkuttaessaan auton ikkunasta. Curtis vilkutti heille, ennen kuin tumma auto katosi mutkan taakse. Sitten hän kääntyi minun puoleeni.
"Minä voin riisua Hilden, mene sinä tekemään mitä haluatkaan", mies totesi tarttuen tamman ohjaksista kiinni. "Nähdään tunnilla ja kiitos avusta!"
Nyökkäsin hymyillen ja lähdin takaisin sisälle talliin. Kello oli yksi, eli nyt olisi hyvä aika käydä katsomassa, kenet olisin saanut tunnille. Hevoset olivat saaneet kai ruokaa hetki sitten, sillä tarhoista kuului innokasta hirnuntaa ja rouskutusta. Sisälle astuessani aloin automaattisesti etsimään oikeaa listaa papereiden joukosta. Hadrea – Nilla. Muistaakseni mukavannäköinen ponikokoinen tamma. Vilkaisin tallikäytävää, jonne oli tuotu suurin osa hevosista varmaankin tunteja varten. Ruunikko tähtipää kurkisti yhdestä karsinasta, jonka nimikyltissä luki Hemsbury Karnilla; todennäköisesti oikea poni kyseessä. Tamman varusteet löytyivät helposti harjalaatikon kanssa siististä satulahuoneesta, joten pääsin nopeasti kuuraamaan ponitammaa, joka oli tosin ihan siisti. Harjailin rauhassa purut ja kuivuneet kuratahrat irti tamman lyhyestä karvasta, joka kiilteli valon osuessa siihen.
"Nillanko kaappasit?" Julien ääni kuului selkäni takaa. Hän nojasi karsinan kaltereihin virnistellen, punatukkainen Rea vierellään. Nauroin ja silitin Nillan kaulaa.
"Niin tein", vastasin naurahtaen ja nostin ponin jalkaa puhdistaakseni kaviot. Miten poni olikaan kerännyt näin paljon pikkukiviä kavioihinsa?
"Mä tuun samalle tunnille, Julie on vaan hovikuvaajan toimissa tänään", Reagan kertoi hymyillen. "Mulle oli annettu Sherry, joten saatte sitten oottaa mua Nillan kanssa!"
Nauroin laskiessani viimeisen kavion maahan ja kysyin Realta: "Etkö ole menossa laittamaan sitä kuntoon?"
"Ei, Sherry oli jossain tapahtumassa ja sille tarvii laittaa vain satula selkään."
Nyökkäsin ja laskin satulan ponitamman selkään. Nilla puhalsi ilmaa sieraimistaan, mutta ei näykkinyt tai mitään muuta vastaavaa. Onneksi. Nillan varustaminen oli lähes liiankin helppoa, joten olimme nopeasti valmiita tunnille.

Vaikka olinkin käynyt jo kerran maneesilla, en voinut olla ihastelematta tilavaa hallia, joka oli sisäpuolelta rapattu valkeaksi. Curtis oli asetellut kartioita päätyihin, mutta en saanut niistä sen kummemmin selvää. Nilla seisoi kiltisti paikoillaan, kun ponnistin selkään - kuitenkin heti, kun asetin pohkeeni tamman kyljille, tämä lähti reippaaseen käyntiin. Hyvin erilainen hevonen kuin Hilde. Poni heilautti päätään ja köpötti nopein, lyhyin askelin pitkin uraa.
"Hadrea, Nilla muistuttaa enemmän Singerin ompelukonetta kuin ponia, joka kävelee alkukäyntejään! Yritä saada se keskittymään ja rentoutumaan", Curtis huusi ensitöikseen ja alkoi sitten kertomaan tunnin aihetta. "Tänään ehkä jotkut päättelivätkin, että työskennelläänkin pääty-ympyröillä ravissa ja tehdään vähän siirtymisiä. Ettekä sitten turvaudu pelkkään ohjaan siinä hidastamisessa! Yritätte miettiä, mitä muuta voitte käyttää. Jakautukaa ympyröille ja kevyttä ravia!"
Niinpä kaikki siirsivät hevosensa raviin. Minä päädyin ympyrälle kullankeltaisen ponin ja Rean kanssa, ja Nilla puksutti eteenpäin edelleen vähän jännittyneenä. Yritin hidastaa tempoa ja kevennystäni, jolloin mielestäni poni allanikin rauhoittui edes vähän.
"Tarkistakaa kaikki kevennys! Kevennätte siis ulkoetujalalle, muistakaa se."
Kurkkasin alas ja ihme kyllä, minulla, oli oikea kevennys! Yleensä minulla oli aina väärä kevennys, vaikka sen pitäisikin varmaan tulla jo automaattisesti. Curtis käski meitä hidastamaan aina joka kartion kohdalla käyntiin ja kävelemään kolme askelta, jonka jälkeen hevonen piti saada reippaasti takaisin raviin ja ruveta valmistelemaan seuraavaa käyntisiirtymää varten. Kartioita oli kolme, joten siirtymiä piti tehdä melko reippaaseen tahtiin. Nilla reagoi nopeasti, ja alkoi jopa taipua nätisti. Minäkin aloin valmistelemaan siirtymiä paremmin ja yritin vaikuttaa istunnallani ja vatsalihaksillani. Aina ennen koulukilpailuita entinen ratsastuksenopettajani oli suurinpiirtein takonut fyysisesti päihimme, että hevosta hidastetaan vatsalihasten ja istunnan avulla eikä niinkään ohjilla. Pian tehtävä vaihtui pysähdyksiin. Nilla ei malttanut millään pysähtyä, vaan hivuttautui aina pikkuhiljaa eteenpäin ja steppaili paikoillaan. Pidätin ja mielestäni valmistelinkin pidätyksen hyvin, mutta tamma ei jaksanut keskittyä. Tai niin luulin, mutta hetken tahtojen taistelun jälkeen sain Nillan kuriin. Kun poni alkoi toimia tahtoni mukaan, alkoi tuntikin sujua mukavasti.

"..ja siis Sherryhän on ihan kiva!" Rea kertoi nauraen, kun kävelimme kevyessä auringonpaisteessa kotiinpäin. Juliette oli jäänyt tallille, mutta meille oli tullut kutsut takaisin kotia kohti.
"Nilla oli tosi erilainen kuin Hilde", tuumasin hymyillen. "Ei ehkä mun tyyppinen hevonen, mutta menisin varmaan uudelleenkin jos se mulle annettaisiin tunnille."
"Nilla on vähän sellanen sählääjä", tyttö myötäili ja vilkaisi tienviittaa. "Mä käännyn tästä, joten nähään tallilla! Moikka!"
"Heippa", vilkutin Realle ja jatkoin matkaani tallikassi olallani. Kaikenkaikkiaan onnistunut päivä.

//Siirryin nyt omin päin kakkostasolle, kun ensimmäiseltä loppuivat tehtävät kesken. :D Tässä olisi Käy maneesilla, Ensivaikutelmia, Tutustu hoidokkiisi, Rikkoutunut riimu ja Vakiotunti. Anteeksi että tässä kesti ja pahoittelut töksähtävästä lopusta!

Vastaus:

Reipastahtinen tarina ja ihanan uninen Hilde, kesto ei haittaa - anteeksi samoin siitä, että vastaamiseen on mennyt näin kauan! Mahtavan monen tehtävän suoritus samaan syssyyn toimi tässä hyvin. Tuntiosuus oli hieman lyhyempi, mutta se ei haittaa yhtään, koska täsä oli niin paljon asiaa yhteensä ja kuvailit tunnin asioita hyvin.

Ihanaa että Hilden kanssa sujuu, pääsit jopa etusivulle söpön valjastustuokion avulla. ;) Päiväkotilapset olivat tosi suloinen juonenkäänne, ja hauska idea tallin tohinoihin.

Kaikki viisi tehtävää hyväksytty, palkaksi £25! Kiitos reippaasta kirjoittamisesta.

Nimi: Arya Ravenagh

09.05.2017 10:19
Hassua, miten ihmiset muuttuvat. Muistelin ensimmäisiä ratsastuskertojani, joskus silloin 7-vuotiaana, ja muistin varsin hyvin, kuinka nolostikin olin vältellyt lannanluontia. Se oli ollut mielestäni vihoviimeistä puuhaa, jota välttelin viimeiseen saakka. Olin muutenkin ollut aluksi typerä, en ollut sisäistänyt, että ratsastamiseen kuului muutakin kun varsinainen ratsastaminen. Onneksi ihmiset oppivat asioita, sillä olin ymmärtänyt karsinan siivouksen tärkeyden ja kaiken muunkin, mitä en ensin sisäistänyt, tyhmä kuin olin. Hymyilin itsekseni ja tartuin jälleen talikkoon heivaten viimeiset kakkakikkareet pois siivoamastani karsinasta. Tein tätäkin hommaa nykyään ihan mielelläni. Eihän se mitään unelmapuuhaa ollut, mutta kuitenkin. Tartuin kottikärryihin ja työnsin ne käytävää pitkin kohti lantalaa. Kumosin lastini ja työnsin kärryt takaisin omalle paikalleen. Pyyhkäisin käteni housuihini ja käännyin ympäri kuullessani huudon takaani.
"Hei Arya!" miehen ääni huikkasi ja näin kulman takaa ilmaantuvan Hadleyn.
"Joo?" kävelin häntä vastaan.
"Haluaisitko sinä viimeinkin hypätä Lucyn selkään?" hän kysyi ja virnisti leveästi.
"Kuinka niin?" kysyin hiukan epäilevänä.
"Älä nyt epäile, haluaisitko?"
"Totta kai?"
"No niin hyvä! Hae kamppeesi, niin pääset selkään", Hadley sanoi.
"Selitä ensin", sanoin nojaten olkapääni seinää vasten.
Hadley huokaisi.
"Et sitten voi tehdä mitään ilman selittelyitä", hän murahti.
"Mutta sillä ei muuten tänään ratsastettaisi, ei valittu tunneille. Se kaipaa liikutusta, ja ajattelin, että sinähän olet hyvänen aika sen hoitaja, etkä ole päässyt sen selkään! Varmistin, että saan patistaa sinut sen selkään, ja se sopi muillekin" mies selitti sitten.
"Ymmärretty, totta kai minä voin sillä sitten ratsastaa", sanoin kuultuani selityksen.
Uutinen oli oikeastaan todella hyvä. Pääsisin viimeinkin hoitohevoseni selkään, olihan se nyt mahtavaa.
"Mene vaihtamaan kamppeesi, noissa housuissa et taida ratsastaa?" Hadley virnuili ja lähti sitten kohti Lucillen karsinaa.
Vilkaisin housujani. Joo, ehkä en. Olinhan luonut lantaa vanhoissa, rähjäisissä, hiukan liian suurissa farkuissa, joihin olin pyyhkinyt käsiäni ja jotka muutenkin olivat likaiset.

Pian olin käynyt vessassa vaihtamassa ylleni tummansinisen poolokaulusvillapaidan, yhden niistä, joita käytin lähes aina tallilla. Jalkaani olin kiskaissut beiget ratsastushousut, siniruudulliset ratsastussukat ja mustat ratsastuskenkäni. Nappasin kypärän mukaani ja astelin sitten käytävää pitkin Lucyn karsinalle.
Kurkkasin sisään ja näin Hadleyn harjaamassa tammaa, joka minut havaitsessaan kohotti päätään ja silmäili minua kuin arvioiden. Lopulta se päätti hörähtää pienesti. Hymyilin ja kurotin kättäni rapsuttaakseni ratsun päätä.
"Voisit tulla auttamaan", Hadley kommentoi sukiessaan Lucyn vatsaa puhtaaksi.
"Näytät pärjäävän ihan hyvin ilman minuakin", sanoin ihan vain sen takia, mitä samaan aikaan tapahtui. Lucy tyrkkäsi kevyesti ihan tahallaan kumarassa olevaa miestä, ja tämä meinasi kaatua takamuksilleen lattialle.
"Ääh, älä viitsi", mies murahti ja palautti tasapainonsa.
Nappasin käytävällä odottavasta pakista harjan, menin karsinaan ja kiersin Lucillen toiselle puolelle. Aloin sukia sitä siltä puolelta, Hadley viimeisteli toisen puolen. Lucy ei pitänyt siitä, että sen luona hääräsi kaksi ihmistä, se luimi ja liikehti levottomasti. Se olisi voinut olla pahempikin, mutta olimme molemmat sille tuttuja, joten se tyytyi käyttäytymään kuitenkin aika kiltisti.
"Okei, siisti sinä tamma loppuun, minä menen jo hakemaan sen varusteet", Hadley sanoi ja lähti karsinasta.
"Okei", sanoin hänen peräänsä ja jatkoin hommaani.

Jonkin ajan kuluttua olin harjannut loppuun, putsannut tamman kaviot ja siistinyt hiukan sen harjaakin, ennen kuin Hadley palasi mukanaan suitset ja satula.
"Mikäs kesti?" kysäisin kulmiani kohottaen.
"Jäin juttelemaan muutaman ihmisen kanssa, ei muuta", Hadley sanoi ja laski kantamuksensa karsinan oven päälle.
Nostin satulan omille käsivarsilleni ja nostin sen Lucyn selkään. Lucy väisti ensimmäisellä kerralla, mutta uuden yrityksen myötä sain satulan ongelmitta sen selkään. Kuolaimet se nappasi suuhunsa kiltisti ja antoi minun kiristää hihnat venkoilematta vastaan. Hadley oli kadonnut taas jonnekin, mutta taluttaessani Lucyn käytävälle hän ilmaantui satulahuoneen suunnalta ja harppoi luokseni.
“Mennään kentälle, maneesissa on tunti meneillään”, hän sanoi.
“Selvä”, sanoin ja talutin Lucyn perässäni kohti ovia.

Pian olimme kulkeneet matkan kentälle ja talutin tamman portista sisään. Asetin kypärän päähäni ja vetäisin hansikkaat käteeni. Hadley asteli luokseni ja heilautti kättään merkiksi nousta selkään. Nostin ohjat Lucyn pään yli ja valmistauduin nousemaan selkään. Lucy seisoi rauhallisesti, sen näköpiirissä ei ollut syytä kimpaantua. Ei muita ratsastajia tai hevosia eikä outoja ihmisiä nousemassa selkään. Nostin jalkani jalustimeen ja ponnistin selkään. Tuntui jotenkin hassulta olla viimeinkin hoitohevoseni selässä. Keräsin ohjat ja käänsin tamman uralle. Se vaikutti vähän jäykältä, mutta ei ainakaan vielä ruvennut rähjäämään mitään. Annoin Lucyn kävellä alkukäynnit omaan tahtiinsa, ohjat löysähköinä.
“Anna sitten selkeitä ja rauhallisia apuja, Lucy ei pidä säheltäjistä”, Hadley sanoi keskeltä.
“Ihme sitten, että se antaa sinun nousta selkäänsä”, vinoilin ja keräsin ohjat käsiini kunnolla.
Annoin raviavut ja Lucy nosti tottelevaisesti ravin. Sen askeleisiin oli helppo mukautua ja keventää. Käänsin tamman pian voltille, jota sitten suurentelin ja pienentelin. Lucy kulki huonosti, jäykkänä kuin lauta ja yritti vastustella. Jatkoin kuitenkin voltteja ja pidin selvästi esillä sitä, että olin pomo ja tamman oli turha ruveta minulle äksyilemään. Tein kiemurauria ja kahdeksikkoja sun muuta. Hadley katseli menoamme keskeltä, sen kummemmin mitään sanomatta. Välillä hän kommentoi jotain tai ohjeisti vähän, kun Lucy meinasi yrittää jotain. Ja sitähän se tekikin loppujen lopuksi aika paljonkin, yritti kuin huvikseen tehdä jotain muuta, kuin minä siltä halusin. Jonkin ajan kuluttua se kuitenkin alkoi rentoutua ja totella paremmin, vaikka sai senkin eteen tehdä runsaasti töitä.

Työskentelimme käynnissä ja ravissa kaikenlaista, ja kaikki sujui oikeastaan aika hyvin. Oli Lucy kuitenkin hankala ratsastettava, sen huomasi. Rentoutumisestaan ja hommien sujumisesta huolimatta se häiritsi ratsastusta temppuilullaan. Ratsastuskerran suurin tempaus oli, kun oli aika kokeilla laukkaa. Lucy veti heti laukka-avut saatuaan aika monta pukkia peräjälkeen. Oli ihme, että pysyin selässä, mutta kerkesin tarrata harjaan enkä menettänyt otettani ohjista. Viimeisen pukin jälkeen istuin kuitenkin ihan vinossa satulassa ja olin vaarassa pudota, jos tamma päättäisi tehdä nyt vielä jotain äkkinäistä. Se kuitenkin oli itsepäisesti hiljentänyt käyntiin ja hölkötteli omin päin pitkin kenttää. Oikaisin selkäni asennosta, johon oli Lucyn kaulalle pukkien myötä rojahtanut, palautin oikean asennon ja ohjat kunnolla käsiini.
“Ihme, että pysyit selässä”, Hadley sanoi.
“Jep”, huoahdin ja valmistauduin koettamaan uudelleen.
Annoin laukka-avut selkeästi uudelleen ja Lucy nosti laukan yllättävänkin kiltisti. Pukittelu oli tainnut sillä erää riittää. Saattoi olla, että olin herpaantunut antamaan epäselvät avut. Tai sitten Hadleyn sanojen mukaan, se oli ollut vain ratsastajan testaamista, hauskanpitoa tai sitten tammalla oli kevättä rinnassa.
Hiljensin vauhtia ja taputin Lucya kaulalle.
“Hyvinhän tämä menee, olet jaksanut olla kiltisti”, sanoin.
“Tosi kiltisti”, Hadley pyöräytti silmiään viitaten kaiketi kaikkeen siihen temppuiluun, jota oli kyllä ollut myöskin mukana.
“No joo joo, mutta tiedän sen osaavan olla kamalampikin. Ei se nyt harjoitellut kanssani ryöstämistä tai muuta yhtä mukavaa”, sanoin virnistäen.
“Niin, nyt oli tuttu ratsastaja ja muutenkin helpot olosuhteet”, Hadley myönsi.
“Taidamme lopettaa nyt..?” kysäisin pysäyttäessäni tamman kentän keskelle.
“Joo, taisit nyt kuitenkin saada siihen tuntumaa?” hän sanoi.
“Jep, oli tosi kiva päästä sen selkään. Kiitos mahdollisuudesta”, sanoin hymyillen laskeutuessani selästä.
“Eipä mitään, olihan tuo jo aikakin. Palataan talliin”, mies sanoi ja lähti edelläni kohti porttia.

Sen jälkeen, kun olimme palanneet talliin, riisuin Lucylta varusteet, harjasin sen huolellisesti ja lähdin sitten etsimään hommia. Törmäsin pian Elaineen, joka pysäytti minut käytävällä.
“Arya! Olisiko sinulla aikaa mennä auttamaan muita hoitajia varusteiden puhdistamisessa, tuolla satulahuoneessa?” hän kysäisi.
“Onhan minulla, minäpä menen”, sanoin ja lähdin kohti satulahuonetta.
“Kiitos!” Elaine huikkasi perääni ja kiiruhti sitten jatkamaan matkaansa.
Avasin satulahuoneen oven ja näin monia hoitajia jo siellä, kullakin satula tai suitset käsittelyssä.
“Hei”, tervehdin muita.
Sain takaisin tervehdyksiä. Eräs tyttö ojensi minulle suitset ja sanoi, että voisin aloittaa niistä. Nyökkäsin ja kävin etsimässä käsiini vettä, saippuaa ja rasvaa. Istahdin vapaalle paikalle eräällä penkillä ja asettelin tarvikkeeni lähettyville. Nyt minun pitäisi kuitenkin purkaa suitset. Olin tehnyt sitä ennenkin, joten osiin purkaminen ei ollut mikään ongelma. Järjestin hihnat tarkasti, että saisin koottua suitset vielä uudelleen. Nappasin ensimmäisen hihnan käteeni ja nappasin sienen, johon olin vaahdottanut saippuaa. Aloitin pesemisen ja samalla juttelin muiden hoitajien kanssa hevosista, ratsastuksesta ja Hemsburyn tapahtumista. Moni puhui Dackista, kesän ylläpitohevosesta joka oli saapunut tallille. Sitä en ollutkaan vielä nähnyt, mutta tiesin, että Lucillen oli määrä saada varsa Dackin ansiosta. Se oli ollut ihana uutinen, olisi mahtavaa, että hoitohevoseni voisi saada varsan.
Kun olin saanut jokaisen hihnan puhdistettua sienen avulla, kaivoin esiin vielä valjasrasvaa ja aloin levittää sitä suitsiin. Kun sekin homma oli tehty, otin kuolaimet ja puhdistin nekin tarkasti, ettei lika muodostaisi niihin hevosen suulle tympeitä kohtia. Kun kaikki osat olivat lopultakin puhtaat, oli aika koota suitset. Hetken meinasin panikoida aloituskohtaa kun ajatukset pakenivat päästäni, mutta sitten nappasin niskahihnan ja aloin koota suitsia. Siihen meni aikaa, koska minun piti oikeasti keskittyä, että sain oikeat hihnat oikeille paikoilleen, mutta lopulta ne näyttivät oikeilta. Palautin suitset paikoilleen ja otin seuraavat puhdistukseen.

Lopulta oli puhdistanut aika monet suitset ja oli aika lopettaa. Minun piti muutenkin lähteä kotiin. Sanoin heipat vielä paikallaoleville hoitajille ja lähdin satulahuoneesta. Astelin käytäviä pitkin portaisiin, ne ylös ja hoitajien oleskeluhuoneeseen. Hain sieltä reppuni ja sanoin myös sinne heipat. Sitten palasin portaat alas ja kävin vielä kiertämässä Lucillen karsinan kautta. Sanoin sille heipat rapsuteltuani sitä hiukan ja lähdin sitten hakemaan pyöräni.

//Tönkköys 6/5, mutta ei voi mitään D: Tehtäviä tässä vain Suitsien puhdistus, alussa "lupaamasi" Lucyn testaus.

Vastaus:

"Haluaisitko sinä viimeinkin hypätä Lucyn selkään?" hän kysyi ja virnisti leveästi.
"Kuinka niin?" kysyin hiukan epäilevänä.

Kiteytit aika hyvin Lucillen roolin tällä tallilla :D Ei vaan ihanaa päästä lukemaan tästä, on hyvä nähdä, että hevosen kanssa sujuu hyvin (ja että Hadley jaksoi valvoa). Tätä oli hauska lukea, ja vaikutti siltä että sitä oli varmaan hauska kirjoittaakin, sillä ei se ainakaan lukijalle mitenkään tönköltä tuntunut.
Ja hyvä kuulla että varsauutiset ovat mieluisia. Pitäisikö laittaa vaikka yläkerran chattiin tai viekkuun juttua siitä, kun varmistuu, onko Lucy tiineenä? En malta itsekään odottaa että pääsen piirtämään vauvaponia.

Suitsien puhdistus hyvin suoritettu! £5 lisätty kaappiisi.

Nimi: Mariam

09.05.2017 10:11
//Lukiessanne toista kappaletta, laittakaa tämä https://www.youtube.com/watch?v=emkN33MF2VM&list=PLCc_XW24ifH_pfE-N9AORlYbQ _7-hCNTD&index=1 soimaan. Kuuntelin tätä kirjoittaessani tuota muisteluosiota.

Gilbert tuijottaa minua uteliaana, kun vedän taskustani hevosnamin ja ojennan sen ponille, joka hamuaa sen varoen silkkiturvallaan kämmeneltäni. Elaine tarkastelee Gilin kaulaa pitkään, mutta nousee sitten seisomaan suorana.
“Hyvä että huomasit haavan! Se ei onneksi ole kovin syvä, ja huuhtelitkin sen jo hyvin. Ponit saattavat joskus keskenään nahistellessaankin tehdä tällaisia haavereita toisilleen, vaikka sitä emme tietenkään tahtoisi”, hän selittää ja pyöräyttää päätään, kunnes jatkaa, “jos haava näyttää siltä, että se vuotaa vielä, voit hakea satulahuoneesta pumpulia ja pitkän pintelirullan. Gilbert on niin pieni että pinteli varmaan riittää sen kaulan ympäri, joten voit painaa ison pumpulitupon haavan kohdalle ja sitoa sen pintelillä.
Jos haava ei enää vuoda, voit tarkkailla Giliä jonkun aikaa ja laittaa vaikka vähän tuota yleisrasvaa siihen ympärille. Sen pitäisi rupeutua parin päivän sisällä ihan hyvin, ja sitten sitä voi rasvata taas vähän paremmin.”
Nyökkään kiitollisena Elainelle.
“Minä puhdistan sen vielä sillä aineella, mitä tallin lääkekaapissa on. Ja jos se vuotaa, niin laitan siihen sen siteen, niinhän se oli?” sanon ja Elaine taputtaa hymyillen Gilbertin kaulaa.
“Juuri niin. Ja ellei se ala rupeutumaan, pyydä jotakuta katsomaan sitten uudelleen.”
Elainen mentyä haen lukitusta lääkekaapista puhdistusainetta ja satulahuoneesta pumpulia. Pyyhin varovaisesti kaiken veren ja muun lian pois haavasta ensin veteen kostutetulla liinalla, kunnes puhdistan sen vielä puhdistusaineisella pumpulilla. Vaikka Gil sävähtääkin ensin kosketustani, se jää kiltisti seisomaan paikalleen. Haavasta tihkuu edelleen hiukan verta, joten vaikka se ei enää näytä niin pahalta, päätän kuitenkin suojata sen pintelillä. Poni kuitenkin onnistuisi likaamaan haavan yön aikana. Haen pumpulitukon ja pitkän pintelin, jonka sidon sen kaulan ympäri niin, että haava jää pumpulin peittoon. Sitten varmistan, että se on niin hyvin kiinni, ettei Gil voi hangata sitä yöllä irti.
“Noin, hieno poika”, kehun ja silitän sen otsaa. Gilbert saa vielä yhden lakritsinmakuisen hevosnamin, jonka jälkeen suljen sen karsinan oven. On aikani lähteä kotiin, sillä minulla on vielä muutamat koulujutut tekemättä.

On ollut jo pitkään sateinen sää, mutta se on vihdoin hellittänyt. Vaikka olenhan tottunut siihen, että Englannissa sataa. Irlannissa satoi vieläkin enemmän. Eikä kukaan koskaan valittanut, että olisi huono ilma, sillä siihen oli totuttu. Muistan edelleen harjoitelleeni Siirin kanssa sillä kentällä, joka oli oikeastaan vain pieni kurainen maatilkku tallimme pihalla. Se oli kodikkaan, punaisen tallirakennuksen vieressä, ja sen valkeat aidat kiilsivät sadepisaroiden taustalla. Ja minä muistan, kuinka me laukkasimme kohti esteitä. Siirille mikään ei ollut vaikeaa. Se oli rohkea ja oli parhaimmillaan esteillä. Siiri rakasti myös maastoilua. Muistan, kuinka se rupesi loikkimaan paikallaan ennen erästä tiettyä suoraa. Sitten kun annoin sen mennä, se laukkasi koko puolen kilometrin suoran niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Muistan, kuinka tietä reunustavat pellot vilahtelivat ohi ja Siiri teki aina välillä ilopukkeja. Silloin saattoi hevosta sanoa onnelliseksi. Sitten Siiri kompastui laukatessaan kuraisessa tarhassa. Sen jalasta löydettiin jännevamma. Sen jälkeen kylmäsin sen jalat monta kertaa päivässä. Meidän tallimme pakastimessa oli monet parit kylmäyssuojia, sekä vesikarsina, jonka seinästä roikkuivat kylmäysletkut. Siitä lähtien kävelimme, kävelimme ja kävelimme. Eläinlääkäri sanoi, että se alkaa olla jo paremmassa kunnossa kahden kuukauden kävelytyksen ja kylmäyksen jälkeen. Kun kaikki alkoi olla kunnossa, Siiri kompastui uudestaan, kun tuo samainen jalka petti alta. Me aloitimme aivan alusta, mutta tiesin, ettei se enää ikinä pääsisi hyppäämään. Saati sitten laukkaamaan. Sama, kuin he olisivat kieltäneet minua ratsastamasta. Tai ikinä edes näkemästä hevosia. Siltä Siiristä mahtoi tuntua. Mutta minä halusin ajatella, että aina on toivoa. Niinpä minä hoidin sen jalkoja. Niissä oli jokaisella kävelytyksellä tukevat pintelit. Mieleeni on jäänyt yksi retki. Olin pakannut eväät mukaan, ja Siirin olin harjannut kiiltäväksi. Kävelimme aamukasteen kostuttamassa metsässä, ja kun olimme kävelleet ainakin tunnin, saavuimme pienen lammen rantaan. Me istuimme siellä, ja minä söin. Siiri mutusti ruohoa viereltäni, mutta näin sen silmien katseen. Se tiesi, miltä minusta tuntui. Ja silloin minä tiesin, ettei se tahtonut tätä. Kaala oli jo vanha, yli kahdeksantoista täyttänyt. Kun me kävelimme kotiin, halasin sitä, ja kerroin sille, kuinka mahtava se on ollut. Kotona kerroin vanhemmilleni, etten halua Siirin kärsivän enempää. Se nukkui pois rauhallisesti ja kunniakkaasti, kuin hienon ponin pitääkin. Tiesin kuitenkin, että olin menettänyt suuren palan sydämestäni. Tapahtuneen jälkeen en halunnut enää ratsastaa. Kunnes käytännössä vahingossa istahdin sen leveään, pehmeään selkään. Voikon ja valkoisen kirjava Kaala teki kaiken nöyrästi, mutta ilman elämäniloa. Se oli melko nuori ratsastuskoulun irlannincob. Se oli kyllästynyt palvelemaan ratsastajia. Vanha ratsastuksenopettajani istutti minut sen selkään. Me kävelimme. Kaalan päässä olivat upouudet päitset, ja olin kietaissut sen kaulalle kuluneen riimunnarun, jota pitelin käsissäni. Kaala tuntui turvalliselta, samoin kuin Siiri oli tuntunut. Vaikka se laahusti eteenpäin, Kaala näytti olevan enemmän elossa kuin vuosiin. Kului kauan, kunnes se löysi itsensä uudestaan, ja me saatoimme laukata metsäpolkuja pitkin ilman, että se tuntui mekaaniselta ja ylivirittyneeltä. Aivan kuin se olisi herännyt horroksesta uudestaan. Aika kului, enkä ollut enää se yksitoistavuotias tyttö, joka istui joka päivä Kaalan karsinassa. Kaala lähti, sillä ratsastuskoulu lopetti samoihin aikoihin, kuin muutimme. Sen jälkeen en enää nähnyt sitä. Enkä tiennyt, näkisinkö enää koskaan.
“You say it one more time
that the universe was made
to be seen just by my eyes.”


Kyyneleet tipahtelevat ryppyiselle paperille, jonka työnnän takaisin kirjekuoreensa. Siinä kirjekuoressa ovat kaikki muistot ja tekstit, jotka olen kirjoittanut Kaalasta ja Siiristä. Taitan kirjekuoren kiinni ja laitan sen puisen yöpöytäni laatikkoon. Istun ratsastusvaatteet päälläni huoneeni lattialla, kun äitini kurkistaa sisään.
“Olitko sinä lähdössä sinne ratsastamaan?” hän kysyy eikä huomaa kasvojani, sillä olen keskittynyt korjaamaan ratsastussukkaani paremmin.
“Joo- ihan pian. Laitan vain nämä jutut valmiiksi, sitten lähden. Kaikki on jo miltei valmista”, vastaan, ja nostan pääni vasta kun kuulen oven painuvan kiinni. Pyyhkäisen ponnarista valahtaneet hiukset pois kasvoiltani ja juoksen portaat alas. En saa kyyneleitä tyrehtymään. Muistot ovat heränneet uudelleen eloon, kun saavuin Hemsburyn talleille. Hyppään pyörän selkään, ja poljen hiekkatietä pitkin kohti tallia. Ilta-aurinko valaisee tallia ja sen vierellä olevaa jyhkeää kartanoa. On ilta, enkä ole päässyt aikaisemmin tallille. Käytävillä on hiljaista, kun työnnyn Gilbertin karsinaan ja ovi loksahtaa kiinni. Istun karsinan nurkkaan, ja Gil kävelee lähemmäs. Se painaa päänsä syliini ja puhaltaa lämmintä ilmaa kasvoilleni. Muutama kyynel vierii poskiani pitkin. Gil tuntuu siltä, kuin se ymmärtäisi. Pikkuhiljaa oloni helpottaa ja minua ei itketä enää. Jos joku näkisi minut nyt. Gilbert peruuttaa, ja minä nousen seisomaan. Sidon hiukseni pääni päälle sekaiselle ponnarille uudestaan ja pyyhin liat housuistani. Halaan vielä Gilbertiä. Se tuntuu lämpimältä ja turvalliselta. Jotenkin lohduttavalta. Lopulta uskaltaudun kurkistamaan käytävälle. Monikaan ei ole paikalla, mutta Elaine lakaisee käytävää ja näen Pennyn työntävän heinäkärryjä kohti toista hevospuolta ja Paulan laittavan heinää jokaiseen karsinaan. Jokunen hoitaja tekee lähtöä, ja näen Seanin tulevan ulos satulahuoneesta. Elaine jatkaa työtään, kun kävelen hänen luokseen.
“Voisinko kenties auttaa? Voin lakaista tuon toisen käytävän”, ehdotan ja Elaine hymyilee.
“Mikäs siinä. Voit vaikka lakaista ne heinät Pennyn ja Paulan heinäkärryn perästä”, hän sanoo ja nyökkään. Tallilta löytyy aina iloa, vaikka muutoin olo ei olisi kummoisempi. Kävelen toiselle käytävälle ja harjaan heinät moneen kekoon. Kuuntelen samalla hevosten hengitystä ja rauhaisaa rouskutusta, kun ne mutustavat heiniään. Nostan keot jokaiseen karsinaan, ja pian on puhdasta. Kello on yhdeksän, eikä tallilla ole liikennettä. Iltatallin kaikki asiat on jo miltei tehty, mutta päätän käydä Curtisin pyynnöstä hakemassa Frankin ja sen viereisessä tarhassa olevan Chaplinin, jotta nekin pääsisivät syömään iltaheiniään. Työ käy sukkelasti, ja pian minulla on molemmat hevoset riimunnaruissa. Ne selkeästi tulevat toimeen hyvin. Käännän Frankin karsinaansa ja vien sitten myös Frankin. Muuli kävelee kauniisti perässäni ja käy heiniensä kimppuun, kun päästän sen irti. Tallissa ei ole enää tekemistä. Otan reppuni, ja päätän tulla huomenna aikaisin takaisin. Kävelen tallipihalle, mutta pysähdyn, kun näen Hadleyn varustamassa Lucillea. Hadley hymähtää nähdessään minut.
“Hei, Mariam!”
Heilautan hänelle kättäni.
“Moi.”
Hadley viittoilee minua lähemmäs. Kävelen Lucillen luokse ja silitän sen turpaa.
“Viitsisitkö auttaa näiden hihnojen säätämisessä?” hän sanoo, ja nyökkään. Pidän kärryistä kiinni sillä aikaa, kun Hadley kiristää ne. Sitten Lucille onkin valmis lähtemään maastoretkelle. Sen tummanpunaruunikko karva kiiltelee upeassa ilta-auringossa ja se näyttää kerrankin uteliaalta.
"Ajattelin pientä maastolenkkiä, ja olisi kiva saada joku mukaan tasapainoksi”, Hadley sanoo ja viittaa kärryjä. Naurahdan.
“Tähän aikaan? Eikö Lucillen kuuluisi olla jo syömässä heiniään?” sanon ja taputan hevosen kaulaa.
“Katso nyt ympärillesi. En voinut vastustaa tätä ilmaa, kun kerrankin ei sada. Tule kyytiin, niin käydään pieni lenkki”, hän sanoo ja kiipeän hienoon kärryyn hymyillen. Mikään ei voita iltaratsastusta- saati sitten kärryilä ajamista. Hadley näpäyttää Lucillea kevyesti ajopiiskalla. Se lähtee kuuliaisesti astelemaan eteenpäin. Aurinko valaisee vielä polut kauniisti, eikä pimeys ole tullakseen. Onhan nyt miltei kesä, eivätkä yöt ole enää niin synkkiä kuin yleensä. Lucillen lautaset kimmeltävät kultaisemmassa sävyssä ja Hadley viheltelee rennosti. Minä keskityn maisemien tuijottamiseen ja annan ajatusteni kulkeutua. Mietin Gilbertiä ja tulevaa hevoskesää. Loman alkamiseen ei ole enää kauaa aikaa, ja kesän tulon huomaa jo monesta asiasta: tällaisina iltoina itikat ja muut pienet ötökät liihottavat parvissa, yöt eivät ole enää niin pimeitä ja nurmi alkaa vihertää. Olemme melko loppupäässä lenkkiä, kun Hadley maiskuttaa Lucillelle. Tamma siirtyy raviin, ja kärry alkaa liikkua nopeammin eteenpäin.
“On se Lucille hieno”, totean katsellen sen takajalkojen liiketta.
“Niinhän se”, Hadley toteaa ja vilkaisee ranteessaan olevaa, kulunutta kelloa. “Olemme pian perillä. Kello ei ole vielä kovin paljon, mutta Lucille pääsee ansaitulle levolle ennen huomisia tunteja.”
Vilkaisen vieressäni istuvaa miestä.
“Milloinhan on seuraava huntingratsastus?” kysäisen mietteliäänä, ja Hadley naurahtaa.
“Kenellä sinä osallistuisit? Gilbertilläkö? Ei se pääse edes niistä tukeista yli”, hän toteaa virnistellen.
“En välttämättä Gilbertillä. Mutta se pitää maastolaukoista, ihan oikeasti!” sanon puolustellen ja Hadley pyörittää päätään.
“Olisihan se pitänyt tietää”, hän naurahtaa, mutta sanoo sitten: “Se seuraava huntingratsastus on kyllä ihan pian. Mutta valitse nyt edes ratsu, joka pysyy Morsen perässä!” Pyöräytän silmiäni Hadleylle ja hän siirtää Lucillen käyntiin. Tallipihalla kiitän Hadleytä siitä, että pääsin mukaan, ja loikin pyöräni luokse. Huomisesta tulee kiire päivä, jonka vuoksi poljen kotiin, syön iltapalan ja kääriydyn peittoihin. Vielä ennen nukahtamistanikin ajattelen Gilbertiä, tulevaa maastoratsastusta ja ennen kaikkea sitä, mitä minulla on vielä tulevana kesänä edessäni.

Seuraavana aamuna herään aikaisin. Päivän ensimmäinen ponitunti alkaa yhdeksältä, joten suuntaan tallille melko nopeasti aamupalan syötyäni. Pyöräilen sinne nopeasti, sillä minulla on vain lyhyt matka poljettavanani. On kirkas aamu, ja taivaalla uiskentelee muutama pilvenhattara, joka näyttää mielestäni erehdyttävästi Gilbertiltä. No, mikäpä muukaan nyt ei minun mielestäni näyttäisi pieneltä, pullealta ponilta. Tallipihalle päästyäni suuntaan toimistolle, jossa on lauma innokkaita alkeisryhmäläisiä odottamassa tuntinsa alkua. Kuitenkin yhdet tutut kasvot pilkottavat muiden seasta.
“Mariam, moi!” Paula vilkuttaa minulle sohvalta ikkunan vierestä. Sujahdan muiden lasten välistä ja istahdan tytön viereen.
“Aiotko sinä tulla taluttamaan ponitunnille? Minun pitäisi mennä, mutten tiedä jaksanko: se on mielestäni niin tylsää”, hän valittaa ja vilkaisee lapsia.
“Ei minua ole pyydetty”, sanon, mutta jatkan sitten, “mutta voin mennä sinun sijastasi. On tuolla muitakin hoitajia, joten sinä voit mennä keksimään itsellesi jotakin muuta puuhaa.”
Paulan silmät loistavat.
“Hyvä idea! Tarvitseekohan Hadley apua Frankin ajamisessa?”
Hymähdän tytön innostukselle.
“Siitä en tiedä”, sanon, “mutta minä muuten näin, kun Penny varusti Natashaa. Se menee ehkä kentälle, niin voisithan mennä katsomaan, saako se Natashaa tekemään mitään kouluratsastusliikkeitä.”
“Hyvä idea, Mariam. Nähdään myöhemmin!” Paula huikkaa vielä ovensuusta, ja hälinä toimistossa jatkuu. Curtis näyttää tottuneen lasten innostukseen, kun hän jakaa hevoset alkeistunnin ratsastajille.
“No niin.. Tänään me menemme maastoon”, hän aloittaa ja kaikki tuijottavat ratsastuksenopettajaa ihmeissään.
“Jes!” huudahtaa melko pieni tyttö, jonka kuitenkin tunnistan: se on Sarah. “Kenellä me menemme?” hän jatkaa vielä ja Curtis vilkaisee paperia.
“Laura saa Sapfon, Irenelle.. Billy, Sarah saa Taran, Pia voi tällä kertaa mennä Ressiellä ja niinpä Daphnelle jää tänään Gilbert.”
Lapset riemuitsevat hyvistä hevosvalinnoista ja lähtevät katselemaan ratsujaan, kun kävelen lähemmäs Curtisin pöytää.
“Moi”, sanon, ja Curtis katsoo minua.
“Iltapäivää”, hän sanoo niin muodollisesti, että purskahdan nauruun. Mies kohottaa toista kulmaansa, ja katsoo minua kysyvästi.
“Niin.. Tulen taluttamaan Giliä Paulan sijasta”, sanon ja selitän, että Paulalla on nyt muuta ohjelmaa.
“Ainiin, tuli mieleen, että Gilbertillä on haava kaulassa, ja sillä on siinä nyt pinteli. Niin että se on varmaan alkanut jo parantua, mutta jos Gilbert ei mene loppupäivän tunneille, voisin puhdistaa sen ja käydä vaikkapa ohjasajamassa sen ulkona?” sanon toiveikkaana ja Curtis raaputtaa leukaansa mietteliäänä.
“Eipä sille tänään näytä muutakaan hommaa olevan, joten mikäs siinä”, hän toteaa ja lähden katsomaan, kuinka Gilbertin varustus sujuu.

Poni ei ole tänään kovin kurainen, joten sen hoitaminen sujuu nopeasti.
“Minä talutan sinua tänään”, totean hymyillen Daphnelle, joka harjaa Gilin kylkeä kumisualla.
“Okei”, hän sanoo jännittyneesti, “en ole ikinä ennen käynyt maastossa.”
Hymyilen.
“Hyvin se menee”, sanon ja kurkistan siteen alle. Daphne tuijottaa minua kysyvästi, kunnes tajuan selittää haaverista.
“Gilbert teloi kaulansa tarhassa. Se on nyt vielä parantumassa”, kerron ja haen satulahuovan. Asettelemme sen hyvin ponin selkään, ja pieni ratsastajansa saa nostaa satulan sen selkään. Kun Gilbertillä on kaikki varusteet, haen Daphnelle heijastinliivin satulahuoneesta. Tyttö vetää sen ratsastusliivinsä päälle, ja annan ohjastenperät hänen käsiinsä. Tyttö taluttaa Gilin napakasti ulos. Se yrittää kiskaista Daphnen ruohomättäälle, mutta avustan häntä vähäsen ja talutamme sen kaartoon muiden ponien viereen. Sarah ja muut tytöt ovat jo nousemassa selkään, joten Daphnekin kipuaa kyytiin. Säädämme jalustimet ja satulavyön hyvin, ja sitten onkin jo aika lähteä matkaan.
“Sapfo tulee ensimmäiseksi, minä talutan, sitten Ressie, Billy, Tara ja viimeisenä Gilbert. Huutakaa, jos tulee ongelmia!”, Curtis huikkaa ja jono ratsuja lähtee kävelemään kohti metsäpolkuja.

Retki alkaa rauhallisin merkein. Kävelen varovaisesti juurakkojen yli ja Gilbert joutuu ottamaan muutaman raviaskeleen saadakseen muut kiinni. Daphne näyttää innostuneelta ja hän vilkaisee minua aina välillä, kunnes kääntää katseensa takaisin loittonevan Taran häntään. Kun olemme saapuneet eräälle tasaiselle suoralle, Gil heilauttaa päätään. Juuri tässä kohdassa yleensä laukataan, mutta tänään vain ravataan. Hölkkään Gilbertin vierellä riimunnaru kiinni sen kuolaimessa, kun edessämme oleva Tara säpsähtää. Polun vierestä lähtee pinkomaan rusakko niin kovaa, kuin pääsee. Se loikkaa sivulle, ja lähtee jättimäisen pukin tehtyään laukkaamaan kohti aukeaa niittyä. Sen ratsastaja lentää kaulalle ja pysyy vaivoin kyydissä, mutta tippuu lopulta heinikkoon. Sitä taluttanut tyttö on kaatunut. Häntä ei ilmeisesti ole sattunut, mutta myös muut hevoset loikkivat paikoillaan. Gilbert sen sijaan ravaa nätisti vierelläni, mutta pysähdyn ja otan tiukemmin kiinni sen narusta. Laajan niityn laidalla laukkaa Tara, jolla ei ole ohjastajaa, ja jonka vieressä loikkii Billy- myöskin ilman ratsastajaa. Vieressämme oleva hoitajatyttö on kavunnut seisomaan. Jostain syystä minua naurattaa nähdä Curtis, jonka kasvojen rypyistä huomaan tämän ajattelevan, ettei maastoratsastus välttämättä ollutkaan niin hyvä idea.
“Ja otetaan seiiis!” Curtis kajauttaa ja käskee erään toisen tytön ottamaan kiinni Sapfon ohjaksista. Billy tulee onneksi nopeasti takaisin, ja nappaan sen kiinni, kun se tulee lähelleni. Tara sen sijaan iloitsee vapaudesta ja loikkii ympäri peltoaukeaa. Curtis käy nostamassa hölmistyneet ratsastajat pystyyn ja tarkistaa, ettei heille ole käynyt mitään.
“Onko nyt varma, ettei sattunut?” hän kysyy, ja tajuan tytön olevan Sarah. Hän ratsasti juuri Taralla, mutta näyttää siltä, että hän vain nauraa, kuin tapahtunut olisi vain normaali sattumus.
“Minä en ole ikinä ennen tippunut! Tara meni hurjan kovaa”, hän kikattaa, ja juuri silloin Curtis saa Taran napattua. Kun kaikki ratsastajat ovat taas selässä, matkaa päästään jatkamaan rauhallisemmissa merkeissä. Daphne katsoo eteensä keskittyneenä, mutta näen hänen helpottuneen ilmeensä.
“Gilbert oli niin kiltisti”, hän huokaa ja taputtaa ponin kaulaa varovaisesti. Jostain syystä minulla on kovin ylpeä olo. Pieni Gilbert, juuri se, johon voi aina luottaa. Hymyilen ja katsahdan Daphnea.
“Sellainen se on”, totean, ja jatkamme matkaa polulla, joka onneksi kääntyy pian tallille päin.
Kun vihdoin kävelemme tallipihaan ja olemme saaneet hevoset takaisin karsinoihinsa, kävelen toimistoon, jossa Curtis istuu otsa rypyssä kahvikuppinsa ääressä. Elaine istuu häntä vastapäätä ja nauraa.
“Minä en enää ikinä vie alkeisryhmää maastoon”, Curtis puuskahtaa ja minä naurahdan. “Oletko samaa mieltä, Mariam?” hän huokaisee ja minä nyökkään hihittäen. Eivät ponit ole niin montaa kertaa vielä käyneet maastossa, joten niillä on paljon virtaa.
“Tai sitten asia voidaan ratkaista niin, että valitset jonkun käyntimaastopolun”, Elaine naurahtaa ja Curtis mulkaisee häntä nenänvarttaan pitkin, eikä halua myöntää, että asia on juuri niin.
“Ainakin lapset saivat jännittävän kokemuksen”, sanon nauraen, ja tyhjennän vesilasin yhdellä kulauksella.

Gilbert astelee nätisti eteenpäin kentän päädyssä. Kävelen sen takana ja pidän huolen siitä, että molemmat ohjakset pysyvät suorina. Gil hoksasi idean nopeasti, ja kun olemme kävelleet jo jonkin aikaa, kokeilemme ympyrän tekemistä. Aluksi siitä tulee enemmän soikion muotoinen, mutta pian ympyränkin tekeminen onnistuu. Päivä on lämmin; aurinko seisoo pääni päällä ja loistaa valoaan. Suuret puut heittävät hiukan varjoja kentälle, mutta varjossa ei ole kylmä. Kun kyllästyn ohjasajajoon, otan Gilbertin suitset pois ja vaihdan ne uusiin lampaankarvapäitsiin, jotka ostin muutama viikko sitten. Kiinnitän haalistuneen, vaaleanpunaisen riimunnarun päitsiin ja talutan Gilin vihertävälle ruohomättäälle ja istahdan alas, kun Gilbert painaa päänsä maahan ja hamuaa ruohoa suuhunsa. Minä otan kamerani kentän laidalta ja nappaan muutaman kuvan hoitohevosestani syömässä. Se höristää korviaan ja vilkaisee minua uteliaana. Naurahdan ja annan sille leipäpalasen, joita se tietää minun kantavan taskussani. Käännän sille selkäni, ja sen tulee lähemmäs. Se laskee päänsä miltei olkapäätäni vasten, ja päätän ottaa meistä vielä yhden kuvan. Gilbert kurkistaa olkani takaa ja näyttää tyytyväiseltä. Minä hymyilen ja taputan sen kaulaa. On niin paljon, mitä voimme vielä tehdä yhdessä, mutta pelkään, että aika loppuu kesken, kuten Siirin kanssa kävi. Vaikka Gilbert ei olekaan mikään koululiikkeiden moniosaaja tai se ei lennäkään metrin korkuisten esteiden yli, rakastan sitä. Ja tulen rakastamaan vielä kaiken tämän jälkeenkin.

//Tämän pitäisi sisältää
-Ponitalutusta
-Iltatalli
-Kun rahkeet ei riitä

Tätä oli ihan kiva kirjoittaa! Ja sovelsin tuon ponitalutuksen vähän jännempään muotoon.

Vastaus:

Ihana päästä pitkästä aikaa lukemaan ja vastaamaan taas sinullekin, varsinkin kun jaksat aina yllättää ihanan vaihtelevilla tunnelmilla! Tarinan väliosa Siiristä ja Kaalasta oli tosi nätisti kirjoitettu. Keskityt kauniisti kaikkiin sellaisiin pieniin mutta tärkeisiin yksityiskohtiin, jotka elävöittävät tarinaa.

Ja oli niitä täällä muutenkin - iltatallin rauha, kaunis kevätsää, lämmin pieni Gilbert ja sen pehmoinen turpa ♥ Olisiko tässä jopa ollut alustusta tuleviin seikkailuihin... Metsästystä, kenties?

Ja sitten oli vielä ihana kakkospäivä hurjasta maastokokeilusta. Näin niitä tehtäviä juuri pitääkin pyöritellä, tätä oli tosi kiva lukea. En saa annettua mitään rakentavaa palautetta kun olen niin rakastunut, sydän tässä särkyy kun teet niin nättejä tarinoita. (Ja ihanaa että jatkat Gilbertin kanssa, kyllä Mariam & Gil on vaan jotenkin sellainen duuo joka on jo tullut osaksi Hemsburya!)

Kaikki kolme tehtävää hienosti suoritettu! £15 palkaksi, ja valtava kiitos siitä, että jaksat kirjoittaa tänne. Kyllä tallin pyörittäminen on kiireidenkin keskellä nimenomaan teidän kävijöiden takia puuhaa, joka saa hymyn huulille!

Nimi: Thomas Caffrey

08.05.2017 18:21
Luku 5.
♥ Tutustu hoidokkiisi
♥ Rikkoutunut riimu
♥ Siivoushommia


Kevät muistutteli jälleen itsestään kun aurinko pilkisteli valkeiden pilvien takaa. Aurinko lämmitti mieltä, niskaa ja selkää mukavasti. Lumi, joka kaksipäivää sitten olin satanut oli nyt sulanut inhottavaksi loskaksi ja litisi jalkojen alla. Onneksi minulla oli hyvät tallikengät, eivätkä sukat päässeet kastumaan, ainakaan vielä. Olisin toki paljon mieluummin pitänyt talven täällä vielä pidempään, muttei näin kauniina päivänä ollut valittamista. Aamu oli alkanut erityisen hyvin, aamulypsy oli sujunut ongelmitta ja hyvää vauhtia. Yksi lehmistä kerkesi poikimaankin ennen kuin olin saanut koneet käyntiin. Oikein hyvännäköinen holsku vasikka.
Siskon kanssa olimme käyneet ratsastamassa lyhyen maastolenkin, mutta polulla oli ollut hirveän liukasta märän maan takia joten olimme lähinnä kävelleet ja nauttineet päivästä. Omat hepat oli hoidottu siltä osin loppupäiväksi ja ne oltiin paiskattu isoon metsätarhaansa nauttimaan loppupäivästä.
Suorastaan täydellinen päivä lähteä tallille tutustumaan Bessieen vähä paremmin.

Vaikka kaikkialla oli märkää ja loskaista otin kuitenkin asiakseni pyöräillä tallille, ei sinne menisi pyörällä kuin 40minuuttia. Tai ehkä vähän kauemmin jos osa teistä olisi hirveässä kunnossa. Kunnon maastopyörällä kyllä suti aika sukkelaan hiekalla ja oikopoluillakin.
Matkassa ei mennyt juurikaan yliaikaa ja saavuin Hemsburyyn hyvissä ajoin. Ensimmäisiin ratsatustunteihin oli varmaan pari tuntia aikaa, joten kerkeisin viettää reilusti aikaa uuden hoitohevoseni kanssa. Uuden hoitohevoseni kanssa. Hoitohevonen. Bessie. Super hyvännäköinen ja hieno liikkeinen punarautias tamma. Mahdoitko jo ymmärtää, että olin aika innoissani?
Dumppasin pyörän telineeseen, johon se jäi nököttämään yksinäisenä. Tallin pihapiiri oli lähäs tyhjä, mutta kentällä näkyi pari ratsukkoa ja joku talutti loimitettua hevosta tallia kohden. Viime käynneilläni olin kuljeksinut tarhoilla katselemassa hevosia ja vähän laittamassa mieleen mitkä hevoset olivat missäkin ja millaisessa porukassa ne olivat. Bessie tarhattiin Annien ja Sherryn kanssa samaan tarhaan. Pienen pohdinnan jälkeen päätin, että kävisin heti hakemassa hevosen sisälle. Muistaakseni riimunnarut oli tapana jättää porteille ja riimut päähän.

Hevosille ei tänään oltu juurikaan laitettu loimia ja myös Bessie ja Annie nököttivät tarhan perällä ilman takkeja. Porukka näytti viihtyvän hyvin yhdessä, hevosilla oli meneillään rapsuttelu tuokio. Nappasin toisen riimunnaruista aidalta ja pujahdin lautojen välistä märkään ja kuraiseen tarhaan. En kuitenkaan kerennyt kutsua hevosta luokseni ennen kuin mudassa pötköttävä esine kiinnitti huomioni. Riimu, selkeästi. Harppasin ison askeleen lähemmäs vältellen kuraa (mikä oli aivan mahdoton tehtävä) ja poimin riimun maasta. Ihan minun tuuriani mennä löytämään rikkinäinen riimu vaikka näytti siltä, että ainoastaan solki oli rikkoutunut. Silmäilin hetken tammoja, sekä ruunaa, aitauksen perällä, Anniella ja Sherryllä oli yhä riimut päässään. Hymähdin ja pujahdin pois tarhasta, pitäisi käydä tallista etsimässä varariimuja ja varmaan huuhtomassa tämä nykyinen jos sen saisi vielä aikaiseksi korjata.
Palasin tarhalle mukani riimu jonka olin penkonut esiin satulahuoneesta. Rapaiset otukset möllöttelivät edelleen tarhan perällä ja päätin, että en viitsisi lyhyine ratsastuskenkineni mennä mutaan rämpimään. Kiipesin siis tarhan aidalle istumaan ja seurailemaan hevosia. Vasta pari minuuttia siinä odotellessani hevoset ylipäänsä tuntuivat kiinnostuneen minusta ja tulivat luokseni aidalle.
”Toivottavasti sulla ei enemmänkin oo tapana hajottaa juttuja” Jutustelin ojentaessani käteni Bessielle nuuhkittavaksi. Annie keskittyi enemmän taskujeni nuuskimiseen kuin minuun. Bessie taas tuntui olevan kiinnostuneempi rapsuttelusta ja minusta ylipäänsä kuin herkuista. Rapsuttelin hetken tamman otsaa, josta muuten lähti hirveästi karvaa.
”Noniin, pitäisköhän sut sitte viiä harjaukseen. Sun nimi tais olla päivän tuntilistassakin...” Jatkoin turhia höpötyksiäni sujauttaessani riimun tamman päähän. Napsautin äkkiä riimunvarren paikoilleen ja otin hevosen tarhasta ennen kuin tarhakaveri ymmärsi yrittää kävellä ulos samalla portin avauksella.

Olin jo viemessä hevosta talliin, mutta tulin ajatelleeksi, että miksi en harjaisi hevosta satulointipuomilla. Aurinko paistoi yhä siniseltä taivaalta, tälläinen sää oikein houkutteli olemaan ulkona. Huolimatta liukkaudesta ja mudasta.
"Mitäköhän sulle pitäis oikeen tehä" Mumisin kun talutin rapaisen otukseni satulointipuomin reunapaikalle. Sidoin hevosen oikeaoppisesti kiinni ja kipaisin hakemaan harjaämpärin tallista.
Kaivoin esiin kumisuan ja aloitin loputtoman puunauksen, onneksi suurin osa mudasta oli sentään kuivunutta ja vähän hilseilevää. Jalkojen putsaaminen olikin sitten ihan omalukunsa. Vaikkei tammalla ollutkaan mitään ylimaallisia vuohiskarvoja, oli niiden siistiminen ja puhtaiksi saaminen silti aikamoinen taisto. Koko otuksesta lähti muutenkin aikahuolella karvaa ja harjauksen viimein valmistuessa siihen pisteeseen asti, että pystyin sanoa olevani tyytyväinen, seisoimme kummatkin kunnon karvapilven päällä. Hevonen oli tosi mukava hoitaa, se seisoskeli kauniisti aloillaan ja selvästi nautti kunnon harjauksesta ja saamastaan huomiosta. Harjauksen lomassa jutustelin tammalle myös kaikenlaista, mikä rentoutti sitä entisestään ja se saisi siinä samalla myös tottua ääneeni. Pitää nyt vielä mainita, että Bessie ei kuitenkaan ollut tylsä hoitaa. Välillä se tökki minua turvaallaan ja päästi pari nautinnollista hörähdystä. Kaviot olivat nousseet ihan nätisti, joskin ekan jalan kohdalla eläin oli selkeästi vähän kokeillut tarvitsiko niitä kinttuja nyt oikeasti nostella. Puunauksen loputtua päätin viedä otuksen talliin odottamaan tuntia.

Bessie heittäytyi suoraan piehtaroimaan isoon karsinaansa. Huoh. Miten tyypillistä toimintaa. No, ainakin tuntilaisella olisi jotain tekemistä kun harjaisi isoimmat pölyt pois. Samalla kun silmäilin tamman puuhia lueskelin sen ruokinta ohjeita karsinaan kiinnitetystä taulusta. Muistaakseni rehuhuoneessa oli ylhäällä vielä vähän tarkennettuja ohjeita.
”Moi Thomas” Kuului huikkaus toiselta puolelta tallia ja säpsähdin ääntä vähäsen, en ollut juuri kiinnittänyt muihin huomiota.
”Etkös sä ollut mulle yhet karsinan siivoukset velkaa?” Käännähdin katsomaan Pennyä, joka oli ilmestynyt tyhjästä karsinasta.
”Moi, joo, enköhän mä ollut”
”Hoidaks sä ponipuolen niin mä jatkan täälä, ja lakase käytävä kanssa” Penny virnisti ja katosi takaisin karsinaan.
”Joko muuten bongasit meijän uuden hepan?” Olin jo lähdössä hakemaan talikkoa ja kärryjä varastosta kun Penny ilmestyi uudelleen käytävälle.
”En mä niitä niin hyvin taida vielä tuntea, että tietäisin onko joku uus vai ei”
”Hyvä, tuu kattomaan se on sopivasti karsinassa. Elaine käy vähän testailemassa sitä maneesissa kohta puoliin” Tyttö viittoi minua innoissaan mukaansa Dackin karsinalle.
”Eikös oo hieno?” Penny oli selkeästi oikein täpinöissään tästä uudesta hevosesta. Yhdellä karsinaan kurkkauksella ymmärsin miksi. Ruunikko työnsi päänsä karsinasta pärskähtäen.
”Aika komee, kyllä”
”Ihan mahtava, mä ainakin ootan jo, että milloin siitä ja Lucillesta tupsahtaa varsa!” Naurahdin ja kurottauduin rapsuttamaan orin turpaa.
”Joko sulla on hoitohevonen, tässä ois ehdokas aika vahvoilla” En tiedä oliko Penny itse jo ratsastanut orilla ja rakastunut siihen, vai muutenvain rakastunut siihen, tai mahtoiko vaan olla innoissaan uudesta hevosesta, vaikka se olisi ollut millainen tahansa.
”Ois ehkä voinut olla” Vastasin oria silmäillen.
”Ai sulla on hoitsu?”
”Joo, Bessie” Penny ei näyttänyt vaikuttuneelta, mutta nyökkäsi kuitenkin pohdiskelevasti.
”Kyllä saa varmaan vaihtaakin jos pyytää nätisti” Tyttö tönäisiä minua kylkeen irvistäen.
”Pyh”
”Noh, karsinoita siivotessa pääset pohtimaan asiaa” Penny hätisteli minut pois karsinalta ja suuntasimme kummatkin suuntiimme. Hain välineet varastolta ja parkkeerasin ensimmäiseen karsinaan. Pitäisi pitää Dackin karsinaa silmällä, jos Elaine vaikka sattuisi viemään sen maneesiin. Olisi ihan kiva päästä seuraamaan miten orin kanssa sujuisi.

Vastaus:

Suoraan piehtaroimaan harjauksen jälkeen, hyvinkin tyypillistä hevostelua. Ihanaa että keksit harjata Bessien ulkona. Tekisi mieli itsekin lähteä harjailemaan lähitallin poneja tämän jälkeen ;)
Kiitos taas ihanasta tarinasta, näissä on helppoa ja mukavaa kulkea mukana, kun aloitat ne niin hyvin ja kuvailet tapahtumia nätisti pitkin matkaa.

Kaikki kolme tehtävää hienosti suoritettu, palkaksi £15. Kirjoita ihmeessä jos tulee Dackin rtasastustakin käytyä katsomassa!

Nimi: Valérie Mercier

07.05.2017 22:04
Des copines
(Tapaa tallilaisia)

I sat at the round, little table in the saddle room. Saddles were set on wooden holders and each of them had their named places. The ceiling light was a bit dim but the sunrays penetrate the window and cleared the room. I heard a knock on the room and glanced up from my phone's screen.
- Oh hey! dark-haired girl greeted me with friendly smile. - You're new here? Or I just haven't seen you before. I'm Mariam Brooke, Gilbert is my care horse. You know, that jovial Shetland pony? she introduced herself and started a smooth conversation. Finally, I could relax!
- Hey, I'm Valérie, I smiled back. - And yes, I'm new. Luckily I bumb into you! I would like to do something, no matter what, but I don't really know where to start, I explaned. Mariam smiled even more and asked if I would like to help her to take care of Gilbert.
- I was just riding. Come on, I'll show you Gil! Mariam laughed and encouraged me to follow her.

I breathed deeply just because I was so excited. Gilbert's stall was just beside the saddle room and as Mariam had suggested, the saddle and the bridle were still in front of it. Gilbert put his grey muzzle against the door and sounded softly.
- This is Gil, Mariam said and embedded his fingers to Gil's thick mane.
- He is so cute! I hope I could still ride this size ponies! I sighed scratching Gilbert's neck. The pony tried to trap my fingers in his mouth but I avoided that skillfully.
- Yeah, I also hope that I wouldn't grow at all, Mariam nodded. - I was actually going to change my care horse to Goldie. She is capable Welsh pony.
- Oh, that must be sorrowful! I looked Mariam feeling sorry.
- But I didn't, Mariam grinned. - I couldn't give Gil away yet, so I retract my decision, and thank God Elaine agreed! Mariam told. I nodded back, even though those names were totally unknown to me. Mariam let me to brush Gilbert while she cleaned the equipment.
- You have an accent, by the way. Are you from Ireland or something? Mariam asked suddenly and made me laugh.
- Ireland? No! Do I sound like that? But I'm actually from France, I conceded.
- Oh, sorry, I didn't mean.
- That's okay, usually people think that I'm Swedish!

Mariam showed me where to put equipment after riding and presented the downstairs. At the stable yard she pointed the most important places, like the Hemsbury Hall and its garden, the riding court, the sheep barn and the edge of the forest.
- There is a lot of seeing! Maybe some day I could borrow a horse and get to know places better, I admired.
- I'm sure you can! You can't even imagine how breathtaking those views are behind the Hemsbury Hall's garden! Mariam told me in enthusiastic way. - But I'm sorry. It would be fun to talk with you more, but I have to go. My Mum is waiting, Mariam shrugged.
- Hope we'll see again soon! she said goodbye to me in front of the stable building and ran for the black Porsche.

I came back to stable and greeted Gil again. I noticed that some of the horses were brought inside, so I could pet them too. I liked especially the ponies, the horses were so lookalikes. My favorite was the spotted pony, who had I seen teased his friend. His name might be Chaplin, I inferred.
I decided to find out more about the stable, so I peeked at riding area by a mistake. Right away I realised why the stable passage was so silent. There was riding lessons! Horses hooves rumbled and some man shouted in the centre of the area. I soared carefully to the grandstand and sat in front row. I followed horses and riders accurately when they cantered by a large circle.
- That's good! Back to trot then, the man praised and took a look at me.
- Hello! Mariam told me she had picked someone from the saddle room. You are Valérie? the man walked towards me.
- Mariam? When? But, well, yes, I'm Valérie, I was a bit embarrassed, but the man continued:
- We spoke on the phone few days ago, I'm Curtis Sutton. I understood that you want to ride?
- Uhm, there's too many questions I want to ask, I stuttered. - But when can I come to ride? And how do I actually sign up?
- Leave it to me.

Vastaus:

Lovely to meet you here again, Valérie!
Kirjoitat sujuvasti ja selkeästi, vaikka väititkin englannin olevan sinulle hankalaa. Käyttämällähän siinä vain kehittyy - ja tarinankerronta on monelle vaikeaa jo omalla äidinkielellä, joten käytät sanavarastoasi todella hyvin, koska tästä kaikesta välittyy ihanasti tunteita ja tunnelmia. Mahtavaa että uskalsit käyttää Mariamia tarinassasi, on aina hauska nähdä teidän kävijöiden käyttävän toistenne hahmoja tarinoissanne. :)
Tämä rauhallinen tahti jolla etenet luo ihanan, vahvan perustan myöhemmille tarinoille. Tutustut talliin selvästi huolella, ja vaikutelmia paikoista ja ihmisistä lukee mielellään. Hauska nähdä, mitä jatkossa seuraa!

Mission accomplished! £5 have been added to your inventory.

KIELIOPPIOSUUS:
Lupasin korjailla joitakin lauserakenteita tarinoistasi, joten tässä muutama kohta, joita voisi ilmaista myös vähän luontevammalla englannilla. Kokonaisuutena tarina on kuitenkin selkeä ja miellyttävä, ja nämäkin pienet takut selviävät muun kerronnan avulla asiayhteydestä hyvin.

luckily i BUMP into you
> törmätä johonkuhun on bump ja tässä se olisi imperfektissä bumped, vaikka se lausutaankin lähinnä "bam'td"
gilbert -- SOUNDED softly
> Äännähtää on siitä hieno verbi, että sitä ei englannissa samanlaisena oikeastaan ole. Tässä voisi olla esimerkiksi "made a soft sound", "made a soft noise" tai sitten hevosten ääntelyä kuvaava "snorted/whinnied/nickered softly".
mariam -- EMBEDDED his fingers to -- mane
> Hers oli näköjään vahingossa his, mutta sana, joka kiinnitti tässä huomion, oli embed. Se tarkoittaa on upottamista ehkä hieman konkreettisemmassa mielessä, esimerkiksi korukivien upottamisessa metalliin tai kun kyseessä ovat upotuspalat elementtitalojen rakennuksessa. Tässä toimisivat verbit sink (upota ja upottaa johonkin pehmeään), card (haroa esim. hiuksia, sotkea, "rihmoa", "solmia") tai run through ("juoksuttaa" jonkin lomassa, esim. sormiaan hiuksissa/jouhissa)

©2019 ✤ Hemsbury Stables ✤ - suntuubi.com