Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Stable diary

TehtävätOleskeluhuone ✤ Tuntikirja

Tallipäiväkirjaan kirjoitetaan kaikki tallilla tapahtuva - eli siis hoitotarinat. Jos suoritat tarinassasi tehtäviä, on hyvä merkitä ne tarinan otsikoksi tai viimeiseksi huomautukseksi.
Jos tahdot vastausta tallin henkilökuntaan kuuluvalta hahmolta, voit jättää kysymyksen tarinan lopussa. Näin toimitaan esimerkiksi hoitohevosta pyydettäessä - tapahtuma käy jo tarinassa, mutta ylläpito vastaa kysymykseen vielä erikseen, ja tarinassa käytetyltä hahmolta tulee myös perustelut vastaukselle.

JOULUN KIRJOITUSLAHJA!

Joululoman ajan jokainen saa kirjoittaa putkeen
useammankin tarinan, jos kirjoitusinto yllättää!
Kurjaa rajoittaa teidän tekemistänne oman hitauteni takia.
Merry Christmas, toivoo Hemsburyn ylläpito!

Liittymissivulta löytyy muutama kirjoitusohje ja muistutus.

Vieraskirja <  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Sam Morris

20.08.2017 14:34
//Tarinassa suoritetaan tehtävät Tutustu talliin ja Tapaa tallilaisia//

LUKU 1.

Lapoin mysliä suuhuni turhan isolla lusikalla harmaan kulmasohvani nurkassa. Kello oli kohta puoli kuusi aamulla. Televisio oli päällä ja sieltä tuli uutisia, mutta selasin puhelintani keskittyneesti. Odotin Mirandalta viestiä, sillä olimme eilen suunnitelleet lähtevämme tänään, perjantaina, käymään Hemsburyn tallilla katselemassa paikkoja. Minulla ei ollut opintoja tänään, eikä koko ensi viikkona, mutta Mirandan piti varmistaa asia. Tälle syksylle olimme päätyneet eri kursseille, joten yhteisiä menoja piti sovitella enemmän.
Selailin asuntokauppasivua keskittyneesti, silmäkulmat rypyssä. Uutta pysyvää asuntoa en etsinyt, oma kämppäni tästä Lontoon likeltä oli oikein hyvällä sijainnilla, mutta vuokra-asunto Birminghamista olisi iso apu mahdollista tulevaa hevospainotteista elämäntapaa varten – totta kai oli ottanut huomioon, että Hemsburyyn on Lontoosta kolme ja puoli tuntia ajaa, mikä taas ei hivele korvia kun ajattelee että aamutallia pitäisi joskus ehkä tehdä. Birminghamista on huomattavasti inhimillisempi aika ajaa, vain vähän päälle tunti. Tosin yliopisto jossa opiskelin, oli puolen tunnin päässä Lontoosta pohjoiseen, joten tässä olisi vielä monta muutakin muttia, kuten myös maksut sun muut. Rahat saattaisivat olla tiukilla vuokra-asunnon löydyttyä. Uudenlainen arki tuntui kuitenkin eräänlaiselta haasteelta, ja niistä minä pidin.
Talletin muistiin parin hyvän kerrosyksiön vuokrailmoituksen, jonka jälkeen nousin sohvalta ja vein kuin itsekseen tyhjentyneen murokipon tiskialtaan reunalle. Kyllä se siitä joskus löytäisi tiensä astianpesukoneeseen, kuten nuo muutkin astiat tuossa. Juuri kun aloin miettimään, meinasiko Miranda soittaa laisinkaan, alkoi puhelin väristä kädessäni säännöllisesti. Aavistuksen säpsähtäen varmistin vilkaisten että kyseessä oli Miranda, ja vastasin puheluun.
”Moi”, aloitin rykäisten kurkkuani jotta ääneni olisi selkeämpi.
”Terve”, Miranda vastasi tavanomaisella, kirkkaalla äänellään. Kuulosti siltä ettei nyt olisi kello puoli kuusi aamulla vaan kaunis iltapäivä, ja hänellä olisi ollut tosi hyvä päivä koulussa. ”Tiedätkin varmaan mistä soitin, hmm?”
Naurahdin aavistuksen. ”Juu, olen jo jonkin aikaa kärkkynyt soittoasi. Minun täytyy lähteä pian, oletko siis tulossa mukaan Hemsburyyn?”
Kuulin kuinka Miranda huokaisi pettyneen kuuloisena, ja tiesin heti, miten hän aikoi vastata.
”En valitettavasti pääse, mulla olikin tänään opetusta”, nainen vastasi murheissaan.
”Tuut seuraavan kerran sitten”, sanoin kehnosti lohduttaen. Samalla kumarruin nostamaan kaukosäätimen käteeni, ja sammutin telkkarin valmistautuen lähtöön. ”Onko pitkä päivä tulossa?”
”Ei onneksi, mutta minulla on pari aamutuntia. Niiden vuoksi en pääse”, Miranda huokaisi. Nyökkäsin hänen puheilleen, vaikka olin itsekseni pienessä asunnossani.
”Tsemppiä sinne. Soitellaan vähän illemmalla sit, niin voin kertoa miltä se talli vaikutti”, ehdotin. Miranda vastasi hymähtäen myönteisesti. ”Aiotko muuten nähdä tänään Juvea?”
”Aion, mun pitäisi ratsastaa se tänään ettei siitä tule ihan laiskimusta. Ajattelin ilmoittaa meidät kahden kuukauden päässä oleviin kilpailuihin, jotta se saisi vähän tatsia siihen hommaan”, hän sanoi selvästi piristyen ajatuksesta, että hän näkisi tänään taas hevosensa. Juve, oikealta nimeltään Juvenile Boy, oli Mirandan tämänhetkinen hevonen, toinen minkä hän on omistanut. Juve oli upea, suurikokoinen seitsemänvuotias hollanninpuoliveriruuna, jonka kiiltävällä tummanruunikolla karvalla oli otsassa suuri tähti ja turvassa pinkehtävä turpapilkku. Nätti hevonen kaikin puolin, ja vielä sen verran osaavakin että Miranda kaavailee siitä kenttäratsastushevosta. Olen pari kertaa saanut ratsastaa sillä, kun minun piti liikuttaa se Mirandan kiireiden vuoksi, ja Juve vaikutti varsin herkältä kaverilta. Ja Miranda väittää sitä laiskaksi! ”Mutta minunkin pitää mennä nyt, aamutalli odottaa. See ya, Sam.”
”See ya”, vastasin juuri ennen kuin Miranda lopetti puhelun. Sen enempää asioita pohtimatta asetin sohvatyynyt paremmin, kävin sammuttamassa keittiöstä kattovalon ja astelin pienen kämppäni poikki eteiseen. Sieltä vilkaisin makuuhuoneeseeni, jonne pääsi melkein suoraan ulko-ovelta. Sänky oli petattu ja valot sammutettu, se sai kelvata. Olin siisti ihminen, mutten siivousorientoitunut – siitä kertoivat useat vaatekasat huoneeni matolla ja nurkissa. Pitäisi pestä pyykkiä vielä tällä viikolla, jei.
Kuluneet tummansiniset tennarit jalkaan, isän käytetty musta nahkatakki päälle, avaimet taskuun ja olin valmis lähtemään. Mustat, polvista rikkinäiset farkut sopivat asuun hyvin, samoin kuin vasta silitetty, harmaa T-paita, jossa luki kahdessa rivissä ’Man, this is cool!’. Yksi suosikkini asukokonaisuuksista. Lyhyitä, tummanruskeita hiuksiani en vaivautunut laittamaan tänään, ne pysyivät aisoissa ilman lakkaakin.
Oven perässäni suljettua, suuntasin kulkuni alas kerrostalon rappusia pääoville, joista astuin ulos suoraan vilkkaalle kävelykadulla. Tai katu ei ollut nyt vilkas, kellohan oli kohta vasta kuusi, mutta iltapäiväaikaan täällä riitti porukkaa ruuhkaksi asti. Asuntoni sijaitsi Westminsterin pohjoisosassa, aivan Belgravian rajalla. Täällä oli parkkipaikkoja huonosti, mutta muutaman korttelin päässä oli ilmaisparkkeja – sinne yleensä jätin autoni, ja siellä se oli nytkin.
Istahdin sinertävän volkkarini rattiin paukauttaen etuoven kiinni. Puhelin sai toimia nyt navigaattorina, ja ennen kuin käynnistin auton, aloitin reittihaun Mapsissa. Huoh, kolme tuntia ja nelkyt minuuttia näytti ajoaika, enkä minä edes juonut kahvikuppostani. Nopea välipysähdys matkalla olisi varmasti tarpeen, vaikka jaksoinhan minä ajaa. Sään pitäisi olla tänään hyvä huolimatta sateisesta alkuviikosta, ainakin Lontoossa. Toivottavasti myös Birmighamin alueella.
Auton moottori hurahti vaivatta käyntiin, kun käänsin avainta lukossa. Olin onneksi tankannut eilen, joten polttoaineen pitäisi riittää ainakin menomatkaan hyvin. Siispä peruutin auton pois taskuparkista, ja lähdin pujottelemaan Lontoon katuja edeten pikkuhiljaa pohjoiseen päin.

Kellon ollessa 10.40 ja ajettuani suoraa hiekkatietä jo jonkin aikaa, ilmoitti Maps että olin saapunut määränpäähäni. Olin huomannut saman hetkeä aiemmin, kun molemmilla puolilla tietä yllättäen avautui aukeaa niittyä ja edessäpäin näkyi ensin ruskea, keskiaikainen kivirakennus ja sen takana jylhä, valkoharmaa kartano. Tämä paikka oli varmasti rakennettu jo 1800-luvulla, ellei jopa aiemminkin. Olin hieman kehno historian tuntija, joten ehkä on parempi pitää tämä arvaus itsellään. Hienoa ja ylhäisyyttä huokuvaa aluetta tämä ainakin oli.
Hiljensin auton vauhtia sen verran, että ehdin kuikkia alueen ympäristöä. Punaruskean, holvikaarin koristelluin rakennuksen vasemmalla puolella näky puiden takana hevosten tarhoja, joissa osassa käyskenteli hevosia. Niiden takana oli ratsastuskenttä. Sen taakse en nähnyt, sillä suuri pensasaita rajasi hevosalueen omaksi osakseen.
Parkkeerasin auton kartanoa vasten muutaman muun auton tavoin, lähelle hevosaitausta. Noustuani autosta näin ensimmäisenä neljä kylmäveristä, jotka kyseisellä laitumella laidunsivat. Se ehkä hieman yllätti minut, kun ajattelee että täällä on ratsastuskoulu. Kuuluivatko nuo jämerät hevoset tuntihevosiin?
Huomioni kiinnitti myös massiivisen kartanon toisella puolella näkyvään lampeen ja navetan tapaiseen rakennukseen. Oliko täällä lehmiä, vai oliko se vain muistona niistä ajoista? Ei minulla niin hyvä näkö ollut ettäkö olisin nähnyt, näkyikö navetan ympärillä eläimiä, vaikka suuri ja lähes täysin avoin kartanon puisto ei luonut näköestettä siihen. Täällä tuoksui hevoset, heinä ja puhdas ilma, ja lintujen laulu ja kaukainen ankkojen vaakunta loi rauhallista tunnelmaa tilalle. Päätin vierailla itse kartanossa vasta, kun olisin nuuskinut tallin läpikotaisin – mikä taisikin olla tuo punaruskea, korkea kivirakennus jonka olin ensimmäisenä nähnyt. Ympärilleni katsellen ja avaimia taskussa sormeillen suuntasin kulkuni kylmäverihevosten ohi kohti rakennuksen avonaista, sisäpihalle johtavaa holvikaaren muotoista sisäänkäyntiä. Nopealla vilkaisulla ensimmäisen laitumen ohi näin toisen, pitkänomaisen aitauksen, ja sen takana ratsastuskentän. Sieltä kuului epämääräisiä huutoja, sillä kentällä taisi olla tunti menossa. Pienemmät aitaukset jotka olin tainnut nähdä ajaessani toiselta puolen, jäivät tallirakennuksen taa piiloon. Pitkänomaisessakin laitumessa oli hevosia, joista osa näytti huntereilta ja osa oli ponikokoisia, pienempiä. Olin jonkin verran opiskellut itsekseni hevosrotuja ja niiden anatomisia eroja, joten osasin niitä lähes yhtä paljon kuin koirarotuja – mitä tunnistin lähes kaksi sataa. Siitä taidosta ei oikein ole ollut hyötyä kuin omaksi iloksi.
Sukaisin tukkaani hieman parempaan asentoon, kun kävelin sisäpihalle. Kiertämään sitä en lähtenyt, sillä yllätyksekseni talliin avautui sisäänkäynnit kummaltakin puolelta holvikaarta, mutta pysähdyin ja jäin hetkeksi katselemaan ympärilleni. Sisäpihakin oli tehty huolella keskiaikaiseen tyyliin – seiniin oli tehty holvikaarirakenne kuten ulkoseiniinkin, ja piha oli laatoitettu suurilla, harmailla kivillä. Suoraan sisäpihan toisella puolella oli kolmas sisäänkäynti talliin, ja maneesilta vaikuttavaan, suureen halliin. Sisäpihalta pääsi myös paria muuta kautta sisälle talliin, ainakaan ei vaihtoehdot loppuneet kesken. Rakennus itsessään oli aika hyvässä kondiksessa sen mahdolliseen ikään nähden.
Astelin sisälle talliin oikealta puolelta. Suoraan edessäni, tilan toisella puolella oli varmaan kolmekymmentä karsinaa rivissä, joka jatkui koko seinän pituudella aina tallin vastakkaiseen seinään asti. Karsinat olivat viihtyisän tilavat, mikä loi hyvän laatuvaikutelman, mutta melkein kaikki niistä olivat tyhjät tältä riviltä. Liekö tuntihevoset majailleet tässä, mikä olisi ymmärrettävää kun kentällä oli tunti menossa. Kädet nahkatakin taskuissa katselin kiinnostuneella ilmeellä ympärilleni. Tässä rakennuksessa mahtoi olla toinen kerros, sillä tämän tilan korkeus ei ollut lähelläkään sitä mitä se ulkoa katsoen oli.
Tallissa oli lämpimän sävyinen puuverhoilu ja viehättävä valaistus, mikä loi kotoisuutta. Siisti keskikäytävä jatkui rakennuksen toiseen päähän, ja sisäpihasta päätellen se jatkuisi kulman taakse ja sieltä eteenpäin. Ihmisiä kulki käytävällä edestakaisin omiin päämääriinsä. Yhtäkään heistä en tuntenut, suurin osa oli tyttöjä tai nuoria naisia. Ajatuksissani kupli mielenkiinto jatkaa kierrostani tallin ympäri, ottaa siitä enemmän selvää. Voi kun Miranda olisi täällä nyt, hän varsin haluaisi siirtää Juven tänne vuokralle kun paikka oli niin upea, niin ylväs.
Heti vasemmalla minusta katsottuna oli varustehuone, jonne pääsi helposti sekä ulkoa että tästä sisältä. Sen jälkeen oli uloskäynti sisäpihalle, juuri sen verran iso että siitä olisi pystynyt taluttamaan hevosen sisään tai ulos. Karsinoiden vastapäätä, käytävän toisella seinällä oven jälkeen oli muutama avopilttuu, ja niiden jälkeen rappuset yläkertaan. Parissa pilttuussa seisoi hevonen, toinen niistä oli voikonkirjava cobilta näyttävä hevonen, ja toinen oli hienon näköinen punarautias lämminverinen. Kirjava cob käänsi päätään ja kuikki minua korvat pystyssä kun kävelin siitä ohi.
Kävin katsomassa läpi myös muut tallin osat – maneesin, rehuhuoneen, länsisiiven. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, että kummallakin puolella tallia oli omat varustehuoneet. Niillä talleilla missä minä olin aiemmin ratsastanut, oli aina ollut vain yksi varustehuone, ja sitten niitä varusteita oli saanut kannella pitkin tallia hiki niskassa. Mutta Hemsbury oli muutenkin niin mahtipontinen, että olisin ehkä ihmetellyt jos täällä ei olisi ollut toista.
Ajattelin juuri että voisin pyörähtää yläkerrassa, kun kysyvä naisenääni sanoi: ”Öh.. Hei, tarviiks apua?”
Käännähdin ja otin kädet pois taskuista ihan kohteliaisuutta. Tallin seinään nojaillen minua katseli tummahiuksinen naisenalku, jolla oli mietteliäs ilme kasvoillaan. Ennen kuin ehdin vastata mitään, hän jatkoi: ”Näytät siltä kuin olisit eksyksissä tai jotain.”
Sipaisin hiuksiani jälleen kädelläni parempaan asentoon, ennen kuin sanoin mitään.
”Miten näin siistiin talliin voisi eksyä yhtään kukaan?” kysyin kohottaen toista kulmaani huvittuneena. ”Tulin tutustumaan tähän talliin, sillä sen toiminta kiinnostaa minua ja tyttöystävääni paljon.”
”Ahaa”, tyttö nyökytteli. ”Oot siis ihan uusi tuttavuus täällä. Vaan ei ihmetytä, niitä tulee tänne kuin sieniä maahan sateella. Haluutko että näytän paikkoja?”
”Mä just lopetin mun kierroksen täällä alakerrassa”, virnistin harmittelevasti. ”Yläkertaan löydän itsekin. Mutta mua kiinnostais kuulla, millaisia hevosia asuu missäkin osassa tallia. Jos täällä on jaottelua lainkaan.”
”On mulla vähän aikaa että voin kyllä kertoa. Mutta ensin haluun tietää kuka sä oot ja mistä sä tuut. Mä olen Penny O´Toole, mulla on pikkusisko Paula joka touhuaa tuolla tuntihevosten puolella kait”, naisenalku sanoi ja käveli luokseni kätelläkseen.
”Sam Morris on nimeni ja mä asun tällä hetkellä Lontoossa”, sanoin kätellen Pennyä. Penny katsoi minua kulmaansa kohottaen.
”Vai Lontoossa? Mä käyn siellä harva se päivä, kun asun täällä Luoteis-Englannissa”, hän sanoi. ”Mut joo. Täällä itäsiivessä asuu yksärit – tuolla varustehuoneen takana – sekä kilpailevat ja koulutettavat hevoset, ja oriit.”
Sitä mukaa kun Penny kertoi tästä puolesta tallia, hän nyökytti päätään kyseisiin suuntiin. Nyökyttelin seuraten kohteliaan tarkasti hänen lyhyen lyhyttä esitelmää.
”Länsisiivessä ovat sitten tunti- ja työhevoset ja tammat. Simply as that.”
”Hm”, hymähdin. ”No ei oo vaikea muistaa. Mites, onko teijän tallilla nettisivuja mistä näkisi kaikki hevoset vai pitääkö niihin ite tutustua täällä paikan päällä?”
”Sivut ja hevosten tiedot löytyy kun vaan haet Hemsbury stables”, Penny sanoi kuulostaen siltä että olisi kertonut kaiken jo lukuisia kertoja aiemminkin, niin noheva äänensävy hänellä oli. ”Ja jos kiinnostaa niin yläkerrasta löytyy ne tuntilistat ja hoitajien huone yms. kun menet sinne.”
Kiitin Pennyä, joka taasen toivotti minut tervetulleeksi uudestaankin vastaukseksi. Hänestä jäi hyvä maku suuhun, mukavan kohtelias typy vaikka hän oli mahtanut kertoa samaa shittiä monta kertaa aiemminkin. Ja Pennyllä oli pikkusisko, Paulakos hänen nimensä oli. Onkohan muu väki Hemsburyssä yhtä rempseää kuin Penny?
Yläkerta oli ensi näkemältä heti viihtyisän näköinen. Rappusten edessä, julkisivun puolella oli erinäisiin tarkoituksiin tarkoitettuja huoneita – muutama majoituskäyttöön, pari kokoustiloiksi. Olikohan länsisiiven puolella saman tyyppisiä tiloja?
Maneesin puoleisesta päädystä pääsi ainakin maneesin katsomoon. Yläkerrassa oli jonkin verran enemmän väkeä kuin alakerrassa, ja osalta sain katseen osakseni kun pukeutumistyyliltäni erosin selvästi porukasta – hups, enpä ollut tajunnut ottaa tallikamoja mukaan. Kun astelin ihmisten ohi nurkan toiselle puolelle, josta näki maneesiin, havaitsin että ennen museoituja huoneita oli sekä konttori että huone josta kuului paljon puheensorinaa ja jonka yläpuolella luki kyltissä ’Hemsburyn super vip-tehotiimi”. Se sai minut hyvälle tuulelle ja virnistämään, tuo yksi kyltti teki yllättäen koko yläkerrasta miellyttävän paikan oleskella. Ja vaikutti siltä että tallissa oli paljon huumorintajuista porukkaa!
Kyltistä päätellen huone oli Pennyn mainitsema hoitajien oleskeluhuone. Halusin kovasti käydä siellä moikkaamassa uutta porukkaa, mutta huomioni kiinni seinän ilmoitustaululle, vastapäätä hoitajien huonetta laitettu aikataululappunen ja sen vieressä oleva lista jonka otsikko oli Tuntilista. Pidensin askeleitani huomaamattani aavistuksen, kun kulmiani keskittyneesti kurtistaen tutkin taulukkolappua. Loppujen lopuksi päätin ottaa siitä ja listasta kuvat puhelimeeni, jotta voisin näyttää niitä myös Mirandalle.
Alakerrasta alkoi kuulua kovaa kavioiden kopsetta, mistä päättelin että edellinen tunti oli päättynyt. Ihmisiä alkoi liikkua sen myötä alakertaa kohti, hoitajien huoneesta mukaan lukien, joten minäkin päätin tehdä niin. Suurin osa tuntilaisista vei hevosensa suoraan omiin karsinoihinsa, mutta muutamat käänsivät ratsunsa pilttuisiin. Ne kaksi hevosta, mitkä näin aiemmin, oltiin siirretty jo omiin karsinoihinsa antamaan lisätilaa tuntilaisten hevosille. Jäin seuraamaan tilannetta ihan seuraamismielessä rappusten kaiteeseen nojaten. Hoitajat laskeutuivat seurallisesti jutellen muiden ihmisten perästä, ja hajaantuivat sitten ilmeisesti omien hoitohevostensa luo.
”Nuori mies, miten sinä tallilla olet tuommoisissa vaatteissa?” matala mutta huvittunut miehen ääni kysyi. Sivusilmällä olinkin nähnyt miehen seisovan minusta katsottuna vasemmalla puolella, melkein keskellä käytävää kuin tunninjälkeisiä valmisteluja seuraten. Nyt sama mies oli kääntänyt katseensa minuun ja katseli pienen pieni virne naamallaan minua ja kuteitani. Nousin seisomaan nojailuasennosta ja hieman hämilläni otin katsekontaktin mieheen.
”Tulin katsomaan Hemsburyn tallia niin ku nähdäkseni onko tänne syytä tulla ratsastustunneille”, vastasin rapsuttaen niskaani tuntien, kuinka häpeä nousi pintaan. ”Pyydän anteeksi jos tämä on teidän sääntöjä vastaan.”
Mies naurahti leppoisasti muttei vaihtanut asentoa.
”Ei suinkaan ole. Ihmettelin vain, että etkö ole huolissasi nahkatakkisi säilymisestä tuossa kunnossa?”
Virnistin osin helpottuneena, ja hymy nousi kasvoilleni.
”Olit kiinnostunut ratsastustunneista? Olen Curtis Sutton, yksi Hemsburyn ratsastuksenopettajista”, Curtis esittäytyi. Kättelin hänen kanssaan ja esittäydyin omalla nimelläni. ”Vedin tuon äskeisenkin ratsastustunnin. Sää onneksi suosi, niin päästiin ulkokentälle. Oletko jo miettinyt, mille tunnille meinasit tulla, jos edes aiot jäädä tänne?”
Niin tosiaan, ulkona oli kaunis puolipilvinen sää. Juuri sopiva ratsastustunnin pitämiseen.
”Ömh.. Mitä olen ehtinyt listaa vilkaista niin jatkotunti olisi varmaan kaikkein sopivin. Olen pitänyt parin vuoden tauon näistä hommista kun hyvää tallia ei meinannut löytyä millään, niin taidot ovat varmasti ruosteessa.”
”Mutta olet kuitenkin ratsastanut?” Curtis uteli kiinnostuneena.
”Kyllä, melkein seitsemän vuotta yhteensä”, vastasin.
”Mielenkiintoista. Meillä on miesratsastajia vähemmän kuin naisia - mikä ei tietysti yllätä – niin olet tervetullut minun tunneille. Pidän melkein kaikki alkeis- ja jatkokurssin tunnit, esimerkiksi maanantain, keskiviikon ja perjantain tämän tunnin. Jos kiinnostaa minun tai kenen tahansa muun tunnit niin yläkerrassa on lista, sinne pistät vaan koko nimesi oikean päivän kohdalle.”
”Hei mahtavaa, mäpä teen niin! Tää talli vaikuttaa mukavalta paikalta, henkilökunnan ja ilmapiirin puolesta. Ja teillä on iso maneesi, mikä on mahtava juttu”, sanoin. Curtis nyökkäsi virnistäen.
”No ei se maailman isoin ole, mutta onneksi on edes jonkinlainen. Mänehän nyt laittamaan nimesi sinne listaan, tilaa on kaikissa. Ja laita seuraavalla kerralla ympäristöön sopivampaa vaatetta päälle”, hän naurahti. Nyökkäsin ja kiitin miestä avuliaisuudesta. Sitten suuntasin takaisin yläkertaan, jonka hälinä oli siirtynyt alakertaan kaikkien tuntihevosten saavuttua talliin. Nyt yläkerrassa kuuluivat enää alakerran äänet ja hevosten hirnahdukset.
Maanantai ja keskiviikko sopivat päivinä minun aikatauluihin kaikkein parhaiten, mutta kummatkin tunnit olivat klo. 14-15. Miranda menee varmaan astetta tasokkaammalle ratsastustunnille, sillä hän oli ratsastanut lähes koko elämänsä. Kirjoitin nimeni kuulakärkikynällä, joka roikkui narusta ilmoitustaululla, keskiviikon kohdalle, sillä siinä tunnilla oli vähemmän porukkaa. Listassa kysyttiin myös lempihevosta, millä haluaisi mennä. Päätin täyttää sen kohdan hieman myöhemmin, ja lähdin tallin kautta kiertelemään ja katselemaan ulkona olevia tiluksia.

//hui kun tuli pitkä tarina :D ja huomasin vasta tämän kirjoitettuani, että olin katsonut tuntitaulukkoa sunnuntain kohdalta ja silti tässä tarinassa mainitaan 10-11 oleva jatkokurssin tunti, vaikka perjantaina, mikä on tarinan kyseinen päivä, ei ole siihen aikaan ole tunteja x(x olisi myös kiva kuulla mielipidettä, miten tämä tarina onnistui, kun en hetkeen ole kirjoittanut mitään!//

Vastaus:

Aivan mahtavaa ensinnäkin saada uusi hoitaja mukaan, tervetuloa, ja toiseksi nähdä että Hemsbury todella innostaa kirjoittamaan! Tämä oli tosi ihana tarina, ja oli jotenkin äärettömän mukava päästä todella tutustumaan talliin uusin silmin uuden kirjoittajan kautta. Kiitos!

Hahmo,tarinan alkutilanne ja vihjeet mahdollisesta tulevaisuudesta ovat kaikki tosi kiinnostavia. On hauska asetelma, että hevosintoinen tyttöystävä saa poikaystävänsä innostumaan talleilusta. Ja kiva että Pennystä oli (taas) esittelemään tallia jollekulle uudelle kävijälle. ;)
Muutamasta hassusta sanavalinnasta huolimatta (joista en kehtaa huomautella, kun jokaisella on kuitenkin oma tyylinsä) teksti oli tosi mukavaa ja sujuvaa. Kuvailet ihanasti yksityiskohtia, ajatuksia ja tunnelmia uudessa paikassa.

Kumpikin tehtävä hyväksytty! Saat niistä palkaksi yhteensä £10, jotka lisätään kaappiisi.

Nimi: Thomas Caffrey

19.08.2017 18:00
Luku 9. ~ Entäs kouluratsastus?
♥ Puhdista karsina
♥ Hopeinen avain
ℜ Kärrykyyti

Aamu oli ollut kaunis, usva leijaili peltojen päällä ja orastava ruohikko kimalteli auringonsäteiden osuessa pieniin vesipisaroihin ruohikossa, jotka sitten kimmelsivät sateenkaaren väreissä. Minä olin tapani mukaan herännyt aikaisin, vaikkei minun tänään navetalle ollut tarvinnutkaan mennä. Minusta oli mukavaa päästä touhuamaan aamun hiljaisuudessa, rauhallisuuden ympäröimänä. Hevosten lempeähörinä pelasti aivan varmasti jokaisen huonostikin alkaneen aamun. Upea keli oli inspiroinut lähtemään hölköttely lenkille maastoon, olin heittänyt vain suitset päähän, hypännyt kyytiin ja suunnannut helpoille metsäpoluille. Tietenkin toinen hepoista ja poni oli pitänyt ensin kiikuttaa ulos. Kaikki saisivat sitten heinänsä ja ruokansa yhtä aikaa metsätarhaansa kun maastosta olisi palauduttu. Linnut visersivat kevättä puiden katveessa ja aurinko kohosi ylemmäs, puhtaan siniselle kirkkaalle taivaalle. Miten elämä tästä olisi enää muuttunut paremmaksi?

No, ei ehkä karsinoiden siivouksella, vaikkei minulla mitään sitä vastaankaan ollut. Karsinoita kotona siivoillessani Cecil, pikkusiskoni, oli myöskin päättänyt herätä uuteen päivään ja raahautua talliin. Hän yritti jo livahtaa takaisin ulos, huomattuaan, että talli oli melkein siivottu. Eihän meillä nyt kuin neljä karsinaa ollutkaan, joista niistäkin vain kolme käytössä.
”Hei!” Murahdin hyvän tuulisena ja heitin talikon kohti siskoa, joka nappasi sen ilmasta.
”Etkö sä nyt siivoa tota viimestäkin...” Cecil mumisi edelleen vähän unisena.
”Mitäs sä oot tehny, mä oon sentään käynyt tänään jo ratsastamassakin”
”No, ethän sä ollut edes aamunavetalla, onhan sulla ollut aikaa” Tyttö siirtyi siivoamaan ponin karsinaa.
”Hah, milloin sä olet ollut siellä viimeksi?” Naureskelin ja lakaisin pikaisesti tallin lattian.
”Tänään on muuten mun Hemsburyn tunti, mennäänkö autolla?”
”Sä oot ihan umpilaiska, koittaisit vähän ryhdistäytyä”
”Ai tähän aikaan aamusta?” Siivoilimme tallia yhdessä rupattelun lomassa ja siirryimme sitten kaikenlaisiin töihin pihalle, minä tein vähän puutöitä ja sisko hävisi puuhastelemaan jotain.
Aamun kääntyessä iltapäiväksi Cecil oli valmistaunut ratsastustuntiaan varten ja hyppäsimme vanhaan auton rämääni. Rämä, kyllä, kelpo, joo. Ainakin minun mielestäni.

Lauantai vilske ja yleinen vapaapäivä näkyi selkeästi heti tallin pihaan tultaessa, paikalla oli porukkaa vaikka kuinka ja varmasti myös sellaisia, jotka tulivat vain lorvailemaan ja viettämään päiväänsä. Minusta sellainen ei ollut yhtään kunnioitettavaa, pyöriä paikalla tyhjänpanttina ja juoruilla kavereidensa kanssa, vallata hoitajahuonetta ja renkkua tarjohen aidoilla. Okei, ehkä pientä liiioittelua, mutta kaikessa epäsosiaalisuudessani meininki joskus näytti silmiini siltä. Tarkemmin otttaen, se sellainen taisi olla täällä tallilla jopa hyvin vähäistä, mutta ehkä kaunis ilma oli houkutellut ihmiset liikkeelle. Tokaisin ajatukseni ihmismäärästä ääneen Cecilille, joka tiesi tallilla olevan tänään kärrykyytejä tarjolla.
”Sulta nyt yleensä meneekin kaikki tärkeä ohitse..” Cecil naureskeli kun jatkoimme juttua äänekkäässä tallissa.
”Pyh” Murahdin Lawrencea siskon kanssa harjaillen. Ruuna pyöri ja häsäsi karsinassa, eikä oikein osannut päättä kumman taskuja tässä pitäisi oikein tutkia. Cecil kävi koulutunneilla ja olisi varmasti mielenkiintoista päästä katsomaan kuinka sisko oikein pärjäisi tämän otuksen kanssa. Lawrencen liikkumista olin kerran päässyt seuraamaan maneesissa kun hevosen hoitaja, Jonathan, oli vääntänyt hoitsullaan kaikenmoisia koululiikkeitä, joita en varmasti olisi itse osannut. Oltiin silloin sen verran puhuttu, että ihan kukavaan ei ruunaa saanut kaikkeen taivutettua.
”Tuut sä kattomaan tuntia?” Cecil kysäisi satulahuopaa suoristellessaan.
”Tottakai sitä pitää sun tunarointia tulla seuraamaan” Irvistin hyväntuulisena ja väistäen siskon lähestyvää nyrkkiä.

Kentänlaidelle alkoi kerääntyä uteliasta väkeä kun puunatut kouluratsukot asettuivat hiekkakentälle kaartoon. Minä olin pujahtanut aidan välistä auttamaan Cecilin jalustimien säädössä ja satulavyön kiristämisessä. Morsen ratsastaja näytti myös tarvitsevan apua jalustimiensa kanssa, samoin rivin viimeisenä oleva ratsastaja Turkmenin kanssa. Tunnista saattaisi tulla hyvinkin mielenkiintoinen, kaikilla näytti olevan aika vaativat hevoset alla ja Elaine Banker oli jo tallissa käynyt vaatimassa jokaiselta ratsukolta tänään erityistä tarkkuutta ja huolellisuutta, alkaen siitä, että ratsut tuli harjata perusteellisesti. Aioin mennä muiden sekaan seuraamaan tuntia aidantaakse, mutta Elaine harppoi pikaisesti luokseni.
”Hei, Thomas, ikävää pyytää tälläisenä päivänä, mutta voisitko käydä siivoamassa karsinoita tallisssa? Täällä on tänään niin paljon ylimääräistä porukkaa ja karsinoiden siivous on vielä ihan puolitiessään...” Elaine esitti hiljaisella äänellä, ei selkeästi tahtonut aidalla olevien ihmisten kuulevan.
”Joo, eiköhän se järjesty” Mutisin en niin kovin innostuneesti, ulkona paistoi yhä aurinko ja olin jo odotellut pääseväni seuraamaan tuntia.
”Kiitos” Elaine huokaisi helpottuneena ja siirtyi ohjaamaan ratsastajia.
”Lähtekää vaan liikkeelle, pitkät ohjat ja oikeaan kierrokseen, kävellään verryttelyssäkin reippaasti!”

Kirkkaaseen ulkoilmaan verrattuna, tallissa oli suhteellisen hämärää ja hetken aikaa sai taas totutella ennen kuin silmät tottuivat. Tallissa oli enää vain yksinäisiä haahuilijoita, suurin osa ihmisistä oli siirtynyt seuraamaan tuntia tai kadonnut jonnekin muualle. Hiukan murjottaen kävin hakemassa kärryt ja siirryn karsinan siivous urakkaan. Yllätyin kuitenkin positiivisesti huomatessani, että Elaine oli vähän liioitellut tilannetta. Suurin osa karsinoista oli siivottu ja uutta olkea tuotu tilalle. Lähinnä joidenkin hoitajattomien hevosten boksit olivat lannan lapiointia vailla. Mieliala hiukan kohoten paiskelin tavaraa kärryyn ja kävin tyhjentämässä lantalaan. Käväisin myös ponipuolella tarkistamassa tilanteen, mutta siellä kaikki karsinat oli siivottu. Bessien karsinan säästin itselleni viimeiseksi. Kuinka tyytyväinen olinkaan tamman tallitapoihin, hevosen karsina ei ikinä ollut pahassa kunnossa ja Bessie hoisi asiansa aina yhteen ja samaan nurkkaan. Oljet karsinassa jäivät kuitenkin siivouksen jäljiltä vähäisiksi ja päätin käydä hakemassa kottikärryllisen lisää pehmuketta karsinan pohjalle. Paremmilla mielin päätin myös putsata tamman vesikupin, mikä alkoikin olla jo tarpeellista. Satulahuoneesta löysin pesuvälineiden luota tiskiharjan ja ämpärin. Kuurasin juomakupin puhtaaksi ja loiskuttelin pesusta tulleen likaisen veden ämpäriin ja kävin kippaamassa lattiakaivoon. Kaikenkaikkiaan, siivoiluun kului vain vähän yli puolisentuntia. Ei ollenkaan paha.
Olin jo suuntaamassa takaisin ulos, mutta tallin lattiaa vilkaistessani, totesin sen tarvitsevan kipeästi lakaisua. Kai se olisi hoidettava tähän samaan syssyyn, muuten tulisi varmasti palautetta Elainelta. Harjan löydettyäni aloitin lakaisun ponipuolelta, joka oli selkeästi puhtaampi kuin hevospuoli. Sudin korret, oljet, lannat ja pölyt käytävältä satunnaiseen karsinaan. Kuiva pöly pyörteili ilmassa ja tunkeutui inhottavasti nenään ja suuhun. Käytävän jälleen näkyessä kaiken moskan alta sutaisin viimeiset heinät karsinaan ja kaivoin nenäliinaa taskustani kun silmiini osui pieni kimallus lattialla heinien keskeltä. Pieni hopeinen avain, noin peukalon mittainen. Avain oli selvästi kulahtaneen värinen ja muutenkin kuluneen oloinen. Tyyliltään erityisen vanhan näköinen. Hymähdin ja työnsin avaimen taskuuni, pitäisi varmaan antaa avain jollekin henkilökunnasta. Täällä oli tänään niin paljon porukkaa, että avain olisi voinut olla kenen tahansa. Tönäisin karsinan oven kiinni ja niistin nenäni ennen kuin palautin harjan ja palauduin kentälle seuraamaan Cecilen loppua ratsastustuntia.

”Mihin sä oikeen hävisit, luulin, että sua kiinnosti kerrankin kouluratsastus?” Cecil kysyi riisuessaan satulaa Lawrencen selästä.
”Äh, Elaine patisteli siivomaan karsinoita”
”Ja sä tietenkin suostuit” Cecil virnuili ja ojensi satulan minulle siirtyen ottamaan suitsia pois.
”Hmh, sullahan tais mennä ihan hyvin, ainakin sen osuuden mitä näin?”
”Me tullaan tän kans hyvin juttuun!” Sisko naureskeli tyytyväisenä taputtaen ruunaa kaulalle. Harjailun lomassa jutustelimme tunnista ja tallin menosta. Pitkästä aikaa oli ihan hauskaa viettää siskon kanssa aikaa Hemsburyssa, yhtäkkiä sitä tuli paljon paremmin juttuun kuin kotona, vaikkei väleissämme nyt mitään suurempaa vikaa ollutkaan. Yhdessä kiikutimme varusteet, sekä harjat pois ja suuntasimme ulos aikainamme mennä moikkaamaan Bessietä ennen kotiin lähtöä.

”Kato!” Cecil hihkaisi ja osoitti tallia kohti körröttelevää Hadleyta. Kilinä ja kavioiden kopina lähestyivät, samoin epämääräiset riehumisen äänet, jotka lähtivät kyydistä olleista ihmisistä.
”Hadley ei näytä yhtään tyytyväiseltä..” Cecil kikatti, ja miestä vilkaistessani olin itsekin purskahtaa nauruun, mutta onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni. Hadley näytti suorastaan ikävystyneeltä ja siltä kuin olisi valmis ajamaan Beowulfin ojaan vain päästäkseen kyytiläisistä eroon. Onnneksi kyydissä olleet eivät ajurin ilmettä nähneet. Jäimme mielenkiinnosta seuraamaan sivummalle, kun hevonen ja kärryt saatiin parkkiin ja äänekäsryhmä lähti kiitellen joka suuntaan, jonkun vielä jäädessä rapsuttelemaan oria.
”Päästäisköhän mekin?” Cecil tönäisi minua kylkeen ja käski mennä kysymään, itse ei tainnut uskaltaa tympääntyneen näköistä miestä lähestyä.
Hivuttauduin Hadleyn luokse kun mies oli jo kiivennut itsekin alas kärryiltä.
”Raskas päivä takana, huh?” Naurahdin hiukan kettuilevaan sävyyn.
”Ainakin se on nyt ohi tältä päivältä” Hadley murahti, mutta vaikutti kuitenkin paremman tuuliselta kuin olisi uskonut.
”Ei taida olla” Levitin käsiäni teatreelisesti, kuin valmiiksi jo pahoitellen tulevaa. Mies vilkaisi minuun alta kulmiensa.
”Siskon tuolla haluais vielä kyytiin” Jatkoin ja huodoin Ceciliin, joka heilautti kauempana kättään nolona.
”No, olkoot, mutta ei sitten riehumista, tai kiljumista” Huidoin siskon luokseni Hadleyn kiivetessä takaisin kärryihin. Hyppäsimme kyytiin mustiin pieniin kärryihin ja pääsimme liikeelle. Hadley lupasi käyttää meitä nopeasti kartanon tiluksien ympäri, mutta sanoi sen riittävän tällepäivää, Beowulf olisi ansainnut loppupäivän leponsa. Huomenna olisi luvassa Bessien ja Annien voimin vedettyä kärrykyytiä. Minä tietenkin innostuin ajatuksesta, huomanna pitäisi ehdottomasti tulla myös tallille seuraamaan hoitotammaa työssään ja ehkä pääsisin laittamaan valjasvarusteitakin. Beowulf myös oli komeannäköinen otus näyttävissä valjaissaan, mutta tuskin Bessietä parempi kuitenkaan. Cecil tapansa mukaan höpötti kaikenlaista Hadleylle ja minulle, mutta se taisi kuitenkin olla vain hyvä juttu, vaikka ohjastaja olikin vihjaillut, ettei halunnut kuulla pihaustakaan. Hadleytä en paljoa tuntenut, mutta mies vaikutti aika värikkäältä persoonalta, vähän alun kankaudesta avauduttuaan häneenkin tuli vähän eloa. Kierrostallin ympäri tuntui menevän turhankin nopeasti. Annoimme miehelle kuitenkin ajelun jälkeen rauhan jäädä purkamaan oria yksikseen ja kellokin tuli jo niin paljon, että päätimme lähteä suoraan kotia kohti. Vasta myöhemmin kun pysäytin auton kotipihaan, muistin tallista löytäneeni hopeisen avaimen. Pyörittelin avainta taskussani, pitäisi muistaa palauttaa se toimistoon huomenna tallille mentäessä.
”Mitä sä haaveilet, mennäänkö hakemaan hevoset sisään?” Cecil oli jo puolimatkassa tarhalle ennen kuin huomasi minun jääneen jälkeen. Hymähdin työntäen avaimen taskuuni ja juoksin siskon kiinni. Onneksi kotitalli oli jo siivottu, hevosilla oli kupeissa iltaruuat ja heinätkin valmiina. Onneksi kohta pääsisi itsekin syömään.

Vastaus:

Thomas-parka, jatkuvasti tekemässä hommia, joihin muut eivät ehdi! Ehkä sinullekin tulee joskus rennompi tallipäivä.
Kirjoitat tosi kivaa ja tuntuvaa tunnekuvausta, mutta nätisti ja hienovaraisesti. Siskon kanssa vänkääminen ja nuorempien tallityttöjen riekkuminen oli ainakin niin todentuntuisesti kirjoitettu, että alkoi lukijaakin uuvuttamaan :D Hyvä että siitäkin kuitenkin päästiin parempiin fiiliksiin! (Ja kieltämättä, Hadleyn ja Beowulfin päivä kuulostaa olleen vielä vähän rankempi.)

Saat avaimen lisätehtävineen tietoihisi huomenissa, sillä tekninen ongelma estää tällä hetkellä tallin kuvavaraston kartuttamisen.
Kaikki kolme tehtävää hienosti suoritettu, palkaksi £15!

Nimi: Indiana Swift

19.08.2017 17:09
∇ Tutustu talliin
∇ Tapaa tallilaisia

Heittäytyminen johonkin uuteen ja tuntemattomaan pelottaa aina. Silti, täytyy uskaltaa heittäytyä.

Mä olin käynyt parin kuukauden aikana talleilla, jotka sijaitsivat järkevän etäisyyden päässä kotoani. Parilla tallilla olin ottanut ratsastustuntejakin, mutta mikään talleista ei tuntunut omalta paikalta. Kaikki oli jotain harmaata, tylsää massaa. Ja mä en sellaiseen paikkaan sopeutunut. Mä kaipasin jotain omaperäisempää tallia, jolla olisi se oma juttunsa, mikä erotti sen kaikista muista talleista.

"Hemsbury Stables", luki Googlen haussa, kun mä kulutin iltaani netissä etsien taas uutta tallia vierailun kohteeksi. Kiinnostukseni heräsi, kun sivuilla kerrottiin tallin sijaitsevan kartanon mailla. Tallin miljöö vaikutti eksoottiselta. Mä tutkistelin Hemsburyn nettisivuja, kiinnostuen kokoajan paikasta enemmän ja enemmän. Mä voisin hyvinkin käydä tutustumassa kyseiseen talliin. Menisin sinne jo huomenna, jos mä suinkin vain ehtisin.

Niinpä mä heräsin uuteen aamuun. Onneksi oli lauantai, joten töihin ei tarinnut mennä. Noustessani ylös sängystä mulla oli mielessä, että haluan käydä katsastamassa sen uuden tallin. Hemsbury sen nimi oli. Ennen tallille lähtöä tein itselleni kahvia ja paahtoleivän. Leivän päälle mä laitoin Nutellaa. Istuin muhkealle sohvalle nauttimaan mun ihanasta aamiaisesta. Suuntasin katseeni ulos brittiläiseen syysilmaan. Harmaat pilvet täyttivät taivaan ja vettä satoi kaatamalla. Taas.

Ennen kuin mä huomasinkaan, mä istuin jo bussissa matkalla Hemsburyyn. Korvissani oli nappikuulokkeet ja selailin uutisia kännykästäni. Oikeasti mun mielessä pyöri ihan muut asiat kuin maailman tapahtumat. Minkälaisia hevosia Hemsburyssa olisi? Olisiko henkilökunta ystävällistä? Huokaisten tuijotin ulos bussin ikkunasta. Teinköhän mä sittenkään oikean valinnan? Ehkä mun olis pitänyt jäädä Kanadaan.

"Kiitti kyydistä", mä mutisin bussikuskille jäädessäni Hemsburyn pysäkille. Kävelin niittyjen ympäröimää hiekkatietä pitkin siihen asti, kunnes näkökenttääni ilmestyi upea kartano sekä tallirakennus. Henkäisin ihastuksesta, niin ihastuttava ilmestys Hemsbury oli. Niin kartanosta kuin tallirakennuksestakin huomasi paikan pitkän historian. Jokin paikassa kiehtoi heti sinne saavuttuani. Paikasta hehkui salaperäisyyttä. Ties mitä vanha kartano ja talli kätkivät sisäänsä.

Tallissa tuoksui tietenkin hevoselle. Käveleskelin tallikäytävällä ja katselin ympärilleni. Osa karsinoista oli tyhjiä, osassa majaili hevonen. Hymyilin hieman. Täällä näytti olevan paljon erilaisia hevosia, ei pelkästään kiiltäväkarvaisia puoliverisiä tai pörröisiä pullaponeja. Mä katsahdin erääseen karsinaan, jossa poika harjasi kimoa walesinponia.
"Moi!" poika hihkaisi ponia reippaasti harjaten. "Oletko sä uusi täällä?"

Kai se oli helppo huomata ketkä tallilla olivat uusia. Ehkä täällä oli se aktiivinen vakioporukka, joka kävi tallilla lähes päivittäin. Sitten oli niitä, jotka kävivät tallilla harvemmin. Ehkä kerran viikossa, tai kerran kuukaudessa.
"Joo, kyllähän mä olen uusi", sanoin tuijottaen ponia intensiivisesti. Oli se kyllä suloinen poni! Mä tykkäsin kyllä enemmän hevosista, mutta oli ponitkin ihan jees.
"Mun nimi on Indiana Swift."

Juttelimme siinä hetken aikaa pojan kanssa, joka esittäytyi Lachlaniksi. Poni, jota hän hoiti, oli nimeltään Billy. Mun mielestä poika oli sympaattinen, hänen kanssaan oli ihan kiva jutella, vaikken mä ehkä siitä kaikista sosiaalisemmasta päästä ollutkaan.
"Tule, mä näytän sulle vähän paikkoja!" Lachlan sanoi tullessaan pois hoitsunsa karsinasta. Mä seurasin poikaa kuin tipu emoaan.

Kiertelimme tallissa Lachlanin kanssa ja törmäsimme kahteen tyttöön. Heidän nimensä olivat Penny ja Paula, ja he toimivat Hemsburyssa tallityttöinä. Hekin vaikuttivat oikein kivoilta tyypeiltä, ainakin näin ensivaikutelman perusteella.
"Joo, eli täällä alakerrassa ei kovin ihmeellistä ole. Karsinoista löytyy hevosia, varustehuoneesta varusteet ja rehuvarastosta rehua", Lachlan irvisti ja koitti keksiä, mitä kertoisi tallista. No, mä oppisin kyllä suunnistamaan Hemsburyssa sitten, jos alan käymään täällä useammin. Ja voisinhan mä aina kysyä, jos epäselvyyksiä tulee.

Oli tallissa yläkertakin, jossa kävimme pistäytymässä. Siellä oli hoitajien huone, josta raikui iloista puheensorinaa. Ehkä mäkin joku päivä uskaltautuisin pistäytymään siellä. Toimistossa tallin omistaja oli tekemässä töitään, emme viitsineet mennä häiritsemään häntä. Yläkerrasta pystyi myös seuraamaan meneillään olevaa ratsastustuntia.
"No, ei kai tässä sitten mitään ihmeempiä ole", Lachlan tokaisi katsellessamme maneesissa uraa kiertäviä ratsukoita. Joku päivä mäkin ratsastaisin tuolla, ehkä jopa omalla hoitohevosella... No, ehkä se oli tässä vaiheessa vielä liian aikaista sanoa. Niinpä pidin ajatuksen oman pääni sisällä.

Tutustuminen Hemsburyn tiloihin sujui hyvin. Tästä se sitten lähtisi, elämäni hevostyttönä.

Vastaus:

Tosi söpö aloitus uudella hahmolla. Alussa sai heti kuvan siitä, millaisella asenteella matka alkaa, ja millaisesta henkilöstä on kyse. Kirjoitat yhä hyvin, ja odotan innolla jatkoa!

Kumpikin tehtävä hyvin suoritettu, palkaksi £10!

Nimi: Megan Moore

19.08.2017 16:46
Tehtävät

- Kaverin kanssa
- Pääsenkö mukaan?

Katselin ulos punaisen ja hieman vanhahkon auton ikkunasta ulos.Auto ei ollut vanhan mallinen, vaan hieman likainen ja joistain paikoista ruostunut. Nojasin penkin selkänojaan. Kerrankin joku ehti heittää minut tallille, tuntui että koko muu perhe hääri aina jossain koko päivän.. Isän lähdö jälkeen otteeni oli ikäänkuin livennyt siskostani ja äidistäni. Korviini kantautui hiljainen laulu radiosta. Auto kaarsi pihaan ja pysähtyi. Avasin turvavyön, nappasin kassini mukaani ja nousin autosta. En sanonut äidilleni mitään kun astuin ulos. Laitoin oven kiinni ja lähdin kiireesti astelemaan tallia kohti. Näin silmäkulmastani kun auto lähti pihasta.

Kävelin sisälle talliin. Katselin ympärilleni ja otin kassin paremmin olkapäälleni.
"Oletkos tullu hoitamaan jotakuta?" Kuulin äkisti äänen. Käännähdin ja näin tummahiuksisen miehen.
"Ol, En o" änkytän ja tunnen melkein punastuvani.
"En, tulin katsomaan olisiko täällä jotain tekemistä" sanon, koittaen pitää naamani peruslukemilla. Sehän meni taas hyvin. En osannut ilmeisesti enää edes puhua.
"No täällä on sitä vähän aina. Voisit vaikka mennä auttamaan jompaakumpaa noista pikkulapsista tuolla" Mies sanoi ja heilautti päätään vasemmalle. Tämän jälkeen hän asteli ulos tallista.

Vilkaisin vasemmalle ja näin siellä kaksi pikkuponia. Kumpaakin harjasi keskittyneen näköisenä pieni lapsi. Kävelin näiden luo ja olin hetken hiljaa miettien järkevää lausetta sanottavaksi.
"Tarvitsetteko apua?" kysyn lopulta reippaasti ja hymyilin.
"No voit auttaa mua laittamaan tätä valmiiksi" toinen tytöistä tokaisi ja osoitta harjoja karsinan edustalla. Nappasin yhden niistä käteeni ja menin ponin luo. Aloin harjaamaan sitä varmoin ottein.. Katsahdin pieneen tyttöön ja vedin kasvoilleni pienen hymyn. Kun ponin kaviot oli putsattu ja se oli harjattu perusteellisesti lähdin pikkutytön opastuksella satulahuoneeseen. Itse nostin ponin pienen satulan käsivarrelleni. Tyttö otti suitset käteensä. Lähdin kantamaan satulaa takaisin ponin karsinalle. Kävelin mietteissäni ja yllätyin kun osasin takaisin oikeaan paikkaan. Nostin satulan oikeaan kohtaan ponin selkään.
"Pärjään nyt yksin, kiitos" tyttö sanoi.

Astelin hitaasti ulos tallista. Katselin hajamielisenä pieniä tyttöjä ja poikia, jotka olivat ilmeisesti menossa tunnille. Kun vihdoin olin ulkona jatkoin kohti tarhoja. Ilma oli sateinen ja kostea. Aurinko pilkisteli satunnaisesti pilvien välistä. Astelin jonkun isommanpuoleisen työhevosen tarhalle. Katselin sitä ja mietin hevosia mitä olin nähnyt ja mitkä olivat jäänet mieleeni. Olin jo lähes varma että haluaisin täältä hoitohevosen. Punnitsin päässäni paria vaihtoehtoa ja nojasin aitaan. Nousin kunnolla ja lähdin kävelemään ripeästi takaisin talliin.

Tallissa katselin ympärilleni ja onnekseni äkkäsin saman miehen minkä olin nähnyt aikaisemmin. Lähdin tätä kohti kävellen ja puolijuosten. Kun ehdin tämän luo mies oli jo huomannut minut.
"No hei taas, mitäs nyt?" tämä kysyi.
"Hei, olen Megan ja haluaisin kysellä hoitohevosta" sanoin innoissani ja vääntelin hupparini nauhaa sormissani.
"Minkäslaista taustaa sinulta löytyy hevosten kanssa? Olen muuten Curtis" mies kysyi sekä esittäytyi.
"Olen käynyt seitsemän vuotiaasta asti tunneilla, eli nyt 10 vuotta. Minulla on ollut 2 hoitohevosta ja olen puuhaillut hevosten kanssa noin yhdeksän vuotta. Minulta hoituu varustaminen sekä muu hoitaminen täysin. Olen myös hoitanut itsekseni ilta-ja aamutalleja. Osaan myös hoitaa pieniä haavoja" kerron.
"Ketäs sitten olet ajatellut hoitohevoseksi?" Mies uteli.Olin hetken hiljaa ja mietin kuin varmistaakseni ajatukseni.
"Dodgeria, Ollieta tai Sherryä" kerron ja päästän kasvoilleni karkaamaan pienen hymyn.

//Siinä :') Tarinan "laatu" tippuu hieman joissain kohtaa, eivätkä "kappalejaot" ole välttämättä täysin järkevissä kohdissa. Toivottavasti tätä jaksaa kuitenkin lukea! Tarinassa tuli myös hoitohevostoivomus, olisi kiva saada sellainenkin niin kirjoittamiseen saisi enemmän tekemistä!


Vastaus:

Kappalejaot toimivat tässä jo tosi hyvin, ei tarvitse sitä hätäillä mitenkään. Heti kun tarina oli jaksotettu niillä vähän selkeämmäksi, siitä tuli mukavaa ja sujuvaa luettavaa!
Pienempien ponityttöjen auttaminen sujui näköjään hienosti, ja saat molemmat tehtävät tällä kuitattua hyvin suoritetuiksi.

Palkaksi £10, mahdollisuus siirtyä seuraavalle tasolle, sekä vastaus hoitohevospyyntöön:

Curtis esittäytyi tytölle ystävällisesti. Tämä näytti hieman hermostuneelta, joten hän yritti olla ystävällinen udellessaan tytön hevostaustaa ja hoitohevostoiveita.
"Luulen että pärjäisit varmasti minkä tahansa mainitsemasi hevosen kanssa, ne ovat kaikki tosi hyväkäytöksisiä," Curtis nyökkäsi hymyillen ja viittoi Megania seuraamaan perässään kirjavan työhevosen karsinalle.
"Tämä Sherry nyt on ainakin tosi kiva, vaikka onkin iso. Sillä oli aiemmin hoitaja, joka joutui valitettavasti lopettamaan alkukesästä meillä, joten ruunaparka on ollut vähän kummissaan koko kesän. Se varmasti pitäisi siitä, jos saisi taas oman rapsuttajan. Mennään laittamaan nimesi toimiston listaan."

Ja nyt on Sherry lisätty hoitohevoseksesi!

Nimi: Elisabeth Oakbridge

01.08.2017 00:08
Hei taas! Koetan palailla takaisin Hemsburyn pariin, pahoittelut katoamistempusta!
Elisabeth mahtaa olla hoitotasolla 2, ja suorittanut 1/5 tehtävää. Tässä tulevat sitten tehtävät “Käy maneesilla” ja “Menoa maneeissa”, sekä ratsastustunti maanantain jatkoryhmässä. (Toivottavasti tunnin aihe, kouluratsastus, on edelleen relevantti! Päivämäärät olivat tosin jo menneet.) Saako tästä myös tehtävän “Vakiotunti?”, vai vaaditaanko siihen erillinen ratsastuskerta?
/ Tarinan kirjoitettuani tajusin esteryhmäläisten ratsastavan jatkoryhmän jälkeen. No, ehkä tarinassa esiintyvä esteryhmä on joku eri!


Muhkea clevelandinruunikko nuokkui karsinassa irti, alahuuli lerpattaen. Hevonen lieni puolinukuksissa, mutta sen korvat kääntyivät välillä seuraamaan hoitajan liikkeitä tämän poimiessa uuden harjan käteensä. Muita elonmerkkejä ei ori antanut, ei vaikka kärpänen laskeutui sen silmäkulmaan. Elsa harjaili ratsuaan verkkaisesti, itsekin muissa maailmoissa. Sunnuntaipäivä oli lämmin eikä tunnille mitään kiirettä, sillä edellinen ryhmä vasta aloitteli maneesissa estetuntiaan. Toisaalta Elsa oli kovin innostunut tunnista ja malttoi tuskin odottaa pääsemään uuden hevostuttavuuden selkään, sillä Dack vaikutti hurmaavalta hevoselta. Tänään ohjelmassa olisi kouluratsastusta, sen Curtis oli Elsalle jo paljastanut.

Kun Elsa oli pölähtänyt paikalle noin puolisen tuntia sitten, oli tuntiryhmän opettaja Curtis Sutton kiirehtinyt vaahtoamaan tälle tämän päivän tuntisuunnitelmasta heti naisen astuttua valkoiseksi rapattuun, valoisaan maneesiin jonne hän oli löytänyt tiensä tallin läpi. Kun maneesin ovella seisoi jalan, vaaleat seinät ja runsas valo loivat vaikutelman tilavasta ratsastushallista. Hiekka kimalteli osittain valossa oranssinkeltaisena, mutta huolimatta lämpimästi porottavasta aamuauringosta maneesissa ei ollut tukalan kuuma, vaan juuri sopivan viileä - vaikka ratsastaessa tulisikin varmasti hiki.
“Tänään! Tänään teidän ryhmällänne ohjelmassa on kouluratsastusta, sain ihan mahdottoman hyvän idean… Eilen illalla suunnitellessani… Tunteja!” miehen puhe oli katkonaista, sillä kailottaessaan tulevasta ratsastustunnista hän kantaa ähersi kolmea estetolppaa keskelle maneesia.

Elsa oli toki nähnyt niitä kunnianhimoisia jotka kantavat tolppia tai puomeja kerralla kaksin kappalein, mutta Curtisin kolmen estetolpan tasapainottelu oli jotain aivan uutta - ja näytti aivan kamalan hitaalta ja epäkäytännölliseltä.
“Kuulostaa hauskalta, oletko jo päättänyt ratsut? Ja hey, ehkä kahden tolpan kantaminen olisi säästänyt enemmän aikaa kuin yrittää voittaa aikaa kantamalla kolme kerralla! Just sayin’.” Elsa huudahti vastauksen piruillakseen hieman, mutta tarjoutui sitten auttamaan estekaluston kantamisessa. Samalla hetkellä Curtis tipautti metallisen estetolpan sille tarkalleen mitattuun kohtaan maneesin hiekkaan. Harmi vain, että hänen varpaansa sattuivat olemaan juuri sillä samaisella paikalla. Elsa otti miehestä kuuluvan älähdyksen myöntävänä vastauksena kysymykseensä, tarttui valkopunaraidalliseen puomiin ja lähti vaappumaan puomia kantaen kohti Curtisia.

Kaksikko kasasi maneesiin neljän esteen radan, ja puomit asetettiin alkuun ristikoiksi. (Päivän tunnit pidettäisiin maneesissa, Curtisin mielestä on tulossa sadepäivä.
“Aamulla tuli aavistus että today’s a rainy one!” Vaimo oli katsonut sääkarttaa ja todennut päivän jatkuvan aurinkoisena.) Ennen ryhmätuntia maneesissa hyppäisi alkeisesteryhmä, joka oli jo täydessä tohinassa varustamassa hevosiaan tallista kuuluvan ilakoinnin perusteella. Esteradan pystytyksen tohinassa mies mainitsi Elsan ratsuksi Hemsburyyn ylläpitoon muuttaneen Dackin, ja samaan hengenvetoon kehui hevosta maasta taivaisiin.
“Sen kanssa on niin mukava työskennellä, he’s a charmer! Tykkäät orista saletisti.”

Elsa pujotti kumilenkkiä Dackin häntään väsäämänsä letin päähän. Punaruunikko ori oli harjattu ja olipa nainen myös taiteillut sen rehottavan harjan muutamalle sievälle letille. Rannekello näytti tunnin alkuun olevan vielä reilusti aikaa, joten Elsa jätti Dackin irti karsinaan muutaman reilun taputuksen saattelemana ja suuntasi kohti maneesin katsomoa. Tunnilla neljä ratsukkoa kävivät läpi esteratsastuksen perusteita, ja meno näytti mukavalta. Ihana Nilla-poni näytti olevan aivan elementissään esteradalla, eivätkä tunnin ponit todellakaan jääneet toiseksi esteryhmän hevosvahvistukselle Fitzille ja Turkmenille.

Viimein kun esteryhmäläiset lopettelivat ja taluttivat loppukäyntejä samalla siivoten estekalustoa pois maneesista, kampesi Elsa itseään jo Dackin selkään. Selästä käsin ori oli kovin stocky, tanakka mutta lihaksikas. Se tuntui yllättävän suurikokoiselta, vaikkei ollut esimerkiksi vieressä päätään etujalkaansa hinkuttavaa Sapfo-tammaa juurikaan korkeampi. Dackin liikkeet olivat pitkät ja elastiset. Alkuravien pääty-ympyröillä työskentely oli vielä yhteisen rytmin hakemista ja orin suuriin liikkeisiin tottumista. Se oli eteenpäinpyrkivää tyyppiä, mutta rauhoittui mukavasti Elsan tiivistettyä istuntansa harjoitusraviin. Curtis ohjeisti tuntilaisia kovaan ääneen, yksityiskohtaisesti ja kädet viuhtoen, muistaen myös kehua onnistumisista reilusti. Niin ratsastajien kuin hevostenkin puuskutusta kuunneltuaan antoi Curtis käskyn välikäynneille, jotka todellakin tulivat tarpeeseen. Elsa päästi ohjat juoksemaan käsistään ja taputti orin lihaksikasta, tummaa kaulaa. Sen nahkasatula nitisi suurten liikkeitten tahdissa. Hengähdystauko ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä seuraavaksi hevosia alettiin ratsastamaan käynnissä, käyttäen apuna pysähdyksiä sekä temponmuutoksia, myöhemmin myös ravisiirtymiä.

Dack tuntui kokoavan itseään ja otti takajalat alleen Curtisin ohjeistettua Elsan ratsastamaan sitä rohkeammin eteen, ohjan ja pohkeen väliin.
“Varo kuitenkin ettei se pääse kiirehtimään, vaikka ratsastatkin eteen. Ja ravi! Ja käynti! Nopeampi jalka!” Curtis kailotti. Mies myös muistutteli tuntilaisia siitä, että hitaampaan askellajiin siirtymisessä tai pysähdyksessä on käytettävä muitakin apuja kuin ohjaa.
“Tiivistäkää istuntaa siirtymisessä! Käden on oltava rento mutta nopea, se ennemminkin pyytää hidastamaan kuin pakottaa hevosen pysähtymään immediately, koska suussa alkaa tuntua niin ikävältä. Eikä saa jäädä vetämään! Nopeita reaktioita!” Mies todellakin tiesi mistä puhui.

Laukat otettiin kevyesti, mutta tässäkin askellajissa Curtis painotti siirtymisiä. Dack lämpeni nostoista, ja karautti muutaman kerran voimakkaasti eteenpäin laukassa. Curtis naureskeli hevosen innokkuudelle, ja ohjeisti Elsaa valmistelemaan nostoa enemmän. Hevosta oli kuitenkin kohtuullisen helppo hallita, vaikkei Dack laukassa ollutkaan aivan niin ratsastettavissa kuin Elsa olisi ehkä odottanut. Maneesin hiekka pöllysi kun ratsukot nostivat vielä muutamat laukat, ja siirtyivät sitten kevyeen raviin. Loppuraveilla hevoset taivuteltiin hyväksi, Curtis neuvoi ratsastamaan eteen ja alas, ja keksi tentata ratsastajia vielä kevennyksestä.
“Mistä tiedätte kevennyksen oikeaksi? Kun tehdään näin paljon siirtymiä ja askellajin vaihdoksia, on osattava katsoa kevennys nopeasti ja oikein!” Siirtymissä oikean kevennyksen hakeminen oli tullut Elsalta oikeastaan luonnostaan, sillä se oli yksi niistä asioista joka ratsastuskouluaikoina oli iskostunut selkärankaan ja lihasmuistiin, kuten oikean laukan tunnistaminenkin. Curtis huomautti hevosen ravin olevan hallittavissa myös kevennyksellä, ja Elsa huomasi kikan Dackin kanssa erittäin toimivaksi; kiireinen ravi rauhoittui kevennystä hidastamalla.

Loppukäyntien jälkeen Dack sai mojovat taputukset ennenkuin ratsastaja laskeutui sen selästä.
"Dack oli tosi mukava! Sellainen hevonen, jolla mielellään ratsastaisi uudestaankin." tokais Elsa ohi kävelevälle ratsastuksenopettajalleen. Curtis hymyili leveästi vastaukseksi. Hevonen laski päänsä hinkatakseen sitä Elsan jalkaa vasten, ja pian naisen ratsastussaappaat olivat aivan kuolassa. Tallissa Dack sai ruoan ja ämpärillisen melassivettä, jotka se imuroi kitusiinsa ennätysajassa. Samaan aikaan Elsa avasi letit hevosen harjasta ja hännästä. Jouhet olivat menneet hauskasti laineille, mutta ne Elsan harmiksi suoristuivat Dackin kirmatessa tarhaan ja kastellessaan itsensä tihkusateessa. Sunnuntai oli alkanut aurinkoisena, mutta siitä näytti sittenkin tulleen sadepäivä, aivan kuin Curtis oli ennustanut.

Vastaus:

Hei taas, ihana nähdä! Tietosi ovat yhä tallella, hoitajahuoneen kaappien järjestys vain muuttuu välillä - sinut on siirretty listan yläpäähän, kun olet ollut mukana sen verran pitkään ja muutamia muita hoitajia on kadonnut. :)

Tuntitoiminta on ihan retuperällä, on pakko keksiä siihen joku toimivampi systeemi, joten toistaiseksi tarinoiden ja listojen epäsuhtaisuudesta ei minulla ole mitään oikeutta ketään sakottaa. Laitetaan vakiotunti suoritetuksi!

Tarinan suora alku oli nätti, ja nuokkuva hevonen loi heti tosi rauhallisen ja tyynen tunnelman koko tarinaan. Ja sitten Curtis tuli ja pilasi sen :D ihanaa. On se hyvä että meillä on näin pätevä henkilökunta! Tälle tarinalle sai tosiaan hymyillä.
Ja tarinan tuntiosuus oli sekin mukavaa luettavaa. Hyvä että Dackista on nyt innostuttu, se on nimittäin sen verran ihana tapaus ettei se varmaan kotitallilleen ole enää palaamassa. Kuvailet hevosia nätisti!

Kolme tehtävää hienosti suoritettu, kaappiisi lisätään £15.

Nimi: Jonathan Heineken

24.07.2017 22:32
Rouva Heineken oli kadonnut jo aamuvarhaisella ratsastustamineissaan kohti lähintä vakavasti otettavaa kilpatallia ja jättänyt ainoan lapsensa mutustamaan aamiaista keittiön pyöreän pöydän ääreen. Raskaan ulko-oven käytyä, Jonathan käänsi esiin seuraavan sivun saksalaisesta sanomalehdestään - kyllä, hänen isänsä luki uutiset vain ja ainoastaan Saksaksi, koska briteillä oli kuulemma paha tapa suurennella asioita. Heinekenin mielestä suurin osa saksalaisista oli huomattavasti dramaattisempia, varsinkin hänen isänsä joka oli varsinainen kukko raukeiden walesilaisten keskellä. Saksalaisille kilpatalleille hänen isänsä sopi paremmin kuin minnekään muualle - ne olivat kanaloita joissa asui pelkästään kovaäänisiä riikinkukkoja.
“Homena”, Jonathan mutisi suu täynnä aamaista isälleen, kun tämä huolitellun näköisenä paineli keittiöön. Tumma tukka oli suittu huolettoman oloisesti taakse ja vaaleanharmaa puku oli virheetön ja istuva. Kiiltävän - juurikin saksalaisen - nahkalaukun Arvin Heineken asetti muoviselle tuolille poikansa viereen.
“Huomenta Jon”, Arvin tervehti, ilman väsymyksen ripaustakaan äänessään, “Ensi kerralla syö suusi tyhjäksi ensin, kuulostat aivan käsittämättömältä.”
Nuorempi Heineken nyökkäsi, nielaisi loputkin leivän rippeet alas ja kaatoi tuoretta appelsiinimehua suuhunsa. Vanhempi Heineken hyöri kahvinkeittimen kimpussa, kaatoi vettä koneeseen ja heitti puruja suodatinpussiin. Saksalaisen lastenlaulun melodia leijui keittiössä, sama mitä hänelle oli soitettu pienempänä. Iloinen ja pirteä sävel sai vienon hymyn Jonathanin huulille, kun hän kampesi itsensä ylös tuolista.
“Menet varmaan tallille?”, Arvin kysäisi ja loi nopean vilkaisun poikaansa kohti, joka juuri asetti astioitaan pesukoneeseen. Jonathan vastasi myöntävästi ja hänen isänsä jatkoi samantien puhumistaan, “Pääsen töistä kolmelta, mutta menen käymään äitisi tallilla - tarvitsee kuulemma apua jonkin nuorikon kanssa. Jos tulisit vaikka aikaisemmin kotiin ja kokkaisit?”
“Selvä, oletteko varmoja että haluatte ruokamyrkytyksen?”, nuorempi Heineken kysäisi virnistäen ja sai aikaan vain sarkastisen tuhahduksen isältään.

Jonathan pysäköi autonsa tallin pihaan, nappasi kevyen urheilukassinsa pelkääjän paikalta, samalla kun vapaalla kädellään avasi jo ovea. Heinekenin miniauto näytti naurettavan pieneltä hänen kammetessaan itsensä ulos ja paukauttaessa oven kiinni. Noh, auto oli sopiva niin kauan kuin Jonathan sai raajansa sinne tungettua ja pääsi ulos - vaikkakin hän näytti aivan hämähäkiltä joka yritti sopia perhosentoukan koteloon. Auto päästi kevyen naksahduksen ovien lukkiutuessa Jonathanin selän takana, tämän jo askeltaessa kohti tallia. Aamupäivä ei ollut vierinyt vielä pitkälle, eikä tallilla näyttänyt olevan paljoa elämää. Tottumuksesta hän kuitenkin tiesi että tallin henkilökunta oli jo monen monta tuntia pyörinyt Hemsburyssä, kukin tehtäviään hoitaen.
Jonathan työnsi raskaan ulko-oven auki ja sujahti lämpimään talliin, vetäen oven myös perässään kiinni jottei arvokas lämpö karkaisi harakoille.
“Terve kamu”, Heineken mumahti lähimmässä karsinassa hörähtävälle ponille, kuitenkaan jäämättä rapsuttelemaan. Tehtävänä oli tarkastaa päivän tuntilistat, jotta Jonathan tietäisi mille tunneille Lawrence oli menossa ja missä välissä hän kerkeisi mitäkin tekemään. Tänään ei valitettavasti ollut tiedossa ratsastusta, jota Heineken tietenkin aina eniten odotti, vaan tuiki tavallisia talliaskareita. Tosin tuiki tavallisia askareita oli oppinut arvostamaan, kun saksalaismies oli huutanut kentän keskellä, kireä naama punaisena helottaen, kuinka hevosen oli liikuttava omilla - nimenomaan omilla - jaloillaan eteenpäin. Tallihommissa sai ainakin olla rauhassa suurimman osan ajasta.

Tarkistettuaan tuntilistat maneesin ilmoitustaululta ja suunniteltuaan hajanaisen, mutta varsin loistavan aikataulun päässään, miehenalku suunnisti yläkertaan vieviin portaisiin. Aikataulun seuraava vaihe oli kassin vieminen hoitajienhuoneeseen - omia tavaroita ei kannattanut tuoda tallin puolelle tallottavaksi. Kevyesti hän askelsi tutut portaat ylös ja jatkoi harppomistaan, vaikka sinänsä ei mikään kiire ollutkaan. Pitkillä jaloilla oli tapana edetä hieman nopeammin, kuin tappijaloilla. Jonathan hymähti omalle ajatuksenjuoksulleen, samalla kun painoi metallisen kahvan alas ja avasi oven.
“Heineken?” Lievästi sanottuna säpsähtäen mies käännähti äänen suuntaan, sillä samalla sadasosasekunnilla tajuten että kyseessä oli tallin omistaja Elaine. Hän päästi kevyen ilmavirran karkaamaan huuliltaan ja nosti jämähtäneille kasvoille kevyen, tuttavallisen hymyn.
“Päivää Elaine”, Jonathan tervehti kohteliaasti, nyökkäsi kevyesti ja irrotti otteensa ovenkahvasta, jota oli puristanut sinnikkäästi käännöksenkin ajan. Elainen kasvoille nousi hiipivä, hieman kireä hymyntapainen kun hän aloitti puhumisen, “Olet nyt ensimmäisenä paikalla ja tarvitsisin hieman apua paperitöiden kanssa. Kerkeätkö auttamaan muutamien asioiden kanssa?”
Jonathanin aikataulu kärsi hieman hänen päässään, mutta hän nyökkäsi kuitenkin ponnekkaasti, samalla vastaten myöntävästi. Naisen kasvoilla saattoi käydä pieni helpotuksen tunne, hänen viittoessaan Heinekeniä astumaan toimistoon, joka oli aivan hoitajienhuoneen vieressä. Kassi heilahti olalle ja hoitajienhuone ovi sulkeutui, kun mies seurasi jalanjäljissä toimistoon. Työpöytä notkui papereiden painosta, jotka oli pinottu todennäköisesti johonkin järkevään epäjärjestykseen. Seinillä oli tauluja, joissa oli monien kilpahevosten kuvia ja joista osan jopa nuori Heinekenkin tunnisti - pelkästään hänen vanhempiensa opetuksen ansiosta. Hevoshullujen perheissä opeteltiin ensin legendaariset hevoset ja vasta sen jälkeen laskemaan.
“Kilpailulistat pitäisi viedä ilmoitustaululle oikeiden otsikoiden alle ja tuoda vanhat pois tieltä”, Elaine kertoi kaivettuaan ohuen pinon papereita esiin työpöydältä.
“Eiköhän tuo onnistu”, Jonathan totesi hymähtäen ja ojensi kätensä vastaanottamaan papereita. Oli hyvin epätodennäköistä että jotain dramaattista kävisi matkan aikana, joten tehtävä sopi kuin nakutettu Jonathanille. Mies laski paperit nopeasti ja totesi niitä olevan kuusi, samalla kun sivusilmällä huomasi Elaine mittaili häntä katseellaan.
“Olisin muuten pyytänyt sinua apuun ratsutuksessa, mutta sulla on tota pituutta hieman liikaa Draculalle”, Elaine totesi, naurahti kevyesti, todennäköisesti mielikuvasta joka syntyi ajattelemassa hämähäkinraajat omistavaa Heinekeniä nuoren oripojan selkään.
“Hieman vain”, miehenalku naurahti ja heilautti papereita kääntyessään ovelle päin, “Tuon vanhat paperit kohta takaisin!”.

Jonathan vei kassinsa oleskeluhuoneeseen erään pöydän alle suojaan ja lähti toimittamaan erittäin vastuullista tehtäväänsä. Portaiden alapäästä kuului jo hiljaista puheensorinaa ja touhuamisen ääniä, mikä merkitsi sitä että ensimmäiset tuntilaiset olivat jo saapuneet paikalle. Päivän tunneilla oli vain lapsia, joten Lawrence ei kyseisille tunneille osallistunut - hän voisi vielä siistiä varusteet tänään ja paijailla lempihevostaan sydämensä kyllyydestä.
Päästyään portaat alas, Heineken pujotteli vaahtosammuttimien välistä kohti ilmoitustaulua, jolle oli jo linnoittautunut lauma pikkutyttöjä vertailemaan tuntihevosiaan. Noin nuorena oli vielä hirveä tragedia kun joku muu sai sen parhaimman ponin tai nopeimman esteratsun - tai siis puomiratsun.
“Anteeksi”, Jonathan ähkäisi hieman tylyn kuuloisena ja sai aikaan hienoisen kurkilauma muodostelman kun kiivaasti keskustelevat lapset hiljenivät ja tekivät tilaa. Päästyään kosketusetäisyydelle ilmoitustaulusta, Heineken sujautti uudet paperit kainaloonsa ja alkoi irroittamaan vanhoja papereita. Kälinä hänen ympärillään jatkui, mutta miehenalku ei jaksanut edes puolella korvalla kuunnella keskustelua. Tasaiseen tahtiin hän irrotti nastat jokaisesta paperista ja laski ne hetkeksi lattialla, painaen toisen kengänkärkensä painoksi niiden päälle.

“Scheiße”, mies mumahti tyytymättömänä tajutessaan että uusia listoja oli seinällä omien otsikoidensa alla vain viisi. Toimistossa papereit oli ollut kuusi. Nyt niitä oli viisi, yksi liian vähän. Hetken aikaa Heineken epäili omaa reikäistä muistiaan, mutta myönsi sitten että yksi arvokkaista papereista oli kadonnut. Hän, Jonathan Heineken, oli onnistunut kadottamaan paperin matkalla toimistosta ilmoitustaululle ja matkaa oli yhteenlaskettuna ehkä 30 metriä. Haukuttuaan itsensä pystyyn, miehenalku lähti kävelemään samaa reittiä takaisin, jos vaikka olisi pudottanut paperin matkan varrelle. Toiveikkaana, haukansilmä terästettynä ääriasentoon hän kulki portaita kohti, samalla vilkuillen ympärilleen. Alakerran puolella ei näkynyt yhtään merkkiä valkoisesta paperista, mikä oli sinänsä tuuri koska paperi ei välttämättä olisi ollut enää niin valkoinen kuin toimistosta lähtiessään. Tällä kertaa lievässä kiireessä Jonathan harppoi portaat kaksi kerrallaan ylös ja kun paperi osunut silmiin jatkoi hän matkaa samalla tahdilla kohti oleskeluhuonetta. Siellä hän oli käynyt viimeisenä, ennen kuin lähti suorittamaan yllättävän haastavaksi ilmennyttä reissuaan. Ehkä oli vain Heinekenin tapaista onnistua hukkaamaan yksi saamarin paperi niin lyhyellä matkalla, vaikka kovin tarkka nuori mies hän oli ja jopa kerännyt kehujakin siitä. Ehkä nuoruusiän dementia oli vähitellen saapumassa hänelle.
Avattuaan oleskeluhuoneen oven, Jonathan huokaisi helpotuksesta - valkoisen paperin kulma pilkotti hänen mustan treenikassinsa alta. Varsinainen mestarisuoritus, mies tuhahti mielessään ja pyöräytti silmiään niin että kelmeät valkuaiset vilkkuivat.

Viimeinkin, pienien mutkien kautta, Jonathan oli onnistunut ripustamaan paperit oikeille paikoilleen ja palauttamaan vanhat listat Elainelle toimistoon. Ehkä Heinekenin perheen ainoan lapsen oli jatkossa parempi vaan pysyä hevosen selässä tai tutuissa tallihommissa, kun ei meinannut enää tavallisen elämän hanttihommat sujua. Hieman huvittuneena päivänsä alusta miehenalku paineli kohti satulahuonetta, jotta voisi aloittaa vihdoinkin aikataulunsa toteuttamisen. Tosin aikataulu oli jo murentunut siinä vaiheessa kun yksi papereista oli loistanut poissaoloaan ilmoitustaululla. Pelastustyöt olivat vieneet rutkasti aikaa (tai maksimissaan kymmenen minuuttia) ja varusteet odottivat putsaajaansa. Onneksi palkintona olisi herkkä hetki kirjavan hevosen kanssa, joka varmasti osoitti rakkauttaan joka tapauksessa miehenalulle.

-----
Vain yksi tehtävä tässä tarinassa, mutta paluu on tapahtunut! Anteeksi jos on takkuavaa, hieman tarvitsee vielä totuttelua.
- Kilpailulistat

Vastaus:

Oi voi, eikö Hemsbury ole Rouva Heinekenille tarpeeksi vakavastiotettava :D No, tottahan se on ettei tämä ehkä saksalaiselle esteratsastajaperheelle ole se kaikkein innostavin ympäristö. Alun kuvailu oli tosi hienoa tekstiä ja tarinan rauhallisessa tahdissa kulkee oikein mielellään lukijana mukana. Tyylisi on muutenkin tosi nätti! Mainittakoon nyt monien ihanien pätkien joukosta seuraava:

Työpöytä notkui papereiden painosta, jotka oli pinottu todennäköisesti johonkin järkevään epäjärjestykseen. Seinillä oli tauluja, joissa oli monien kilpahevosten kuvia ja joista osan jopa nuori Heinekenkin tunnisti - pelkästään hänen vanhempiensa opetuksen ansiosta. Hevoshullujen perheissä opeteltiin ensin legendaariset hevoset ja vasta sen jälkeen laskemaan.

Samaten ilmaus "Haukuttuaan itsensä pystyyn" oli mahtava. Tervetuloa siis takaisin!
Tehtävä erittäin kiitettavasti suoritettu, palkaksi £5 ja kehuja kivasta tarinasta!

Nimi: Thomas Caffrey

20.07.2017 19:47
Luku 8. ~ Poni vai hevonen?
∇ Ponityttö
♥ Harjaa oikein

Tallilla kävi tohina kun maanantain jatkotuntilaiset valmistelivat hevosiaan tuntia varten. Puheen sorina yltyi tavallistakin kovemmaksi ja minua ainakin häiritsi olla kaiken tämän tohinan keskellä. Rauhoittavaa oli, että olin saanut Sapfon valmisteltavaksi tuntia varten. Yksi ratsastajista oli kovaäänisesti selittänyt, miten hänen kaverinsa tulisi myöhässä tunnille ja jonkun pitäisi laittaa hevonen valmiiksi. Ujuttaiduin tilanteeseen huomaamattomasti ja ilmoitin voivani hoitaa asian.
”Kiitos!” Tyttö kiljahti ja kapsahti halaamaan minua. Seisoin vain siinä tyhmänä.
”Ei ressiä” Mumisin kun tyttö päästi minut otteestaan. Hän hymyili ja oli varmasti alkamassa selittää jotain, mutta kerkesin livahtamaan pois tilanteesta ja kuulin vain supatuksen, joka jäi jälkeeni kun tyttö alkoi puhua vieressä olleelle kaverilleen.
Sapfoa harjaillessani oli helppo unohtaa tallissa kaikuvat äänet, puhe, kavioiden kuopina ja pärskähdykset. Sitä pystyi vain keskittymään sujuvaan käden liikkeeseen ja tamman rauhalliseen olemukseen. Harjaamisesta piti kuitenkin lopulta luopua ja siirtyä laittamaan varusteita. Sujautin kuolaimet tamman suuhun ja vedin suitset päähän. Liuútin satulan selkään ja suoristelin huopaa kun karsinan vierestä kuului tervehdys.
”Moi, tää alkaa olla kunnossa...” Mumisin kun vedin satulavyön kiinni. Käännyin katsomaan tyttöä, joka seisoi karsinan oven raossa.
”Moi...” Lipsahti suustani uudestaan kun jäin katsomaan tytön kastanjan ruskeisiin silmiin. Hänellä oli jalassaan viininpunaiset ratsastushousut ja tumma takki. Ruskeat pitkät hiukset, jotka olivat letitetty. Vähän pisamia.
”Taisit sanoa sen jo” Tyttö naurahti ja ojensi kättään tammalle nuuskittavaksi.
”Sapfo on kyllä kaunis, vai mitä? Sen silmät on lumoovat”
”Oot. On! Hyvän näköinen hevonen” Takelsin.
”Kiitos. Siis, kun laitoit sen kuntoon” Tyttö naurahti heleästi ja tarttui tamman ohjiin. Käytävältä kuului jo kavioiden kopinaa kun hevosia alettiin taluttaa jonossa kohti maneesia. Hän otti tamman karsinasta ja lähti taluttamaan sitä jonon viimeisenä, mutta kääntyi vielä huikkaamaan nimensä.
”Mä oon Amelia. Nähään myöhemmin” Typerä kun olin, menin ihan häkellyksiin, enkä ymmärtänyt edes vastata. Olimpa idiootti. Häpeissäni liu'uin pois tilanteesta. Pitäisi saada muuta mietittävää. Ja mikä voittaisikaan karsinoiden siivouksen?

Viskelin likaisia olkia ja lantaa kottikärryihin ennätysvauhtia, pohtien samalla millainen idiootti hyödytön ihmisotus okein olinkaan. Kiikuttelin kärryllisiä puolijuoksua tyhjentyneessä tallissa lantalaan. Parin kierroksen jälkeen aloin jälleen palautua pikkuhiljaa maanpinnille. Vasta silloin huomasin nuoren tytön, joka rapsutteli karsinassa olevaa Gilbert ponia. Aivoihini iskeytyi myös muistikuva, jossa tyttö oli jo aikaisemmin harhaillut pitkintallia orvon näköisenä.
”Moi, etsikkö jotakuta?” Kysyin pyöritellen talikkoa käsissäni. Tyttö ei tuntunut kuuntelevan, vaan kikatti ponille, joka hamusi tytön kättä. Tänään tallissa oli kyllä ihan ihme porukkaa...
”Hei, tarviikko apua?” Koin jonkinlaiseksi velvollisuudeksini kuitenkin mennä auttamaan tyttöä, vaikka olisin paljon mieluummin palannut karsinan siivoukseen. Miksi aina jouduin tälläisiin tilanteisiin? Ojensin käteni rapsuttelemaan ponia.
”Se on Gil, aika nätti poni” Kokeilin vähän erillaista taktiikkaa.
”Se on ihan supersöpö!” Tyttö hihkaisi ja ensimmäistä kertaa kiinnitti huomiotaan minuun.
”Ooks sä ratsastanut sillä?”
”En, tulin ponikerhoon”
”Ponikerhoon?”
”Joo, me ollaan täällä yötä vanhempien kanssa”
”Ai kartanossa?”
”Joo, ne lähetti mut ponikerhoon”
”Ahaa..? Mikä sun nimi on?”
”Julia. Entä sä?”
”Thomas”
”Saako tätä harjata?”
”Ööö, oota hetki” Työnsin kärryt ja talikon piiloon tyhjään karsinaan ja marssin yläkerran toimistoon. Onneksi paikalla oli joku. Elaine kutsui minut sisään ja silmäili minua paperipinon takaa.
”Tota, sori kun häiritsen, mut tuol alakerrassa on joku tyttö, joka on tullut ponikerhoon...?” Esitin haraisten tukkaani, en okein tiennyt miten asia olisi kuulunut sanoa.
”Julia vai?” Elaine kurtisti kulmiaan ja rupesi penkomaan paperipinoa.
”Joo, Julia”
”Joo tässä... Kartanosta soitettiin, että jonkun pariskunnan lapsi haluaa osallistua ponikerhoon, mutta se oli kyllä jo aamulla. Ehkä kartanossa on sekoitettu kellonaikoja” Kuuntelin hiljaisena naisen pohdintaa. Toivottavasti hän ottaisi tilanteen hoitoonsa.
”Ootatko hetken niin soitan sinne” Jäin tönöttämään oviaukkoon Elainen nostaessa puhelimen. Puhelua kuunnellen, osasin jo arvata mitä oli tulossa.
”Ajat olivat menneet sekaisin. Mulla on tässä hirveesti hommaa ja se ponikerho oltiin sovittu jo aikaisemmin...” Voi ei, nyt se oli tulossa.
”Voisitko Thomas pitää Julialle jonkun opastustuokion hevosten kanssa?” Eikä. En.
”Joo totta kai. Miten ois harjaaminen? Julia oli hirveen innostunut Gilbertistä”
”Harhailu käy hyvin” Nyökkäsin ja olin jo käätymässä takaisin.
”Hei, etkös sä hoitanut Bessietä?” Pyörähdin ympäri ja nyökkäsin
”Ota se vaikka sulle kaveriks siihen, niin on sullakin mukavampaa. Kiitos Thomas” Elaine hymyili rauhoittavasti, ja oli varmasti huomannut minusta, ettei jonkun nuoren ponitytön opastaminen oikeasti houkutellut minua kauheasti.

”Vieläkö kiinnostaa harjailu?” Palasin tytön luokse, joka seisoi yhä uskollisena shetlanninponin vieressä.
”Joo!” Julia hihkaisi ja melkein pomppi paikallaan.
”Haluutko nähä mun hevosen?”
”Onks sulla oma poni?” Pienen silmät laajenivat lautasen kokoisiksi. Noh, eihän Bessie minun ollut, eikä tosiaan ainakaan mikään poni, mutta ei kai sillä nyt niin väliä ollut.
”On, mennään kattomaan” Matkalla ulos kävin myös heivaamassa kottikärryt ja talikon takaisin varastoon. Ulkona aurinko pilkotti hieman pilven repaleiden seasta. Johdattelin Julian tarhalle jossa Bessie oli tarhattunna yhdessä Annien kanssa. Poimin riimunnarun ja menin availemaan porttia. Olin kieltämättä aika tyytyväinen kun Bessie ravaili aitauksen perältä luokseni pienen huutelun jälkeen.
”No ei toi kyllä oo mikään poni!” Julia kiljaisi tuijottaen jähmettyneenä punarautiasta.
”Miten sä erotat hevosen ja ponin?” Tyttö meni ihan ymmälleen ja jäi selkeästi pohtimaan asiaa käsi suun edessä.

Talutin tamman poikkeuksellisesti ponipuolelle, siellä oli yleensä rauhallisempaa, vaikkei tallissakaan juuri nyt hirveästi ollut porukkaa, koska tuntikin oli menossa. Bessie sai käytävä paikan. Opastin Julialle miten Gilbertille sai riimun päähän ja ponin kiinni Bessien viereiselle käytävä paikalle.
”Ompas ne eri kokosia” Julia naureskeli ja taputteli vimmatusti shettiksen kaulaa, mutta piti varmaa etäisyyttä hoitohevoseeni. Kävimme hakemassa harjaämpärit satulahuoneesta. Pelkän harjailun lisäksi, päätin myös pitää pienen opastustuokion. Julia ei tiennyt harjoista muuta kuin, että ”harja, harja, harja, kaviokoukku, harja”. Päätin selvittää tytöllle pölyharjan, kumisuan, pehmeänharjan, pääharjan ynnämuiden eron, mutta en usko, että tytölle jäi mitään mieleen.
”Mä haluan harjata” Julia ristikätensä puuskaan ja näytti murjottavalta.
”Okei, alota tällä” Työnsin kumisuan hänen käteensä.
”Eihän toi oo mikään harja!” Tyttö ei suostunut ottamaan kapistusta edes kunnolla vastaan. Huoh.
”Okei, saat valita”
”Jee!” Tyttö nappasi satunnaisen harjan ja alkoi tohkeissaan harjailemaan ponia. Noh, ehkä tämä hoituisi parhaiten niin, että pitäisin vain silmällä tytön touhuja ja keskittyisin harjailemaan Bessietä, joka näytti hitusen hämmentyneeltä äänekkäästä Juliasta, vieressään seisovasta ponista ja oudosta paikasta.

Harjailin Bessien karvaa kumisualla pyörivinliikkein, tammasta lähtikin irtokarvaa vaikka kuinka ja mudat katosivat siinä samalla. Julian hihkunaa kuunnellessani vaihdoin välinettä ja aloitin harjaamaan kaulalta alaspäin. Rivakka harjaus ja minun rauhallinen olemukseni sai tamman pikkuhiljaa rentoutumaan ja eläin selvästi nautti kunnon harjauksesta. Pitää myöntää, että liian usein tulee vain sudittua nopeasti läpi ja varusteet selkään. Erityisesti kotona hevosten kanssa touhutessa tuntui aina olevan kiire. Sitä tuli ratsastettua yleensä kaiken kiireen keskellä, juuri silloin kuin sattui olemaan aikaa. Se taas merkitsi sitä, että silloin kun ratsastukselle oli aikaa, ei välttämättä ollut yhtään semmoinen tunne, että halusi ratsastamaan. Mikä johti siihen, että ratsastus oli vähän sitä sun tätä. Onneksi hevosen selässä pystyi kuitenkin aina hetkeksi unohtamaan kaikki kiireet, menot ja murheet. Eli, vaikka ratsastamaan lähtö tuntui joskus rasittavalta, oli se kuitenkin aina yhtä mielekästä.
Harjailussa olin edennyt lautasille ja aloittelemassa kunnollista jalkojen puunaus sessiota kun Julia ilmoitti olevansa valmis Gilin kanssa.
”Oot sä varmasti harjaillu jo jokapuolelta?”
”Joo joo!”
”Haluut sä puhdistaa kaviot?”
”En!”
”Ai, miks ei?”
”Emmä osaa!” Julia kiljaisi jälleen kädet puuskassa. Jaahas.
”Mä näytän” Otin Gilbertin ämpäristä koukun ja kyyristyin ottamaan kiinni toisesta etujalasta. Opastin kavioiden puhdistusta Julialle, joka olikin yllättävän kiinnostunut, vaikkei koukun käsittely oikein sujunutkaan.
”Mä puhdistan sunkin ponin kaviot!” Tyttö ilmoitti kun Gilin viimeinen jalka laskeutui maahan. No, miksipäs ei, toisaalta.
”No joo...” Mumisin ja siirryin Bessien viereen.
”Käyttäydyhän sitten nätisti” Jatkoin muminaa tammalle samalla kun nostin sen etujalan . Bessien kavioita puhdistaessa ohjasin Julian kättä enemmän ja käskin tytön vähän rahoittua. Tamman vieressä seisova shettis oli varmasti tottunut jos minkälaisiin ihmisiin ympärillään ja oli aivan varmasti luotettava, vaikka kaviokoukku ihmisellä olisikin ensikertaa kädessään. Onneksi myös Bessie käyttäytyi ihan ilman ongelmia, vain takajalkojaan yritti pariin otteeseen vetää pois Julian ulottuvilta. Pidin kuitenkin jalasta tiukasti kiinni ja kyynerpäällä survaisin tammaa kevyesti, jolloin eläin kyllä ymmärsi, ettei tästä mihinkään pääsisi.
”Hieno tyttö” Kehuin ja taputin punarautiasta. Usutin Julian harjaamaan vielä hetkeksi Giliä, jotta saisin harjailtua myös Bessien jalat ja pään.


Satulahuoneesta löytyi rähmäinen suihke harjan, -ja hännän selvitykseen. Julia oli innostunut ideasta, että saisi letittää ponin harjaa. Minä olin käyttänyt sitä vain tekosyynä tytölle, koska halusin nyt kaiken muun harjailun ja puunailun lomassa selvittää myös takut. Bessien tukka oli suht hyvässä kunnossa, olin pari kertaa nyppinyt takkuja suoriksi metallikampaa apuna käyttäen. Annoin Julian häslätä rauhassa poninsa kanssa ja syvennyin hoitsuni kanssa puuhailuun.
”Hei, miten täällä menee” Käytävältä lähestyi kahdet askeleet ja iloinen tehvehdys.
”Kattokaa miten söpö poni! Sain letittää sen harjan” Julian äänikajahti tallikäytävällä. Pariskunta, Julian vanhemmat selvästi, seisahtuivat viereemme. Esittäydyin oikein kädenpuristuksen kautta.
”Hienoa, että Julialle järjesyi tekemistä, vaikka ne aikataulut olivatkin menneet sekaisin” Hienoihin vaatteisiin pukeutunut nainen kiitti, ojentaen vähän aranpuoleisesti kättään nuuskittavaksi Gilbertille.
”Julia haluais käydä ratsastustunneilla, mutta meilläpäin ei ole kunnon tallia. Nyt kun tultiin tänne lomalle niin tarjoutu tilaisuus ees tälle ponikerholle” Parrakas mies virkkoi Bessietä katsellen.
”Joo, me ollaan käyty läpi erillaisia harjoja ja harjailtu vähäsen”
”Ja sain letittää” Julia huudahti puheeni väliin kaiken muun höpötyksensä keskeltä.
”Kiitätkö Elainea meidän puolesta? Me varmaan lähdetään takas kartanolle”
”Eikä!”
”Kyllä vaan” Isä nappasi lapsen syliinsä.
”Niin ja kiitos tietenkin sullekin” Nainen kääntyi vielä katsomaan minua hymyillen, ennen kuin kolmikko kerkesi poistua tallista. Laitoin ponin takaisin karsinaansa ja availin epämääräiset letit sen harjasta. Palautettuani harjat satulahuoneeseen nappasin Bessien irti naruista ja vein hevospuolelle omaan karsinaansa. Olisi varmaan joutanut uloskin menemään, mutta en halunnut enää laittaa tammaa sinne. Karvan kiillotukseen oli mennyt ihan liian pitkä aika, että sen olisi voinut tuhota sekunneissa mudassa kieriskellen. Tässä olikin kerennyt vierähtää yllättävän kauan, jatkotuntilaiset palailivat jo maneesilta.

Meluisa porukka purkihevosia kuka käytävällä, kuka karsinassa.
”Hei Thomas, me puhuttiinkin susta tunnilla!” Huikkasi käytävältä se tyttö, joka oli aikaisemmin halannut minua. En onneksi kaiken sosiaalisen nolouteni keskellä ollut punastuvaa sorttia. Muuten olisin varmaan ollut ihan paloauton värinen. Kröhäisin Bessien karsinasta vastaukseksi jotain epämääräistä.
”Hei, shhhs!” Ääni kuului selkeästi Amelialle, sille tytölle, jonka hevosen olin varustanut tuntia varten.
”Amelia taitaa kaivata apua Sapfon kanssa...” Käytävällä kaikui kaikenmaailman kikatusta, nopeaa ja niin vaimeaa puheen sorinaa, etten saanut siitä selvää. Mikä taisi olla enemmän hyvä kuin huono asia. Piilottelin pahimpien meteleiden ohi Bessien karsinassa, rapsuttelin ja taputtelin tammaa. Kun äänet kaikkosivat kohti satulahuonetta olin vähällä huokaista helpotuksesta, mutta Amelian pää kerkesi ilmestyä karsinan oven viereen.
”Eh, sori, mun kaverit ei oo ihan järjissään” Hänen äänensä kuulosti kauniin varovaiselta.
”Joo, -tai siis..”
”Heh, sä oot varmaan tottunu” Amelia väläytti söpön hymyn, eikä enää kulostanut hirveän ujolta.
”Äh, mites Sapfo?” Kysäisin ja keskityin rapsuttamaan Bessietä, etten olisi ihan jäätänyt.
”Se olikin mukavan reipas, hypättiin pieniä esteitä niin se pysy vähän...”
”Jaahas! Heti kun silmä välttää niin siellä sitä vaan flirttaillaan!” Amelia helähti punaiseksi ja puisteli päätään.
”Sori, jutellaan myöhemmin?” Tyttö livahti takaisin Sapfon luokse, mutta ei päässyt pakoon äännekkäiltä kavereiltaan. Toinen tytöistä iski minulle silmää, taisi olla se sama kuka oli halannut. Taisi myös olla korkea aika poistua tallilta, ennen kuin jutut menisivät yhtään levottomammiksi.


//Tässä on nyt ensinmäiset kolmos tason aiheet, oli unohtunut merkata nuo luvun 5. tehtävät, mutta punnat oli kuitenkin niistä merkattu oikein :)

Vastaus:

Ihana tarina, taas kerran! Joskus on tosiaan sellaisia päiviä, että kaikki tuntuvat olevan vähän pihalla.
Pojat ovat talleilla haluttua tavaraa. Magnus sanoisi varmaan, ettei oikein arvosta huomiota, mutta tätä takeltelua oli kyllä aivan älyttömän sympaattista lukea. Siis hymyilin täällä vaan ihan hölmönä :D

”Moi...” Lipsahti suustani uudestaan kun jäin katsomaan tytön kastanjan ruskeisiin silmiin. Hänellä oli jalassaan viininpunaiset ratsastushousut ja tumma takki. Ruskeat pitkät hiukset, jotka olivat letitetty. Vähän pisamia.
”Taisit sanoa sen jo” Tyttö naurahti ja ojensi kättään tammalle nuuskittavaksi.

Ponityttö-tehtävän suoritus oli nyt kyllä ihan tosi söpö myös - taidettiin koetella nyt sekä Gilbertin että Thomasin kärsivällisyyttä ihan yhtä kovasti. Saatat päästä etusivulle tällä vaikka saman tein.

Kumpikin tehtävä hyväksytty, punnat niistä annettu palkaksi, ja päälle vielä isot pahoittelut vastauksen kestosta ja aiempien tehtävien möhläilystä!

Nimi: Ruby Fairburn

20.07.2017 15:57
Tutustu talliin+tapaa tallilaisia

Kävelin jälleen tuon tallin ohi. Holmesin lopettamisen jälkeen en pitkään aikaan ollut vain päässyt hevosten seuraan. Jokainen ratsastuskerta oli kovaa valmentautumista, ja ne hevoset tuntuivat etäisille. Päätin kerätä itseni ja kävellä kohti tuota tallia. Näin edessäni pari tyttöä... Ne katselivat tarhassa olevaa muulia, ja...Nauroivat? ''Look how hillarious he looks'' ''How could anyone even like him! Such an ugly donkey''

ja silloin minulla napsahti ''How blind can you be? That's clearly a mule you idiots!'' Ne kaksi kakaraa näyttivät järkyttyneille, ja hipsivät nopeasti tiehensä ratsastus varusteineen. Kävelin sen tarhan viereen, ja se käveli portille korvat lörpöttäen. ''Don't feel sad little mule.''
Silitin sen päätä ''People are scared of being different''
Se päästi hauskan äänen ja nosti lörpöttävät korvansa ylöspäin. ''We'll see again, don't we'' Sanoin ennen kuin jatkoin matkaa tallille.

Tallirakennus oli siisti ja kotoisan oloinen ulkopuolelta.
Katselin puun oksalla istuvaa lintua, ja ruohikossa olevia kastepisaroita. Täällä voisin jatkaa ratsastamista... Jos en haluaisi kilpailla. Minun olisi kuitenkin pidettävä tauko lukion takia. Missäköhän kaikki ihmiset ovat? Juuri kun astuin tallin ovesta sisään,-

Kaaduin maahan jonkun päälle. Kierähdin nopeasti pois henkilön päältä, ja tunsin poskieni kuumottavan.

''Oh I'm so sorry!'' Sanoi hienostunut ääni.
Katsoin viereeni ja äänen omistaja oli erittäin hienostuneen näköinen blondi.

''N-n-no problem'' Koitin pitää itseni kasassa.

''My name is Donna Tannfield'' Donna ojensi kätensä kätelläkseen. Kättelin, ja esittelin itseni.

''I'm Ruby Fairburn, nice to meet you.'' Nousin ylös ja siistin vaatteeni.

''I haven't seen you here before... So you must be new?''
Donna kysyi ja siisti housujaan. Katsoin häntä päästä varpaisiin, ja totesin että hän on ainakin 25-vuotias.

''Yeah, I was just looking around. I have lived in this town for a few years, and I finally have the time to come here''

Donna hymyili vastaukselleni ''I better hurry up now, I have some work to do. But you should look around for Penny, she can introduce the horses and show you around.''

Kun Donna oli lähtenyt, kävelin pitkin tallin käytävää. Katselin ympärilleni ja huomasin yhdessä karsinassa upean suuren hevosen ''Sherry'' luki sen karsinan ovessa. ''Hi buddy'' Tervehdin sitä.

Iso hevonen hörähti tervehdykseksi. Laitoin mustat hiukseni kiinni, ja silitin Sherryn päätä.

''Hey''
kuulin äänen takaatani. Käännyin ympäri ehkä turhankin nopeasti.

''Oh, hi.'' Sanoin melko apaattisesti. Edessäni seisoi minun ikäinen tyttö, ja arvelisin että tämä on Penny.

''My name is Penny'' Arvasin oikein.

''I'm Ruby, Ruby Fairburn. Donna told me you could show me around the stables?''

''Yeah sure!''

Penny esitteli tallin ja maneesin, ja tapasimme ohimennen Donnan uudelleen. Tykkäsin Hemsburysta jo nyt- Varsinkin sen asukkaista...

''Hey Penny, what's the mules name?''

''It's Frank. Finally someone who doesn't call him a donkey.'' Penny naurahti.

Hetken aikaa vielä juttelin Pennyn kanssa, ja päädyin varaamaan itselleni irtotunnin ensi viikolle. Nopeaa toimintaa, sanoisinko? Penny vaikutti mukavalle, ja hän kertoi myös siskostaan, Paulasta.
''I need to go now, but I hope we'll see again soon'' Sanoin tyytyväisenä Pennylle.

Kun kävelin Frankin tarhan ohi, tervehdin sitä jälleen.
''Hello Frank'' jäin paijaamaan sitä hetkeksi. Ilta oli jo hämärtynyt, ja isäni tulisi pian kotiin- olin ollut monta tuntia Hemsburyssa.
''We are quite similar, aren't we? Both so different and special. They just want to bring us down.''

Frank päästi hassun äänen, ja silitin sen korvia. Se näytti erittäin hölmistyneelle.

''You know, I think those girls aren't worth our love or attention'' Kikatin kun Frank tuuppasi minua turvallaan.

''I gotta go now Frank, but we'll see again, don't we?''


//Mikä mahtaa olla tuo mystinen lausahdus, ''We'll see again, don't we?''
Se selviää myöhemmissä teksteissä...( ͡° ͜ʖ ͡°) Toivottavasti kaikki teksti tulee tänne, tietokone on vähän temppuillut D:

Vastaus:

Kirjaimellisia yhteentörmäyksiä ja joku, joka ihastui Frankiin. Aloitit heti yllätyksillä! Tervetuloa mukaan Hemsburyn porukkaan.

Englanninkielisten repliikkien kirjoittaminen suomenkielisen tekstin sekaan onkin odella hauska tapa kirjoittaa, tätä oli kiva lukea! Hyvä ratkaisu varsinkin, jos kokee kuvailevansa paremmin suomeksi, mutta tahtoo silti treenata englantia ja kokeilla sillä tarinointia.

Odotan innolla tulevia tarinoita, tämä on suloinen aloitus ja uteliaisuus heräsi kyllä heti. Molemmat tehtävät hyväksytty, palkka £10 lisätty tietoihisi.

Nimi: Megan Moore

14.07.2017 16:20
TEHTÄVÄT
- Tutustu talliin
- Tapaa tallilaisia


Poljin kovaa vauhtia tallille joka ei välttämättä ollut erittäin järkevää, sillä aurinko porotti harvinaisen kuumana. Olin törmännyt talliin netissä, etsiessäni talleja uuden kotimme lähistöltä. Toivotavasti juuri tämä talli olisi sopiva, sillä tämä olisi 4 kokeilemani kuukauden sisällä. Muut olivat olleet aivan liian täysiä ja osissa ei ollut lainkaan tunteja tai hoitohevosia. Polkisin vaikka kymmenen kilometriä päästäkseni tallille. Kesä ei olisi mitään ilman hevosia. Havahduin ajatuksistani tallin vyöryessä esiin puiden takaa. Hidastin hieman vauhtiani ja poljin pihaan. Jätin pyörän kauemmaksi ja kävelin suoraan talliin. Pysähdyin vasta sisällä katsomaan ympärilleni. Työnsin tumman paitani ruskeiden, ihoon liimaantuneiden housujen sisään. Talli vaikutti siistiltä, mutta autiolta. Katselin ympärilleni löytääkseni jonkun. Kun ketään ei ilmaantunut näköpiiriini lähdin tutukimaan tallia itsekseni. En päässyt metriä pidemmälle kun eräs pikkutyttö saapui puhumaan minulle.
"Hei! Olen Paula? Entäs sinä?" Tämä esittäytyi leveästi hymyillen.
"Olen Megan ja uusi täällä, hauska tavata." esittäydyin tälle ja hymyilin hieman.
"Esittelen sinulle tallia, seuraa minua" Paulaksi itsentä esitellyt tyttö totesi ja nappasi minua kädestä. Lähdin kulkemaan tämän perään. Parin kymmenen minuutin kierroksen jälkeen saavuimme lähtöpisteeseen. Tyttö oli terhakasi ja todella innostuneesti esitellyt lähes koko tallin. En muistanut puoliakaan hevosten nimiä, mutta kaipa ne ajan myötä päähäni juurtuisivat. Tyttö lähti harjaamaan ilmeisesti jotain ponia ja minä suuntasin tieni ulos. Astelin pihalla vähän edestakaisin sitä tutkien ja tarkistelin tiluksia.
"Kaunis paikka" mutisin itsekseni rapsuttaessani erästä pikkuponia. Katselin vielä hetken ympärilleni ja kävelin kaatuneen pyöräni luo. Pomppasin selkään ja heitin viimeisen katseen talliin. Lähdin sitten pihasta. Tiesin että tulen palaamaan takaisin.

//Tälläinen, anteeksi lyhyys ja laatu. En ole erityisen kokenut kirjoittaja ja aikaa ei juuri nyt ole erityisemmin, mutta toivottavasti pidit tarinasta.

Vastaus:

Hei Megan, ja tervetuloa Hemsburyyn. Anteeksi kamalasti siitä, että vastaamisessa kesti näin pitkään!

Tarinoiden pituudesta ei tarvitse stressata - Hemsburyssa on paljon eri-ikäisiä ja -tasoisia kirjoittajia, ja jokainen saa tehdä tarinoita ihan sillä tasolla joka itselle tuntuu hyvältä. :)
Tämä oli oikein hyvä aloitustarina, ja on hauska nähdä, mitä tulevat tarinasi tuovat tullessaan! Kerroit tapahtumista kivasti, ja hyvä että Paulasta oli seuraksi ja esittelijäksi.

Seuraavissa tarinoissa voisit miettiä lisäksi kappalejakoja: aina kun aihe, tilanne tai "kohtaus" vaihtuu, voit tehdä rivinvaihdon, niin tarinaan tulee enemmän rytmiä. Tässä esimerkiksi olisi voinut olla uusi kappalejako kohdassa, jossa talli ilmaantuu esiin puiden takaa, tai kun Paula lähtee harjaamaan ponia ja itse lähdet ulos. Siihenkin harjaantuu kyllä ajan kanssa!

Kumpikin tehtävä hienosti suoritettu, saat palkaksi £10!

Nimi: Arya Ravenagh

10.07.2017 20:53
KARTANON KÄYTÄVÄT

"Miten olisi, jos painuisitte vaikkapa laitumella katsomaan hevosia? Ei täällä sisällä ole nyt kenellekään mitään tekemistä", Curtis kohotti kulmiaan nojatessaan hoitajahuoneen ovenpieleen.
Vaikka huone ei ollutkaan täynnä, oli siellä kuitenkin läjä pikku ponityttöjä ja minun lisäkseni muutamia muita vanhempia tallityttöjä . Pikkutytöt innostuivat Curtisin ehdotuksesta, ja lähtivät vaeltamaan yhtenä laumana pois oleskeluhuoneesta.
Oli tiistai, tuntihevosten vapaapäivä, eikä tallilla ollut oikeastaan mitään tekemistä. Olin auttanut varusteiden putsaamisessa noin tunti aikaisemmin, mutta sen jälkeen olin ollut vailla tekemistä jo jonkin aikaa. Mietin, pitäisikö käydä laitumella tervehtimässä Lucya ja lähteä sitten kotiin. Eipä minulla ollut hirveästi vaihtoehtoja.
Astelin hoitajahuoneen halki ja painoin oven perässäni kiinni. Lähdin portaisiin, mutta puolessavälissä niitä näin alhaalla pojan kasvot, jotka tihrustivat minua kohti.
"Hei Lachlan, mitä sinä täällä haahuilet?" kysäisin laskeutuessani portaat loppuun.
"Moi Arya! Minulla on sinulle ehdotus", poika intoili.
"Millainen ehdotus?" kysyin.
"Mennään käymään kartanossa!" Lachlan suhahti.
"Kartanossa? Miksi? Eihän sinne saa mennä noin vain vaeltelemaan", vastasin kulmiani kohottaen.
"Kuule, löysin sieltä viikko sitten sellaisen jännän huoneen, jota haluan tutkia. Tule mukaan, minulla on tylsää mennä sinne yksin", Lachlan suostutteli.
"Eli toisin sanoen, et uskalla mennä sinne yksin", kiusoittelin ja annoin virneen levitä kasvoilleni.
"Eipäs, kyllä uskallan. Mutta sinä et nähtävästi uskalla", Lachlan haastoi.
"Ai en vai? Sehän nähdään, ala tulla jo", sanoin ja nykäisin pojan käsivarresta mukaani kohti ovea.
Huoh, mihinhän olin suostunut. Olin aika varma, että Lachlan ei tarkoittanut kartanovierailulla mitään hauskaa piipahdusta sallituissa museohuoneissa.

"Jos joku saa meidät kiinni hiippailemasta, se on sitten sinun vikasi", sanoin, kun astelimme kohti Hemsburyn suurta kartanoa.
"Joo joo, mutta kukaan ei tule näkemään meitä!" Lachlan kohotti leukaansa ylpeänä.
Katsahdin häneen hiukan huvittuneena ja silmäilin sitten kartanoa.
"Mihin meidän on siis tarkoitus mennä?" kysyin.
"Toiseen kerrokseen, siellä on se huone jonka löysin. Siellä on sellainen tosi mielenkiintoinen lipasto, mutta en kerennyt viime kerralla tutkia sitä kun joku käski minut pois huoneesta, siinä oli sellainen vieraita kieltävä nauha", Lachlan selitti.
"Ahaa. Tá súil agam a fhios agat cad tá á dhéanamh."
"Mitä sinä solkotat?"
"Iiriä", virnistin.
"Osaatko sinä iiriä?" Lachlan vilkaisi minua silmäkulmastaan.
"Ei kun muuten vain puhuin sitä noin kymmenen sekuntia sitten", pyöräytin silmiäni.
"Mitä se sanomasi oli englanniksi?"
"Toivottavasti tiedät, mitä olemme tekemässä", vastasin.
"Totta kai, tätä tietä", Lachlan sanoi ja kiskaisi minut päätieltä sivuun.

Kiersimme jonnekkin kartanon taakse samalla, kun minä ihastelin sen ympäriltä löytyvää puutarhaa. Lachlan johdatti minut jollekin pienelle takaovelle ja avasi sen.
"Huh, tämä ei taaskaan ollut lukossa", hän sanoi ja pujahti sisään.
Menin hänen perässään ja tulin kapoiseen mutta lyhyeen käytävään, jonka päästä pääsi leveämpään käytävään.
"Oikea portaikko on ihan tässä lähellä, tule", Lachlan sanoi.
Seurasin poikaa isompaan käytävään ja siitä oikealle. Yhden käännöksen jälkeen edessä olivatkin yleelliset portaat ylempään kerrokseen. Samassa takaamme alkoi kuulua askelia ja puhetta.
"Lachlan, kuuletko?" kysyin hiljaa.
"Joo, tänne!" poika suhahti ja johdatti minut erään oven luo.
Hän veti sen auki ja menimme sisään. Tulimme huoneeseen, joka ei loistanut koollaan, mutta se oli täynnä kaikenlaista kiinnostavaa. Keskellä oli pöytä, jonka reunoja kiersi noin kymmenen sentin reuna. Reunan avulla pöydän päälle oli rajattu joitakin lehtileikkeitä ja vanhoja kuvia ja pieniä esineitä, joihin koskeminen oli estetty lasilevyllä, joka oli koko komeuden päällä. Hipsin lähemmäs ja katselin kiinnostuneena esillä olevia asioita.
"Arya, tule tänne..ei sitä tiedä jos ne tulevat tähän huoneeseen niin ollaan piilossa", Lachlan suhahti ja osoitti valtavaa, vanhan näköistä kaappia, joka nökötti nurkassa.
Hän leväytti sen ovet auki ja eteen ilmaantui läjä vanhoja takkeja.
"Onko pakko? Mehän ollaan tässäkin jo piilossa", sanoin ja jatkoin tutkimistani.
"Ääh, ei tuo vanha esittelypöytä voi olla noin kiinnostava", Lachlan tuskaili ja nojautui nimenomaista pöytää vasten.
"Jätät sormenjälkiä", tokaisin ja vilkaisin poikaa.
"Ihan sama", tämä pyöräytti silmiään.
"Ja sitten joku salapoliisi tutkii asiaa ja sinut saadaan kiinni. Lachlan, luvaton tunkeutuja", sanoin muuntaen ääntäni matalaksi ja möreäksi.
"Ääh, älä viitsi", Lachlan sanoi virnistäen.
"Kuulitko jotain?" käytävältä kuului ääni.
Minä ja Lachlan suljimme kiireesti suumme. Lachan huitoi kaappia kohti ja tyydyin hipsimään hänen perässään takkien sekaan kaappiin. Lachlan veti oven kiinni.
"Vaatiiko tämä reissumme oikeasti tällaista piiloutumista. Ihan kuin jossain kirjassa. Samanlainen kaappi kuin Narnian tarinoissa", sanoin.
"Vaatii", Lachlan kuikasi.
Pyöräytin pimeässä silmiäni, vaikka poika sitä tuskin näki. Oikeastaan oli ihan hauskaa hiippailla pitkin kartanoa, mutta ei tästä tapa tulisi.

Äänten kadottua minä ja Lachlan poistuimme kaapista ja huoneesta ja hipsimme portaikkoon. Kiipesimme portaat ylös ja sitten Lachlan alkoi pujotella pitkin käytäviä.
"Oletko varma tästä reitistä?" kysyin hetken kuluttua.
"Olen..tai no tämä käytävä ei näytä tutulta", poika sanoi.
"Älä väitä että olemme eksyksissä!" puuskahdin.
"Ei me olla, se huone on tuossa. Tämä on väärä käytävä, pitää mennä tästä tänne..", Lachlan selitti ja jatkoi matkaa.
Huokaisin ja seurasin poikaa kulman taakse.
"Haa! Tuossa! Toivottavasti se ei ole lukossa", Lachlan sanoi ja johdatti minut yhdelle ovelle aivan käytävän päähän. Sen edessä oli todellakin vieraita kieltävä nauha. Lachlan astui kuitenkin sen yli ja painoi ripaa. Ovi avautui.
"Jes!" hän sanoi hiljaa ja veti oven auki.
Astuin nauhan yli ja hänen perässään huoneeseen. Lachlan sulki oven ja katseli ympärilleen.
Huone oli aika kapea, jonkin sortin juhlahuone, kuten Lachlankin oli sanonut tullessamme äsken käytävää pitkin.
Huone oli täynnä vanhoja huonekaluja ja muuta tavaraa. Lachlan meni yhdelle lipastolle ja veti yhden sen suurista laatikoista auki.
"Katso näitä", hän sanoi ja pyyhkäisi kädellään suuria paperipinoja.
"Varo, ne ovat vanhoja", sanoin tullessani hänen rinnalleen.
"Joo", hän mumisi ja työnsi laatikon kiinni.
Minä vedin yhden pienemmistä laatikoista auki, Lachlan erään toisen. Laatikkoni oli aika tyhjä, ja petyin hiukan. Nostin yhden vanhan vihon, joka oli puolityhjä, muuten täynnä jotain epäselvää tekstiä ja tuherruksia, ja muutaman paperin sivuun. Laatikon pohja tuli näkyviin. Samalla huomasin sen reunoissa kaksi erikoista lovea. Kurtistin kulmiani ja laskin pitelemäni tavarat sivuun. Työnsin sormeni loviin ja nostin. Laatikon pohja irtosi ja sen alta paljastui kapea tila, jossa oli jokin kirja.
"Valepohja! Vau!" Lachlan oli tullut katsomaan mitä löysin.
Nostin löytämäni kirjan esiin. Se ei ollut kovin paksu, mutta siinä oli kovat kannet. Sivut, jotka näkyvät, olivat kellastuneet, ja välistä repsotti joko irtonaisia sivuja tai muuten sen väliin työnnettyjä papereita. Olisin halunnut tutkia asiaa lisää, mutta kirja oli lukittu pienellä lukolla. Yritin katsoa, olisiko laatikossa ollut avainta mutta ei.
"Höh!" Lachlan oli huomannut saman kuin minä.
Yritin avata kirjaa ja tihrustaa sen sivujen väliin, mutta siitä kulmasta mistään ei saanut selvää.
Laskin kirjan lipaston päälle ja laitoin pohjan takaisin paikoilleen, samoin kuin muut tavarat.
"Mikset sinä tuota laittanut?" Lachlan kurtisti kulmiaan ja osoitti kirjaa.
"Jätän sen tuohon. Jos sitä ei pian ole löydetty..?" mietin.
"Pöh, varmaan on. Mutta ihan sama. Lähdetäänkö me?"
"No haluatko sinä vielä tutkia täällä?" kysyin.
"Odota, katson ensin vielä vähän tätä", Lachlan sanoi ja nappasi kirjan lipaston päältä.
Poika otti kirjan ja tutki sen tummansinistä kantta. Hän kallisteli sitä eri valossa ja sanoi sitten:
"Hei katso! Tuossa on nimikirjaimet..C..ja..A?"
Hän näytti kirjaa minulle, ja toden totta. Kannessa oli haalistuneet C ja A kirjaimet.
"Se on ollut varmaan jonkun päiväkirja", totesin.
"Voisipa sitä lukea", Lachlan marisi ja lähti kohti ovea.
"Mmm..", äännähdin myöntävästi ja laskin kirjan lipaston päälle.
Kukahan C.A. oli mahtanut olla, mietin samalla, kun seurasin Lachlania pois kartanosta. Harmi sinänsä, tuskin saisin koskaan tietää.

//En usko, että tämä on taas mitään loisteliainta tekstiä, mutta yksi seikkailu raapusteltu ^^ (Toivottavasti tuo valepohjajuttu ei ollut liikaa :'D)








Vastaus:

Tätä oli hauska lukea, ja vetolaatikon valepohja kuulostaa hyvinkin siltä, että akrtanon lipastoissa voi olla sellaisia enemmänkin! Se oli aikoinaan aika suosittu kikka pöydänrakennuspiireissä. Sait seikkailusta ihanan eläväisen!

C.A. on voinut olla kuka tahansa, ja kirjan sisältö jäänee mysteeriksi, mutta kartanosta ja talleilta löytyy kyllä vanhoja luetteloita esimerkiksi ratsuväkikoulun nuorista upseereista, sekä aiemmista ja myöhemmistä kartanon asukkaista.
Mukaasi tarttui yllättäen myös sinikantisen päiväkirjan vieressä laatikossa ollut medaljonki. Se on lisätty kaappiisi, ja toimii ihan vaikka nättinä koruna jos niin tahtoo. Onkohan sen sisäpuolella jotain kaiverruksia?

©2019 ✤ Hemsbury Stables ✤ - suntuubi.com