Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Stable diary

TehtävätOleskeluhuone ✤ Tuntikirja

Tallipäiväkirjaan kirjoitetaan kaikki tallilla tapahtuva - eli siis hoitotarinat. Jos suoritat tarinassasi tehtäviä, on hyvä merkitä ne tarinan otsikoksi tai viimeiseksi huomautukseksi.
Jos tahdot vastausta tallin henkilökuntaan kuuluvalta hahmolta, voit jättää kysymyksen tarinan lopussa. Näin toimitaan esimerkiksi hoitohevosta pyydettäessä - tapahtuma käy jo tarinassa, mutta ylläpito vastaa kysymykseen vielä erikseen, ja tarinassa käytetyltä hahmolta tulee myös perustelut vastaukselle.

JOULUN KIRJOITUSLAHJA!

Joululoman ajan jokainen saa kirjoittaa putkeen
useammankin tarinan, jos kirjoitusinto yllättää!
Kurjaa rajoittaa teidän tekemistänne oman hitauteni takia.
Merry Christmas, toivoo Hemsburyn ylläpito!

Liittymissivulta löytyy muutama kirjoitusohje ja muistutus.

Vieraskirja <  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Hadrea Lapran

09.09.2017 20:47
//Eihän viimeisestä tarinasta olekaan kulunut kuin... kauan aikaa. :v Ei herranjumala olen ihmeissäni, ettei mua oo potkittu jo ulos. Mahdottoman suuret anteeksipyynnöt ja pahoittelut, "korvauksena" (jos näin voisi ilmaista) on ekstrana pieni kuva Hildestä. ;_;

Kesä oli kulunut nopeasti – ihan äskenhän vasta ihmiset juoksentelivat paidattomina kaupungilla niinä päivinä, kun Englannin rakastavainen luonto ei päättänyt kaataa vettä sangoittain niskaamme – ja nyt kaupungilla kaikilla oli paksut lampaanvillasta kudotut huivit, kevyttoppatakit ja jos oikein luksusta tahtoi, niin alpakanvillasukat. Hilde oli aloittanut karvanlähdön, joka luonnollisestikin tarkoitti sitä, että kun laitoin tallivaatteeni pyykkikoneeseen, sain kuulla pitkät kiroamiset iiriksi äidiltäni, jonka lempipaita oli täynnä punaruskeaa hevosenkarvaa seuraavassa koneellisessa. Isä oli nauranut, mutta minä olin jo hetken kuvitellut, että saisin oikeasti nyppiä joka ikisen karvan käsin, yksitellen irti paidasta. No, kuitenkin, nyt oli syyskuinen lauantaiaamu. Kaupungilla oli aika hiljaista, joten sain rauhassa kulkea kuraisten vaelluskenkieni, viimevuonna synttärilahjaksi saatujen villasukkien sekä paksun, valkean tuubihuivini kanssa. Painoin lapasten peittämät käteni talvitakkini taskuihin tassutellessani pitkin hiekkatieksi muuttuvaa asfalttia. Ai joo, mainitsinkohan jo, että olin pahimman luokan vilukissa?

Heti talliin astuessani olin lähes törmännyt Curtisiin, jonka naamalla oli kireä ilme. Nopealla mutinalla hän oli kertonut, että joku tallin yksityisistä oli murtautunut viidettä kertaa tänään ulos karsinastaan rehuvarastoon ja että minun pitäisi nyt siivota ponipuolen karsinat.
"..jaa sillätavalla", hykertelin itsekseni huvittuneena ja suuntasin kohti ponien karsinoita, jotka ammottivat tyhjyyttään. Paitsi että käytävällä oli minua pari vuotta nuorempi poika, jonka ilmeestä päätellen talikon käyttö ei ollut hänen lempipuuhaansa.
"Ai Curtis lähetti sutkin", hän totesi mutristaen alahuultaan. Lachlan, sehän hänen nimensä oli? Olin törmännyt häneen silloin tällöin tunneilla, mutta useammin hellimässä valkoista walesinponia, Billya.
"Onko se paha juttu? Luulis että haluat apua", hymähdin ja nappasin vaaleanpunaisen, metallivartisen talikon seinältä. Se oli söpö. Onko outoa, että kutsuu talikkoa söpöksi?
"No ei, mutta mun piti mennä kattomaan ja auttamaan, kun niitä uusia hevosia tulee tänään. Ainakin se Kippi tai joku sellanen näytti söpöltä, eno näytti kuvan-.." poika aloitti, mutta joutui brutaalisti keskeytetyksi minun toimestani.
"Hetkinen hetkinen hetkinen, uusia hevosia? Nyt talikko liikkeelle, Lachlan, mulle tuli yhtäkkiä kiire", hihkaisin ja hyppäsin johonkin karsinaan. Ennätysvauhdilla aloin lappaamaan lantaa kottikärryihin suloisen vaaleanpunaisen talikkoni kanssa. Lachlan nauroi ja ryhtyi töihin hänkin. Minun piti muutenkin kysyä Elainelta tai oikeastaan keneltä tahansa henkilökunnasta, että voisinko ottaa Hilden hetkeksi kentälle ja kokeilla maastakäsittelyä tänään, ja oletin, että he olisivat vastaanottamassa uusia hevosia. Voisin siis hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla - nähdä uudet tulokkaat ja kysyä, saisinko viettää laatuaikaa hoitohevoseni kanssa pihalla.

"No tottahan toki se käy, kun Hilde ei ole tänään aikuisten alkeistunnillekaan menossa", Elaine oli vastannut hymyillen taluttaessaan Eiraksi kutsuttua, vaaleaa ponitammaa karsinaan. "Et sitten vaan tee mitään turhan hurjaa ja temppujen opettaminen on kielletty. Toki tassua antava hevonen on ihan hauska juttu, mutta pienemmät säikähtävät sellaista huitomista. Ettei mitään vaan tapahtuisi."
"Okei, kiitos!" hihkaisin Rea vierelläni. Uudet ponit Eira ja Gibberish olivat kivanoloisia, joskin Gibberish oli melkoisen pyöreä, ja poniparkaa kutsuttiin jatkuvasti paksukaiseksi Curtisin ja Elainen toimesta. Tottahan se oli, mutta Gibbie oli kuitenkin ihan sympaattisen näköinen otus. Älkää kiusatko Gibbeä.
"Hilde on tarhassa", Rea totesi hymyillen ja vilkaisi vielä Eiran takapäätä, joka katosi sisälle talliin. "Oi että se tamma oli nätti. Haluan."
"Halua rauhassa, mutta ensin autat mut kentälle tän kurahirviön kanssa", nauroin näyttäen kieltä Hildelle, joka torkkui tarhassa jalat ihan mudassa. "Englanti on kiva paikka, mutta mä tykkäisin jostain katoksesta tarhojen päälle. En jaksa hinkata joka ikinen kerta noita jalkoja."
"Voi voi", Rea nauroi ja heitti minulle narun tallinnurkalta. Nappasin narun ketterästi ja hyppelin tarhanlaidalle kutsuen Hildeä. Tamma vaivautui tarjoamaan minulle katseen ja sen jälkeen jatkoi torkkujaan. Tarvitsisimme siis järeämmät keinot. Vedin taskustani muutaman pienen omenanamin, joista Hilde erityisesti oli tykännyt sinä aikana, kun olin testauttanut kaikki läheisen hevoskaupan namit löytääkseni sen parhaan. Minä tykkäsin juuri näistä siksi, että ne olivat aika pikkuisia, kolikon kokoisia keksejä eli helppoja säilyttää ja tarjota, ja Hilde tykkäsi mausta. Luulisin. Olin yrittänyt leipoa kotonakin "hevosystävän kaurakeksejä", mutta Hilde ei tykännyt niistä niin paljon. Varmaan. En minä tiennyt, mikä oli Hilden lempimaku ja -brändi, mutta omenanameja tämä maiskutti normaalia pitempään.
"Se hörisee sulle", Rea henkäisi roikkuessaan tarhojen loppupäässä, koska ei halunnut liata kenkiään. Totta, Hilde lähestyi höristen!
"Ei, se hörisee omenanameille", virnistin, sujahdin portin alta ja napsautin riimunnarun kiinni riimuun tarjoten samalle kaksi litteää keksiä hevoselle. Hilde hyväksyi herkut maiskuttaen äänekkäästi. Ei ehkä parhaat ruokatavat, mutta hei, ei hevonen voi olla täydellinen.

Pikaisen pesukarsinan varauksen jälkeen pääsimme pihalle. Maneesissa oli tunti meneillään, mutta minua ei haitannut ulkona oleminen, vaikka ei ollutkaan lämmin. Villainen piponi tupsunsa kanssa lämmitti korviani, jonka lisäksi uusi viininpunainen tallitakkini oli yllättävän lämmin. Painoin nenäni tuubihuivin kätköksiin ja päästin toisen käteni harhailemaan taskuuni. Luotin Hildeen ehkä vähän liikaa, mutta hei, se on kulkenut tämän reitin kentälle niin monta kertaa, etten uskonut tamman tekevän mitään typerää. Pidin riimunnarua siis vain oikeassa kädessäni, ja Rea loi minuun äitimäisen katseen.
"Hadrea, tiedäthän, ettei hevosta saisi taluttaa noin. Jos se nyt lähtee, niin-…"
"Joo joo, máthair", nauroin ystäväni leikkimieliselle nalkutukselle. Tämä puolestaan katsoi minua kummasti.
"Mikä?" Rea kysyi kurtistaen kulmiaan.
"Mikä mikä?" vastasin kysymykseen kysymyksellä, sillä minulla ei ollut hajuakaan, mikä minun nyt pitäisi tietää.
"Mitä sanoit äsken?"
"Joo joo, máthair? Vai mikä mikä", nauroin hämmentyneenä. Hilde tuijotti meitä kysyvänä, sillä olimme pysähtyneet portin eteen eikä kumpikaan tehnyt elettäkään avatakseen porttia. "Hölmöt ihmiset, eivät edes satuloineet ja sitten toivat minut tähän seisomaan", saatoin tuntea tamman ajatukset.
"Niin miksi sä kutsuit mua", Rea hihitti ja astui eteenpäin avatakseen portin.
"Ai máthair vai", aloin kikattamaan hillittömästi. Jostain syystä minulla oli tosi hauskaa juuri nyt, ja nauru tarttui nopeasti Reaan. Hilde tuijotti meitä edelleen, nyt tosin enemmän huolestuneena kuin hämillään. Että sillä tavalla..

Olimme lopulta kuitenkin päätyneet kentälle sen jälkeen, kun olin kikattaen selittänyt máthairin tarkoittaen äitiä iiriksi, ja minä teinkin nyt Hilden kanssa yksinkertaisia talutusharjoituksia kentällä pyörien. Tarkoitus oli saada hevonen rennoksi, mutta kävelemään tarmokkaasti eteenpäin. Rea huuteli ohjeita kentänlaidalta roikkuen valkean aidan päällä, olkoonkin että se ei ihan ollut suosittavaa. Hilde oli laiskahko normaaliin tyyliinsä, mutta tyytyi kohtaloonsa, sillä oli huomannut saavansa pieniä namipaloja tekemällä mitä halusin. Eli silloin, kun tamma pysähtyi kauniisti käskystä ja silloin, kun se oli peruuttanut noin nelisen askelta suoraan. Emme tehneet mitään erityisen vaativaa, mutta halusin tallentaa yhden kohdan tallipäiväkirjaani. Päästin nimittäin harjoitusten lopulla Hilden hetkeksi vapaaksi kentälle, sillä halusin nähdä, menisikö tamma nyhtämään kentänreunalta ruohoa vai tekisikö tämä jotain muuta.
"Se menee syömään, mistä vetoa", Rea nauroi nojaillessaan edelleen aitaan. Tuhahdin muka äkäisenä.
"Älä sinä tuomitse minun hoitohevostani", tuhahdin ja katsoin, kun hevonen punnitsi vaihtoehtojaan parin metrin päässä minusta. Nenäni tuppasi olemaan vähän jäässä, joten painoin sen jälleen valkean tuubihuivini suojiin. Kuulin Rean hiljaisen yllättyneen henkäisyn, kun tamma otti askeleen minua kohti. Ja toisenkin. Se tuli päättäväisesti minua kohti, mutten tehnyt elettäkään, jotten säikäyttäisi Hildeä. Se tuli ihan eteeni ja painoi leukansa minun pääni päälle, seisoi siinä hetken ja katsoi sitten minua odottavasti, aivan kuin sanoakseen "katso kuinka hienon tempun minä tein, anna nyt ruokaa". Hymyilin ja vedin lapaselleni pari herkkua, ojentaen ne hevoselle. Ei se ollut ehkä mitenkään erityistä suurimmalle osalle ihmisistä, mutta minua tämä pieni ele ilostutti jotenkin erityisen paljon. Ajatelkaa nyt, hoitohevoseni ei mennyt syömään vaan tuli mieluummin halailemaan!

Ulkona oli aika viileää, eikä Hilde ollut vaihtanut vielä täyttä talvikarvaa päälleen, joten päätin ajankulukseni hakea viininpunaisen, kevyen fleeceloimen satulahuoneesta ja loimittaa tamman.
"Okei miten tää toimii", nauroin hiljaa yksinäni tamman karsinassa. Kesällä ei ollut tarvinnut paljoa loimitella vaikka olikin satanut, joten olin vähän ruosteessa. Levitin ensin vahingossa loimea vähän liikaa, jolloin reunaan tarttuivat sahanpurut, eli jouduin puhdistamaan sen ennen kuin heitin loimen tamman selkään. Hilde katsoi minua uteliaana ja tökki silloin tällöin taskujani halutessaan herkkuja. Lopulta kun olin aika varma, että olin saanut loimen oikeinpäin, ja sitten heitin viimein kankaan hevosen selän päälle. Tummanpunainen näytti hyvältä Hildellä. Kiinnitin soljet vatsan alta, jalkojen välistä ja edestä, jonka jälkeen liu'uin seinää pitkin heinäpaalin päälle istumaan. Minun pitäisi levittää se sen jälkeen, kun veisin Hilden tarhaan iltaa varten, mutta nyt halusin vain istua hetken ja hengata karsinassa Hilden kanssa. Vähän niin kuin kliseisissä hevosleffoissa päähenkilö istuu mustan hevosensa kanssa tämän karsinassa ja itkee, kun ei saakaan pitää hevosta ja päättää todistaa, että hevosen pitäminen ja sen kanssa jonkun kuuluisan kilpailun voittaminen on HÄNEN KOHTALONSA! Paitsi että minä en itkenyt enkä halunnut todistaa mitään sen erityisemmin, vaan lähinnä istuin hiljaa, hymyilin ja vedin piirustusvihon repustani. Tarkastelin hevosen piirteitä hetken ja aloin luonnostelemaan Hilden päätä paperille lyijykynän avulla. Viiva viivalta paperille alkoi muodostua jonkinnäköinen hevonen, joka minun mielestäni muistutti ainakin vähän Hildeä. Varovasti irrotin paperin vihosta ja päätin liimata sen myöhemmin tallipäiväkirjaani.
"No, mennäänkös sitten ulos?" kysyin hymyillen Hildeltä, joka oli ennättänyt jo nukahtaakin sillä aikaa, kun olin piirrellyt nopeaa luonnostani. Otin punaisen riimun käteeni ja pujotin sen tamman päähän. Kun kiinnitin riimunnarua, Hilde tökkäsi oven auki puolestani. Nauraen lähdin viemään tammaa tarhaan, suunnitellen samalla, mitä minun vielä pitäisi tehdä. Siivota Hilden karsina, levittää heinät, käydä Rean kanssa kaupungilla hevostarvikkeita shoppailemassa... Työntäyteinen päivä oli vasta alkanut!

//Siinä pitäisi olla tällä kertaa vain Siivoushommia. Hadrean vois samantien siirtää kolmostasolle, jos se on okei

Vastaus:

Tervetuloa takaisin, kiitos valtavan söpöstä tarinasta, ja aivan älyttömän ihanasta piirustuksesta! Räpsyripsi-Hilde on ihana ♥ Saako kuvan lisätä tamman tietoihin sinun nimissäsi?

Tätä tarinaa oli tosi kiva lueka, varsinkin metsästyspäivän jälkeen se auttoi mukavasti laskeutumaan takaisin tallin arkeen. Uudet ponit löysivät nekin perille karsinoihinsa!
Fiksu huomio temppujen opettamisesta, ja siltikin aivan älyttömän kiva idea ja toteutus siinä, että hoitoponin kanssa voi tosiaan puuhailla maastakin käsin. Sait vieläpä syyssäästä kentällä jotenkin tosi kodikkaan kohtauksen, ja Rea seurana mukaan tuli myös hyvää vuoropuhelua.

Tehtävä hienosti suoritettu, siitä £5, ja siirto uudelle tasolle!

Nimi: Mariam Brooke

01.09.2017 21:06
// Hemsbury Hunt, August Meet, tehtävä 2

Metsästyspäivän aamu valkeni pilvisenä ja hiukan sateisena, kuten Englannissa nyt sattui olemaan tapana. Sade ropisi ikkunaan hiljaa, kun vedin juuri edellisenä päivänä ostamani valkoiset ratsastushousut jalkaani. Niitä suojaamaan kiskoin vielä repaleiset maastokuvioiset reisitaskuhousut ja päälleni keltaisen sadetakin, jonka alle tulisin pukemaan beigen tweedtakin, sillä en ollut vielä ehtinyt ostaa uutta kilpailutakkia pieneksi jääneen tilalle.

Varasin aamulla reilusti aikaa Morsen hoitamiseen, sillä en tiennyt, millä mielellä Morse lähtisi päivän tapahtumiin mukaan. Ruuna kuitenkin oli leppoisalla päällä ja tervehti minua korvien heilautuksella. Hymyillen silitin sen otsan kaunista läsiä.
“Huomenta, poika”, sanoin hiljaa ja rapsutin sitä korvien takaa. “Tehdään parhaamme sitten maastossa, jooko?”
Morse heilautti päätään ja katsoi minua viisailla silmillään. Selkeä hyväksynnän merkki. Kaivoin sadetakin taskusta porkkanan palasen, joka sai Morsen hörähtämään ja tuijottamaan minua silmät suurina ja korvat vaativasti höröllä.
“Saat, saat”, huokaisin ja ojensin käden. Ruuna poimi herkut varovaisesti ja sen sametinpehmeä turpa hamusi kättäni.

Harjailin Morsen läpi verkkaisesti ja kampasin sen harjasta takut pois. En ollut varma, olisiko harjalle pitänyt tehdä jonkinlaista letitystä, mutta jätin sen vapaaksi, sillä ruuna näytti todella siistiltä harja aukikin. Kävin etsimässä ensiksi satulahuoneesta siistejä huopia, mutta siellä oli vain läjä jo hiukan kulahtaneita, värinsä menettäneitä mutta vielä toimivia yksilöitä. Niinpä hiippailin yläkertaan ja katselin ympärilleni. Kurkistin muutamaan huoneeseen, joista suurin osa oli tyhjiä, kunnes saavuin käytävän päähän. Ja siinä se oli, kuten oli ollut jo pitkään. En olisi ihmetellyt, ettei kukaan muu ollut huomannut ruskeaa kaappia, joka jäi sopivasti piiloon avoimen oven taakse ja lampun valon ulottumattomiin. Tätä varten olin hakenut pienestä siivouskomerosta taskulampun, jonka nyt sytytin ja vedin auki hämähäkinseitillä verhotun laatikon.

Morse näytti komealta ja uljaalta seistessään tallin sisäpihalla varusteet kiiltäen. Olin juuri saanut kiivettyä sen selkään ja jättänyt sadevarusteeni päältä pois. Morse hirnahti kimeästi ja sai vastauksen tallipihan ulkopuolelta. Kävelytin ruunan ulos ja liityin joukkioon, joka odotti jo lähtöä. Curtis juoksenteli ympäriinsä ja varmisti kaikilta alaikäisiltä lupalapun ja antoi turvaliivin myös niille, jotka eivät sitä pyytäneet. Minulla onneksi oli oma liivi, sellainen pehmeä ja istuva. Sean istui ryhdikkäänä Dodgerin selässä ja hieraisi leukaansa katsellen joukkoa hymyillen.
“No niin!” hän kajautti ja keräsi ihmisten huomion itseensä. “Katsotaas tämä järjestys nyt”, mies jatkoi vahvalla skottilaisaksentillaan.
“Riippuen siitä, mitä vauhtia haluatte mennä, menette jonoon. Jos haluatte mennä kovaa, niin kuin minä ja Elaine, tulette tänne etupäähän. Ja loput sitten sinne meidän taakse, järjestäytykääs pian niin päästään lähtemään!”
Varmasti kenellekään ei asia jäänyt epäselväksi, sillä kaikki kuulivat kyllä Seanin reippaan äänen.

Minä asetuin melko etupäähän jonoa, sillä kerran päätin lähteä leikkiin mukaan, lähtisin kunnolla. Ei siis mitään sipsuttelua ja lönköttelyä, niin ainakin tuumailin. Morse oli jo lähtökuopissa, se steppasi sivulle ja minä hihitin Donnan hermostuneelle ilmeelle, kun hän tuijotti minua edelleen hiukan pöyristyneenä.
“Valmista?” Sean kajautti ja Dodger kuopi kaviollaan maata odottavaisesti. Kun kaikki heilauttivat kättään lähdön merkiksi, Elaine lähti johtamaan joukkoa ensin käynnissä eteenpäin ja sitten päästyämme noin kahden mailin päähän lähdimme ravaamaan.

Sade ei ollut äitynyt pahemmaksi, taivas oli vain pilveytynyt ja tuuli hiukan yltynyt, mutta ilma ei tuntunut kylmältä. Vaikka olikin vasta aivan loppukesä, puiden lehdet olivat jo kellastuneet ja Morse sopi kauniisti maisemaan korviaan höristellen. Se odotti innoissaan ensimmäistä laukkapätkää ja esteitä, jotka olisivat edessä aivan pian.
“Kaikki valmiina laukkaan?” Sean huusi ja kääntyi katsomaan taakseen.
“Valmista!” kaikki huusivat, ja sitten lähdettiin laukkaan. Kuultuaan sanan ‘laukka’ Morse otti muutaman loikan ylös ja eteen, jonka jälkeen se sai hyvän vaihteen päälle ja lähdimme reippaaseen vauhtiin heti aluksi. Iloinen nauru kutitti sisuksiani ja taputin Morsen kaulaa. Aluksi ruuna yritti temppuilla ja olla pelkäävinään puiden oksia ja kaikkea mahdollista, mutta pidin vain ohjat kunnolla tuntumalla ja pohkeet kiinni. Näin Morse kulkikin hienosti, ja ensimmäisen esteen tullessa näkyviin nousin kevyeeseen istuntaan. Este oli pienikokoinen tukki, jonka kaikki varmasti pystyisivät ylittämään. Morse höristi korviaan ja otti muutaman pidemmän laukka-askeleen kohti estettä. Puristin varmuuden vuoksi pohkeeni sen kylkiin, mutta ruuna näytti tänään kulkevan rohkeasti omalla moottorilla.

Päädyin lopulta melko etupäähän jonoa, muutaman ratsukon päähän Elainesta ja Seanista, jotka pitivät kunnollista vauhtia yllä. Olimme hypänneet muutamia esteitä, joiden yli Morse oli hypännyt kevyesti ja tottelevaisesti. Nyt lähestyimme jännittävän näköistä puuporttia, joka oli pystytetty kiviaidan välikköön. Hevoset onneksi hyppäsivät sen yli rohkeasti, ja niin teki Morsekin. Se laukkasi korvat höröllä reipasta tahtia eteenpäin ja hyppäsi portin yli melko pitkältä etäisyydeltä, mutta pääsin kuitenkin mukautumaan hyppyyn hyvin. Sen jälkeen istuin hetkeksi satulaan ja tein muutaman pidätteen, jonka jälkeen kurottauduin taputtamaan Morsen kaulaa. Hevonen viskoi päätään ja pärisytti sieraimiaan odottavaisesti, mutta meidän molempien pettymykseksi Sean huusi, että ottaisimme nyt hevoset raviin ja sitten käyntiin, sillä pysähtyisimme pian juomatauolle.

Paikka, johon pysähdyimme, oli kaunis kumpumainen alue, josta oli upea näköala alas niitylle. Curtis jakeli jokaiselle omien mieltymyksien mukaan joko mehua, vettä tai kahvia termospullosta. Minä otin vettä ja Morsekin sai juoda vuorollaan ämpäristä. Istuimme kivimuurilla ja hevoset nauttivat hetkellisestä pysähdyksestä syöden ruohoa.
“...ja minähän sanon, että pystyn hyppäämään sen yli!”
Nojauduin eteenpäin kuullakseni paremmin. Äänessä olivat selkeästi Elaine ja Curtis.
“Sinä et voi tehdä niin! Jos asiakkaat näkevät, kun lennät, siitä voi tulla suurempikin kohu. Et varmasti hyppää”, Curtis tilitti närkästyneen kuuloisena ja haroi hiuksiaan.
“No ihan varmasti hyppään”, Elaine sanoi hymyillen ilkikurisesti, ja ja minulla kesti hetki tajuta, mistä kaksikko kinasteli. “Olen jo harjoitellut naistensatulassa ratsastamista, joten miksen hyppäisi esteitäkin?”
Curtis tuhahti.
“Joo, olet ravannut muutaman ympyrän jollain muulilla! Se on aivan eri asia, kuin hyppääminen isolla, oikealla hevosella. Donna täällä on se, joka teistä on parempi tässä.”
“Ehkäpä onkin, mutta minä olen meistä se kokeneempi hyppääjä! Kyllä minä silloin nuorena aina hyppäsin mitä ihmeellisempiä esteitä.”
Tässä kohtaa minusta tuntui, että Curtis oli tämän taiston häviäjä, ja niin siinä kävikin, että Elaine toteutti uhkauksensa.

“Voi hyvänen aika sentään”, Sean puhisi ja raapi karheaa partaansa Dodgerin selässä hevosen seisoessa paikallaan. Olimme pysähtyneet odottamaan Elainea, joka oli välttämättä halunnut näyttää taitonsa ja hypätä Natashalla esteen yli naistensatulassa. Curtis oli saanut taivuteltua Donnan jättämättä matkan isoimmat esteet väliin ja hyppäämään sitten pienen tukin ylitse vedoten asiakkaiden turvallisuuteen ja siihen, millainen hämminki tulisi, jos Elaine tippuisi. Ja sieltä Elaine jo laukkasikin Natashan kyydissä. Hänen tasapainonsa hiukan horjui, eihän Natashan satula ollut tuollaiseen tarkoitukseen tehty. Esteen nähdessään Elaine painoi kannuksensa ratsun kylkiin. Natasha ei pitänyt siitä yhtään, vaan otti kaksi pitkää askelta ja hurjan loikan pienen puunrungon yli. Hetken aikaa pidätin hengitystäni- Elaine oli ilmassa ja näytti uhkaavasti siltä, ettei tilanne päättyisi hyvin- kunnes nainen jysähti takaisin satulaan ja Natasha potkaisi takajaloillaan ilmaa. Elaine oli pysynyt kyydissä.
“Nyt riittää taidonnäytteet!” Sean huikkasi ja Elaine kipusi istumaan taas normaalisti. Nainen nauroi ja heitti omahyväisen katseen Curtisille.
“Mitäs minä sanoin”, kuulin hänen sanovan. Curtis pudisteli päätään ärtyneenä.

Ravasimme eteenpäin tihkusateessa. Lehtipuut varjostivat käytävää niiden välissä ja tuuli vihelsi hiljaa. Ei ollut kylmä, mutta syksyn tulon huomasi ilman viileydestä ja kellertävistä lehdistä. Kun ratsastimme vielä pätkän, saavuimme hyvin suurelle aukealle, johon pysähdyimme hetkeksi.
“Nyt lähdemme ajojahtiin! Saatte mennä kovaa tai pidellä perää ja tulla omassa tahdissanne, sillä ette voi eksyä! Curtis varmasti ohjeistaakin ne, jotka eivät halua tulla kovaa”, Sean huuteli ohjeita ja hevoset puhisivat odottavaisina- ne selkeästi tiesivät, mitä oli tulossa.
“Seuraamme siis tuota tinkerhevosta ja punaviiksistä miestä ja hänen koiriaan- tunnistatte Herra Andrewsin varmasti.”
Morse pälyili ympärilleen ja steppasi vähän sivulle. Kuului kimeä vihellys, joka oli merkki ajojahdin alkamisesta. Kun Seanin ratsu Dodger ponkaisi liikkeelle, Morsekin teki nopean käännöksen pyynnöstäni ja lähti laukkaamaan muiden hevosten perään.

Liian pian tuli näkyviin tallirakennukset ja kartano. Kävellessämme tallipihaan taputin Morsen kaulaa runsaasti kiitokseksi ja ruuna höristi korviaan.
“Kiitos kaikille, että vaivauduitte saapumaan! Oli oikein mukavaa nähdä uusia ja vanhoja tuttuja täällä ratsastamassa, ja jos nyt kiinnostuitte lajista enemmän, voitte sitten kysellä lisää Seanilta ja muulta tallin väeltä”, Curtis puhui päästyään paikalle.
“Nyt hoidetaan hevoset huolellisesti, sitten voittekin saapua pieniin juhliin yläkertaan!” Sean jatkoi toisen miehen puheesta ja lisäsi sitten ankarasti:
“Mutta muistakaa sitten, että alaikäisten juhla-aika loppuu tasan klo 20! Jos tapaan yhtäkään minuuttiakaan sen jälkeen, kannan heidät kaikki korvista ulos omakätisesti.”
Sitten hän hymyili.
“Ja niin, hauskaa iltaa nyt kaikille!”

Varmistettuani, ettei kukaan näe, hiippailin yläkerran käytävälle matkalla palauttamaan lainaamiani tavaroita. Kello oli juuri yli yhdeksän, ja juhlamusiikki kuului kovalta ja nauru kantautui korviini kulman takaa. Tiesin, että Sean tykkäisi huonoa, jos löytäisi minut täältä, mutta en voinut olla tulematta takaisin. Ja tietysti juuri silloin kuulin hänen puheensa ja painavat askeleet, jotka lähestyivät minua melko nopeasti. Vilkuilin ympärilleni. Missään ei ollut mitään, minkä taakse piiloutua. Kaapille oli matkaa noin kymmenen metriä ja Sean olisi tässä ihan muutaman sekunnin päästä. Enempää ajattelematta ryntäsin juoksuun ja toivoin, että Sean luulisi äänen tulevan juhlista. Syöksyin vasten seinää ja hetkeksi tuli hiirenhiljaista. Seisoin siinä samassa nurkassa, johon lampun valo ei ihan ylettynyt, siinä samassa, jossa kaappi seisoi. Sean kuulosteli ääniä käytävällä. Sitten hän kohdisti katseensa minun nurkkaani ja astui muutaman askeleen eteenpäin.
“Eikö täällä sitten ollutkaan ketään.. Vanhat silmät ne vain tekivät tepposet”, mies totesi ja kääntyi ympäri. Huokaisin helpotuksesta ja odotin niin kauan, että Sean oli päässyt kulman taakse. Sitten avasin kaapin laatikon ja käännyin ihailemaan pehmeää kangasta vielä kerran. Se oli vanhanaikainen, viininpunainen ja kultareunainen satulahuopa, jossa luki kauniilla kaunokirjoituksella ‘Hemsbury Stables’. Se näytti todella vanhalta, mutta hyväkuntoiselta, ja samassa laatikossa sen kanssa seisoi kellertävä, kehystetty valokuva, jossa seisoi hevonen. Se oli selkeästikin joku sellainen, jota en kyennyt tunnistamaan, joku vanhoista hevosista siis. Mysteeriksi jäi tältä retkeltä se, että kuka mahtoi olla tuo mysteerihevonen ja entäs sen ratsastaja sitten- nainen, jolla oli kaunis hymy- ja Seanin kasvonpiirteet. Enempää en ehtinyt ajatella, sillä kuulin Seanin äänen tallikäytävältä. Tuuppasin tavarat laatikkoonsa ja pinkaisin juoksuun. Tämä arvoitus saisi hetken odottaa selvittäjäänsä, sillä nyt ei ollut sen aika. Ehdin juuri portaista alas, kun mies tuli näkyviin.
“Hei, Sean”, tervehdin hymyillen viattomasti.
“Hyvää iltaa”, hän totesi ja kääntyi vielä takaisin astuttuaan muutaman portaan. “Sovitaanko, etten sitten nähnyt sinua?”
Ennen kuin ehdin vastata, näin Seanin hymyn ja sitten mies olikin kiivennyt portaat ylös.

//Tän tarinan tein vähän fiilispohjalta ja sen enmpää suunnittelematta! Kirjoitin sen verran kuin tekstiä irtosi enkä yhtään enempää, ja olen kokenut että niin sen pitää mennäkin. :D

Vastaus:

No niinhän sen nimenomaan pitääkin mennä! Tässä tarinassa oli ihanan reipas ja rento tunnelma, ja kuljetit ihanasti tarinaa maastoista ja Morsen kanssa metsästämisestä aina tallin mystisille käytäville asti. Kiitos osallistumisesta! Mielenkiintoista nähdä, selviääkö vanhan valokuvan mysteeri tulevissa tarinoissasi ;)

Metsästysretkellä kerryttämäsi pienet palkintomerkit lisätään tietoihisi. Merkkien jako löytyy tästä linkistä:
http://virtuaali.net/keskusta/topic/5349/os-hemsbury-hunt-augu st-meet/38?page=2

Nimi: Arya Ravenagh

01.09.2017 18:12
Hemsbury Hunt - August meet, tehtävä 2

Tummanvihreä kevyt takki, joka pitäisi tuulen poissa, beiget ratsastushousut sekä mustat ratsastussaappaat. Tietenkin kypärä ja hansikkaat ja taisin olla valmis metsästysratsastuspäivään. Se olisi elämäni toinen sellainen, joskin ensimmäinen oli ollut pieni, lyhyt harjoitustapahtuma, mutta sen avulla sai juonen päästä kiinni. Tosin tapahtuman aikaan olin ollut ehkä kymmenenvuotias, ja minua jännitti hiukan osallistua tähän tapahtumaan ja hyppiä ihan oikeita, korkeitakin maastoesteitä sun muuta kamalan mahtavaa.

Olin pyöräillyt tallille ja kohdannut siellä meneillään olevan hälinän. Kaikkialla oli tallin omien valmistautuvien ratsukoiden lisäksi myöskin monia muualta saapuneita ja joka paikassa tuntui olevan suht’ kiireisiä ihmisiä tekemässä kaikkea retkeen liittyvää. Minä kuljin ihmisten läpi eräälle karsinalle. Sieltä kurkisteli Fitz, musta täysiveriori, joka töykkäsi minua turvallaan ja katseli sitten taas jossakin riehuvaa ratsua kohti.

Hain harjaamiskamppeet ja harjasin orin mustan karvan nopeasti puhtaaksi. Katsoin kaviot ja rahtasin sitten satulahuoneesta tämän päivän varusteet puettavaksi Fitzin ylle. Ensin satula, siihen kiinnitettävä rintaremmi, suitset ja lopuksi päätin laittaa etujalkoihin nahkaiset ruskeat jännesuojat. Täydellistä, tämänkertainen ratsuni oli valmis päivän koitokseen. Minäkin olin valmis turvaliivin, mustan ratsastyskypärän ja hanskojen kera. Ja eikun menoksi.

Alkukäynnit kestivät pitkään, mutta ei se minua haitannut. Totuttelin Fitziin, joka käyttäytyi aavistuksen hermostuneesti, mutta oli kuitenkin selkeästi hallinnassani. Olin jo heti alussa varannut hyvän paikan kärkijoukosta. Ei kai sitä nyt tällaisella reissulla jäätäisi takajoukkoihin hipsuttelemaan? Fitz oli luultavasti ollut reissulla ennenkin, se ei välittänyt joka paikassa vilistävistä koirista tai muista ratsukoistakaan hirvittävästi, kunhan taisi kaivata enemmän vauhtia kuten minäkin. Myöskin Hadley, allaan Lucy näytti kaipaavan lisää vauhtia.

Ja sitten olikin aika lähteä pitämään vauhtia. Seanin torven ääni kajahti kauas ja hevoset karauttivat laukkaan. Fitz heitti päätään ja säntäsi liitävään, erittäin vauhdikkaaseen laukkaan, joka sai vedet vuotamaan silmistäni. Pidätin kuitenkin oria, sillä vauhti ei saanut olla liian kova, ja se totteli heti, vaikkakin hiukan vastahakoisesti. Vauhtimme tasaantui ja laukkasimme kohti ensimmäistä estettä.

Se ylittyi hyvin ja paljolla ilmavarallakin, este ei ollut vielä järin korkea. Nauroin ääneen itsekseni, niin hyvältä hyppääminen oikein kunnolla tuntui. Seuraavatkin esteet olivat meille helppoja, ja Fitzin hyppytyyli oli hyvä ja pehmeä, minulla ei ollut ongelmia pysyä hypyissä mukana. Taisimme hypätä kaikki esteet koko matkalta.

Kärkijoukon mukana kaahasimme aika vauhtia, jossakin välissä onnistuin iskemään pääni matalalla roikkuvaan oksaan ja sain takin kauluksen ja hiukset täyteen moskaa. Ei se mitään, matka jatkui ja minulla oli hauskaa. Kiidimme aika hurjapäisenä kaksikkona, sillä Fitz halusi mennä kovaa ainakin suurimman osan matkasta, ja minulle se oli okei. Pidin huolen siitä, ettei Fitzille (tai minulle) käynyt mitään, vaan matkamme taittui vauhdista huolimatta turvallisesti.

Ja sitten kettu löytyi, retki ja hauskuus päättyi. Tallilla odotti kuitenkin kaakaota ja muuta mukavaa, joiden voimilla jatkettiin päivää. Hoidin Fitzin hyvin kuntoon ja kiitin sitä muutamalla sokeripalalla hyvästä retkestä.

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät ravaa kaiken maailman juhlissa yötäpäivää, vaikka siihen olisikin mahdollisuus. En myöskään rakasta tälläytymistä, enkä omista montaa mekkoa, enkä juuri koskaan juo itseäni humalaan juhlissa, en edes pieneen hiprakkaan.
Siksi voikin kysyä, että miksi ihmeessä Hemsburyn metsästysbileet olivat poikkeus? Se ei ollut ihme, että menin sinne, se oli oikeastaan ihan luonnollista, mutta se että join itseni lievään humalaan, oli yllätys.

Saavuin paikalle hiukan juhlien alun jälkeen, tälläytyneenä yönsiniseen mekkoon, avokkaisiin ja kampaukseen, jonka äiti oli luonut hiuksiini. Näytin oikeastaan omastakin mielestäni aika hyvältä, ja sain kuulla sitä hiukan myös muilta. Illan alku oli selkeä, oleskelin monen tuttuni kanssa, siis niiden jotka olivat tarpeeksi vanhoja tulemaan “aikuisten bileisiin”. Illan alusta asti kaikkien meidän käsissä taisi komeilla laseja, joista fiksuisti siemailimme, mutta pidemmän päälle määrä tietenkin kertyi suuremmaksi vaikka sitä pieninä määrinä kerrallaan juotiinkin.

Kuten sanottua, join sen verran juhlissa tarjoiltuja juomia, että liu’uin vähitellen pienehköön hiprakkaan ystävättärieni kanssa. En kuitenkaan niin pahaan kuin Hadley, varmaan pienempäänkin kuin Donna, sillä juuri mainittu kaksikko veteli juhlissa sekä tanssilattialla että seinustoilla keskenään sillä tavalla, että huomenna he tiuskisivat toisilleen koko päivän ja miettisivät mitä hittoa olivat eilisiltana tai oikeastaan yönä tehneet. Seankin veti aika hyvin sammaltavan puheen, jolle me kaikki muut nauroimme juttujen huonoudesta huolimatta, olivathan lähes kaikki jonkinmoisessa humalatilassa.

Minä en tietääkseni tehnyt mitään typerää illan aikana lievästä humalatilastani huolimatta, toisin kuin moni muu. Minulla oli hauskaa, viihdyin ja vietin kaikin puolin ihan mukavan illan. Kävin ystävieni kanssa kuokkimassa jossakin välissä nuorempien limudiskossa, mutta se oli jo päättynyt. Ei se mitään, herkut oli jätetty huoneeseen ja söimme aikaisempien herkkujen seuraksi vähän sipsejä ja poppareita sekä joimme limukanjämät. Eli ainoat alkoholittomat juomamme varmaankin.

Lopulta lähdin kotiin, samaan aikaan ystävieni kanssa, hiukan ennen juhlien varsinaista loppua. Äitini kävi hakemassa minut tallilta ja naureskeli sille, että kerrankin hän näki minut vähän ei-niin-selväpäisenä. Noh, onneksi hiprakkani ei ollut niin paha, että seuraavana päivänä piti oksennella tai kärsiä pääkivusta koko päivä. Lähinnä päätäni särki aamupäivästä, mutta se oli halpa hinta kaikesta mukavasta, mitä olin illan aikana kokenut.

//Kuva jäi nyt puuttumaan, koska en kerennyt koulukiireiltä saada sitä valmiiksi vaikka luonnokset olivatkin jo valmiit :/ Tässä kuitenkin oma versioni metsästystapahtumista



Vastaus:

No tämä ei tosiaankaan ollut hipsuttelutarina, vaan ihana kuvauskoko päivän kulusta! Kiitos osallistumisesta, ja hyvä että tapahtuma innosti kirjoittamaan arkikiireistä huolimatta.
Jos tahdot vielä myöhemmin lähettää kuvat (ne voidaan lisätä Fitzin tietoihin tai vaikka henkilökunnan tallipäivyriin, jos haluat), niin se sopii hyvin, mailia voi laittaa osoitteeseen hemsburynkoulu@gmail.com

Tältä sivulta löytyy metsästysmerkkien jako osanottajien kesken: http://virtuaali.net/keskusta/topic/5349/os-hemsbury-hunt-august-meet/38?pa ge=2
Saamasi merkit lisätään myös hoitajatietoihisi ;)

Nimi: Nikki

01.09.2017 15:52
// Tehtävään liittyen piirroksen evoluutio: Itkupotkuraivarikollaasi kommentteineen (http://stratocaster.suntuubi.com/datafiles/userfiles/Image/Hemsbury.jpg). Pahoittelen kuvien laatua ja piirtojälkeä, se olisi voinut olla parempikin, jos en olisi joutunut piirtämään jatkuvasti uudestaan... Jokainen kuva on oma piirroksensa, joista ensimmäiset kolme jääneet kesken :-D

→ Tehtävä 4: Hunt Ball

AUGUST MEET
September 1, 2017

Disclamer: No evidence and non-reliable witnesses, the accused may not be guilty!

When Elaine stapled an announcement of the August Meet hunting event on the notice board, she told the two lads passing by - the Thomases, Caffrey and Hunter -, that they were serving expensive brandy at the Hunt Ball and it would be the perfect chance to get drunk with sophistication. I doubt the events of the evening were what Elaine had in mind.

As you would expect, no one knows who's idea it originally was. It was pretty late and everyone was quite drunk. Some were behind the horse stables throwing up after drinking too much, some were crawling off the dance floor so they could go home and sleep it off, and some were witnessing something bizarre out in the Hemsbury yard.

There was a dark, elegant divan in front of the Hemsbury Hall. It was dragged outside the three gentlemen; Sam Morris, Konstantin Hayes and Jonathan Heineken. A very drunk Sutton - obviously the younger one - brought Frank the Mule out of the stable and placed him behind the divan.

And there, on the divan, laid young Tommy Hunter, dressed in a green victorian ball gown with a corset and an ostentatious hat. His long, curly hair flowed down behind his shoulders and his lips were painted red. It was quite a sight, and obviously had to be immortalized as a photograph.

That photo somehow found its way on the notice board next to the announcement of the August Meet. What started as a bad drunk idea, became a bad drunk tribute to the late David Bowie and his album The Man Who Sold The World; Tommy is now Hemsbury's own The Man Who Rode The Mule.

The million dollar question, though, is: Who managed to manipulate Hunter in to putting on the ball gown?

Vastaus:

Kuvitustyö on uskomatonta ja tarina sitäkin hämmentävämpi, mutta todellinen päivänpiriste kaikkien osallistumisten joukossa! :D Kaikkea sitä näköjään pääseekin tapahtumaan illan viimeisinä tunteina. Näille oli ihana kikattaa.

Metsästysmerkkien jako näkyy täällä, saat ne myös hoitajakaappiisi!
http://virtuaali.net/keskusta/topic/5349/os-hemsbury-h unt-august-meet/38?page=2

Nimi: Elisabeth Oakbridge

30.08.2017 17:04
Hemsbury Hunt; tehtävä 4. Hunt Ball

Elsa kopisteli tallirakennuksen yläkertaan kapeita portaita pitkin, mustaa loimusamettimekkoaan oikoen. Metsästyspäivän päätteksi oli hänkin saanut kutsun niinsanotuille jatkoille, joille hän oli hövelisti lupautunut saapua. Tällähetkellä rannekello näytti hänen olevan tyylikkäästi myöhässä. Portaita kivutessa mekko kiristi ikävästi takamuksesta, olikohan se liian tiukka? Kotona se oli vielä näyttänyt ihan sievältä, hemmetin hemmetti. Olkapäille yltävät ruskeat hiuksensa hän oli taivuttanut pienille laineille, poskilla kiilteli hauskan persikkainen poskipuna jota nainen oli sipaissut myös nenänpäähänsä. Enää täytyi löytää tapahtumapaikalle, jonkinlaiseen kokoushuoneeseen kerroksessa kolme. Hemsburyn tallin yläkerta ja kartanon tilat olivat Elsalle vielä melko tuntemattomia, eikä hän ollut seikkaillut niissä aivan ylenpalttisesti. Muutamat taulut näyttivät tutuilta, hän oli tunnistavinaan myös henkilökunnan kokoustilan oven. Hyvän matkaa kivuttuaan Elsa pysähtyi lukemaan vanhaa kehystettyä lehtileikettä ja silmäilemään jutun kuvaa, jossa suffolkinhevonen veti perässään auraa. Kuvan taustalla metsänreunassa, seisoi komeana Hemsbury Hall.

Aivan yllättäen hänen ohitseen portaikossa pyyhälsi kaksi tweed-takkiin pukeutunutta nuorta miestä lasit brandya läikähdellen. Huomattuaan Elsan hätkähtäneen miehet kääntyivät kannoillaan, pysähtyivät muutaman portaan Elsaa ylemmäs ja heistä pitempi puhkesi puhumaan.
“Gran’ evening! Sori, ei ollut tarkotus säikähyttää! Olekkos yläkertaan menossa?”
Elsan naama helotti poskipunaakin kirkkaampana miesten huomattua hänen reaktionsa. Hän kuitenkin hymyili ja vastasi:
“Joo, mutta taidan olla hieman hukassa.” Miehet naurahtivat ja nappasivat pienen Elsan keskellensä käsikynkkään.
“Hommataanko neidinkin räpylään tällanen kiva lasi, eh?” Lyhyempi taluttaja totesi ja hörppäsi loputkin brandyt lasistaan niin, että jääpalat kilahtelivat.

Koreat kokoustilat olivat pullollaan ihmisiä. Juhlat olivat puheensorinasta ja musiikista päätellen jo hyvässä vauhdissa, tanssilattialla pyörähteli muutama pari. Elsa kipitti kahden uuden tuttavuutensa perässä kohti tarjoilupöytää ja tuli tönäistyksi tanssilattialta eteensä singonneen kaksikon toimesta. He olivat Hadley ja Donna, nainen roikkui innokkaasti tanssiparinsa kaulassa hihitellen. Donnan ja Elsan katseet kohtasivat hetkeksi, ja Elsa väläytti hämmennyksensekaisen hymyn kun ei muutakaan oikein keksinyt. Punakka Donna käänsi äkkiä selkänsä Elsalle pyöräyttäen Hadleyn eteensä. Mies sopersi anteeksipyyntöä, mutta pian he kiskoutuivat taas tanssimaan. Miehet joiden kanssa Elsa oli juhliin löytänyt juttelivat pyöreän pikkupöydän ympärillä täyttä päätä Elainelle ja Curtisille. Pyydettyään lupaa liittyä seuraan Elsa istahti pehmeälle, tummanvihreälle sohvalle. Elsa esiteltiin Elainelle sekä tweedtakkisille saattajilleen Finleylle (Se pitempi, oikea honkkeli. Puheessa vahva irlantilaiskorostus) ja Terencelle (Lyhyempi punatukkainen mies, jonka takin saumat melkein antoivat periksi leveiden hartioiden kohdalta. Hauskan oloinen jantteri.) Pian Elsan käteen työnnettiinkin jo brandylasi, ja perinteiset kuulumistenvaihdot alkoivat - heppajuttuja tietenkin. Finley ja Terence olivat osallistuneet metsästyspäivään omilla hevosillaan, juttujen perusteella he olivat jostain kauempaa. Hemsburyä kehuttiin heidän puheissaan suureellisesti, punakan herra MacBainin kulkiessa ohi molemmat miehet pomppasivat vielä kättelemään tätä suurin kiitoksin päivästä ja kutsusta illan juhliin.

Brandy maistui väkevälle, mutta muutaman hörpyn otettuaan Elsa tottui makuun. Hän oli enemmänkin oluen ystävä, brandy haisi hänen nenäänsä päänsäryltä ja humalaiselta ukolta. Kyseinen brandy ei kuitenkaan ollut varmasti sitä halvinta litkua, sillä sitä siemaillessa maha ei kääntynyt ympäri eivätkä silmät täyttyneet kyynelistä. Saisikohan täältä jostain kuitenkin olutta, Elsa mietti. Äänekkään kaksikon Finleyn ja Terencen kadottua omille teilleen sohvaryhmän äärestä nojautui Elaine Elsaa kohden ja alkoi jutulle:
“Curtis mainitsi sinun ratsastaneen Dackia tänään! Kiva että tulet sen kanssa toimeen, se on komea hevonen.” Päivän tapahtumat ja hevoset käytiin läpi Elsan ja Elinen rupatellessa, naiset kehuivat toki myös toistensa asuja kuten tapana on. Elsa pääsi kertomaan kuinka innoissaan maasto- ja etenkin metsästysratsastuksesta hän oli, ja kehaisipa Dackiakin vielä.
“Mukava kun on löytynyt tuollainen hevonen kaveriksi näihin hommiin!”
“No mutta, mukava saada uutta porukkaa innostumaan”, sanoi Curtis ja vilkaisi juuri viestin merkiksi kilahtanutta puhelintaan. Hänen vaimonsa oli laittanut viestiä - Maura-tytär kaipailee isiä jo nukkumaan.
“Kotiin se on pian lähettävä, tällaista humputtelua ei enää meinaa jaksaa kun perhekin kyselee jo nukkumaan.” Curtis kiitteli seurasta ja lähti vielä jututtamaan muuta juhlaväkeä.

Ohjelmassa taisivat olla jo viimeiset hitaat, kun Elsa mutkitteli juhlaväen seassa kuumissaan, parveketta etsien. Hetkeä aikaisemmin hän oli jutellut Thomas Caffreyn kanssa skonsseja mutustaen, mutta yhtäkkinen huono olo oli pakottanut hänet pyytelemään anteeksi ja poistumaan pikaisesti. Tanssilattialla Donna ja Hadley huojuivat toisiaan vasten, Donnan nilkat välillä korkokengissä muljahdellen. Sisällä kartanossa tuntui olevan järjettömän tukalaa, Elsa tunsi brandyn liikkuvan sisuksissaan väkevänä ja kuumana, samalla vaikuttaen hänen tasapainoonsa. Skonssit taisivat myös olla virhe… Erään nurkan takaa löytyi kuin löytyikin avonaiset pariovet, jotka johtivat parvekkeelle. Parvekkeen reunaan nojaili pitkä mies, joka Elsan rymytessä ovista kääntyi katsahtamaan tulijaa. Mies oli Finley. Elsa hymyili tälle vinosti ja kysyi:
“Saanko liittyä seuraan?” Mies imaisi tupakastaan ja hymähti:
“Tottakait. Haluutko yhden?” Elsa nappasi pehmeästä askista yhden, kaivoi pikkulaukustaan sytyttimen ja sytytti savukkeen. Hän nojasi parvekkeen reunaan Finleyn vieressä, molemmat puhaltelivat tupakansavua ilmaan. Joku käveleskeli pihalla autoaan etsien, muutama hevonen tarhaili kylmenevässä yössä. Oli pimeä, juhlaväkeä huoneissaan kaitsevan kartanon valot näkyivät metsän taakse asti. Lieni aika lähteä kotiin.

Vastaus:

Kiitos nätistä ja hauskasta juhlatarinasta, ja metsästysretkelle osallistumisesta. Tarina oli hauskaa luettavaa, ja toivottavasti tavallisesta poikkeava tarinan aihe oli myös hauskaa kirjoitettavaa!

Tältä sivulta löytyy palkintojenjaon tulokset, ja myös sinun ja Dackin saamat merkit: http://virtuaali.net/keskusta/topic/5349/os-hemsbury-hunt-august-meet/38?pa ge=2
Ne lisätään myös hoitajatietoihisi!

Nimi: Sam Morris

27.08.2017 16:55
//Tarinassa suoritetaan tehtävät Kaverin kanssa, Irtotunti ja Pääsenkö mukaan?//

LUKU 2.

Olin petaamassa sänkyäni kun puhelimeni alkoi väristä keittiön pöytää vasten. Jätin homman kesken ja harpoin makuuhuoneesta yhdistettyyn olohuoneeseen ja keittiöön, nakkasin puhelimen kouraani ja enempää aikailematta vastasin puheluun.
”Huomenta”, sanoin ensimmäisenä lähtiessäni kävelemään jo takaisin makuuhuoneeseen petaamaan sänkyä loppuun.
”Huomenta Sam”, Miranda vastasi soiton toiselta puolen aavistuksen väsyneellä äänellä. ”Soitin vaan että minne mä tulen että voit noukkia mut sitten kyytiin?”
”Ai sä sait vapaata täks päiväks?” kysyin hieman yllättyneenä.
”Onneksi sain, sillä Rouva Williamsin maantiedekurssin toinen osa olis tänään. En olisi mitenkään kestänyt sen karttakeppirientoja just tänään”, hän puuskahti.
”Naurahdin ihan vähän”, sanoin huvittuneella äänellä. Te, ketkä ette vielä tienneet kuka Rouva Williams on: kuvitelkaa päälle kuusikymppinen, pyöreäsilmälasinen, vanhan kansan tapaan pukeutunut rouvasihminen, jolla on hiukset aina tiukalla nutturalla ja suu syvässä mutrussa. Hän oli hieman vanhoillinen opettaja, mutta ehdoton asiantuntija, jolta oppi jos halusi. Ja hän oli talon yksi kolmesta maantieteen vakio-opettajista, jonka kurssille minä ja Miranda olimme onnellisesti joutuneet.
”Miten sen Birminghamin vuokra-asunnon kanssa etenee?” Miranda tiedusteli tähän väliin, ja kuulosti aivan siltä kuin hän olisi alkanut harjaamaan hiuksiaan samalla.
”Hintaneuvottelut on vielä kesken, mutta omistajalle sopii että vuokraisin sen puoleksi vuodeksi näin alkuun”, vastasin. Sängyn olin saanut petattua ja nyt istahdin sohvan nurkkaan rentoutumaan hetkeksi aikaa.
”Hyvä juttu. Olikos se nyt yksiö vai kaksio?”
”Yksiö.”
”Oke, hankitaan mulle sinne vaikka patja sit että voin kans yöpyä siellä”, Miranda ehdotti ja ilmeisesti lopetti hiusten harjaamisen. ”Mutta mä olisin tästä kohta lähdössä, niin mihinkä tulen?”
”No jos kävelet vaikka johonkin Grosvenorin bussipysäkille siihen Buckinhamin puutarhan varrelle niin otan sut sieltä kyytiin?” esitin ehdotuksen. ”Ja se patjan hankkiminen sopii hyvin.”
”Mäpä kävelen sinne. Lähen nyt niin sun on paras olla siellä ajoissa sillä ulkona on huono sää”, hän sanoi vitsikkäällä äänensävyllä. Sää tosin ei ollut mikään vitsi, sillä Lontoossa satoi jo näinkin aikaisin aamusta paljon. Ja kesää pitäisi olla vielä jäljellä.. Toivottavasti Hemsburyssä sää olisi leudompaa, sillä tänään, keskiviikkona olisi se minun ensimmäinen ratsastustunti.
”Enhän minä neitokaista sateeseen jätä”, vastasin yhtä vitsikkäästi. ”Lähden itsekin kohta niin nähdään sit.”
”Joop, heipa”, Miranda sanoi, ja avaimen kilinästä päätellen hän oli jo lähtenyt.
”See ya.”

Vielä ennen autolle lähtöä kaadoin kahvinkeittimestä loput kahvit pieneen termospulloon, sillä olihan kello vasta 7.41 ja minä ajaisin jälleen kolme ja puoli tuntia suuntaansa. Silmäpohjaisesti tarkistamalla katsoin, että asunto jäi siistiin kuntoon, ja sitten olin valmis tien päälle.
Miranda istahti vauhdilla kyytiin kymmenen minuuttia myöhemmin, ja heti kun ovi vain pamahti kiinni, kaasutin pois bussipysäkiltä aamuliikenteen sekaan.
”Etpä kovin pahasti näyttänyt kastuvan vaikka olinkin hieman myöhässä”, virnistin vaaleahiuksiselle ja ruskeasilmäiselle naiselle. Miranda heitti ison treenikassinsa takapenkille minun omani viereen, ennen kuin vastasi. Kasseissa oli meidän ratsastusvarusteet, jotka minäkin olin – ihme ja kumma – löytänyt kellarikerroksen varastoista. Ne vieläpä mahtuivat minulle.
”Sateenvarjo on keksitty”, hän vastasi samalla kun laittoi turvavyötään kiinni. Minun teki mieli sanoa ”Olisithan sinä sitten pärjännyt kauemminkin siinä” mutta tyydyin tokaisemaan vitsikkäästi ”Justiinsa.” Sitten tarjosin tytölle termospullokahvia, mutta Miranda sanoi että oli jo juonut kaksi kuppia ennen lähtöä. Saisin siis juoda kaiken itse. ”Mitenkä sulla on muuten edistynyt opinnot? Onks avaruusfysiikka ollu mukavaa? Ja ootko jo saanu neuvoteltua siitä jokaviikkoisesta keskiviikkovapaasta rehtorin kanssa?”
Nojasin oikealla kädelläni auton ovea vasten, samalla kun jarrutin liikennevaloihin.
”Joo, avaruusfysiikka on tosi mielenkiintoista kun mua kiinnostaa just sellaset asiat mitä sillä kurssilla käydään läpi”, vastasin. ” Jouduin maanantaina tekemään niska limassa töitä että sain otettua muut kiinni kun perjantainahan mä olin Hemsburyssä, mutta se oli ihan fine. Nyt olin järkevämpi ja tein eilen suurimman osan tämän päivän asioista. Ja Herra Majoris jaksaa paasata mulle edelleenkin siitä kun mun päähän ei vaan mene ne trigonometrian ihme soveltamislaskut.”
”Opiskelet tieteellisessä yliopistossa muttet hallitse trigonometrian soveltamista?” Miranda nosti toista silmäkulmaansa ja puuskahti hauskasti.
”No se onkin ainoa aihe josta aion saada vähän heikomman”, vastasin vilkaisten häneen juuri, kun valo vaihtui vihreäksi ja pääsimme jatkamaan matkaan. ”Omasta mielestäni osaan kuitenkin ihan hyvin kaikkea muuta.”
”No niin osaatkin, en minä sitä sanonutkaan”, tyttö tuhahti laittaen hiuksensa poninhännälle ja näyttäen minulle vitsikkään pienesti kieltä. Pyöräytin silmiäni mutten voinut estää hymyä nousemasta kasvoilleni.
”Ootko jo miettiny että mille tunnille aiot osallistua?” kysyin sitten. Miranda selaili nähtävästi Instaa, mutta kysymykseni sai hänet menemään nettiin.
”Öäm.. En muista mikä sen ryhmän nimi oli.. Se oli lauantaina anyway. Ootahan kun etin sen.”
Paransin hiusteni asentoa samalla, kun odotin vastausta. Tänään olin jaksanut laittaa tukkani hyvin lakan avulla, vaikka nyt kun tarkemmin ajattelin, niin sehän litistyy kuitenkin kypärän alla.
”Jatkoesteryhmä on se mitä ajattelin”, punahupparinen tyttö sanoi. ”Se on klo. 13.30-14.30, et pitää miettiä menenkö Hemsburyyn sitten junalla vai mitenkä.”
”Kyllä mä voin kyytsätä sua sinne aina silloin tällöin, kun itsekin haluan käydä tallilla viikonloppuisin”, sanoin ja sain Mirandalta kiitollisen hymyn vastaukseksi. ”Mutta musta sun kannattaisi hankkia auto.”
”Ei mulla ole näillä rahoilla varaa hankkia autoa, kun mun pitää ylläpitää Juvea ja maksaa sen tallimaksut”, Miranda huokaisi ja nojautui vasemmalla kädellään ovea vasten. Tiesinhän minä sen, ja tunsin olleeni epäkohtelias kun olin sanonut asian. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut loukkaantuneen mitenkään, ja vaihtoikin puheenaihetta hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Millainen henkilökunta siellä oli?”
”Mukavia ja kohteliaita olivat ainakin ne ketkä tapasin, enkä usko että suuria poikkeuksia on”, vastasin. ”Ilmapiiri oli muutenkin mukava ja kotoisan oloinen. Musta muutenkin tuntuu ettet tule pettymään sen paikan suhteen.”
Miranda nyökytteli pari kertaa.
”Pari mun kurssikaveria ovat käyneet Hemsburyssä käymässä ja yksi käy siellä vakiotuntilaisena, ja heillä on vain positiivisia kokemuksia niin ihmisistä kuin hevosista. Ja sinä taisit sanoa pitäneesi tallin tiloista?”
”Niistä oli vaikea olla pitämättä”, sanoin. Hemsburyn hevosista puheen ollen, olin tässä neljän päivän aikana tutustunut tallin sivuilla lukeneisiin tietoihin mm. jokaisesta hevosesta. Paikka oli täynnä erikokoisia ja – rotuisia hevosia ja poneja, ja yllätyksekseni Hemsburyssä oli tosiaan muutama työhevonen tunti- ja hoitajakäytössä. Olin nähnyt osan niistä silloin siinä aitauksessa. Olin katsellut, josko sieltä löytyisi minulle sopivaa hoitohevosta kun hoitotoiminta taisi olla aktiivista Hemsburyssä, ja olihan siellä pari mielenkiintoa herättävä ratsua ollut. Minun piti kuitenkin vielä pohtia, halusinko olla osa hoitajaporukkaa vai aioinko pysyä perus tuntilaisena.
”Aiotko muuten juoda tuota sinun kahviasi ollenkaan?” Miranda kysyi aiheesta poiketen.
”Aion, nytkö haluaisit kahvia?” esitin vastakysymyksen ottaen termospullon vasempaan käteeni. ”Pidä ratista hetki kiinni, mä avaan tän.”
”Ei kun kunhan mietin että aiotko antaa sen haalentua vai mitenkä”, punahupparinen tyttö vastasi kiireisesti samalla, kun piti toisella kädellään kiinni ratista ohjaten autoa hetken. Termospullon korkki poksahti auki nopiaan, ja samalla kun pidin jälleen huolen ohjaamisesta, tarjosin kahvia tyttöystävälleni. Hän kuitenkin puisteli päätään. ”En oikeasti ota, kiitos kuitenkin.”
Nyökkäsin ja hörppäsin vielä lämmintä juomaa kulauksen.
”Sopiiko sulle jos pysähdytään tässä matkan varrella jollekin huoltsikalle ja ostetaan evästä? En tajunnut laittaa mitään mukaan”, kysyin.
”Hyvä idea, sopii se”, Miranda vastasi. Hörppäsin lisää kahvia. ”Tarviiko sun tankata?”
”Tulomatkalla joo, mutta ei nyt”, vastasin. Miranda nyökkäsi.

Kello oli vähän yli kaksitoista, kun ajoimme viimein volkkarilla Hemsburyn pihaan ja parkkeerasimme minulle jo tutulle paikalle. Välipysähdys matkalla olikin ollut hieman pidempi, sillä eväitä ostaessamme olimme päättäneet syödä köyhän lounaan samassa stopilla. Päätös oli ollut kuitenkin hyvä, sillä pahin nälkä pysyisi vielä pitkään poissa.
Kuten olin toivonutkin, sää Hemsburyssä oli paljon parempi. Pilvikerros taivaalla oli ohut mutta riittävän paksu peittämään auringon. Sadesää oli märästä maasta ja ruohosta päätellen käynyt täälläkin, mutta se oli jo jatkanut matkaa. Tunnin voisi siis pitää ulkona, jos Curtis niin halusi.
”Ootko käyny tässä kartanossa?” Miranda kysyi katsellen vaaleanharmaata kivirakennusta treenikassi täynnä tavaraa olaltaan roikkuen.
”En kun viimeksi ei ollut aikaa”, vastasin. ”Mitäs sä nyt siis meinasit tehdä?”
”Varmaan talliintutustumiskierroksen ihan ensin ja kahon sen jälkeen mitä teen”, vaaleahiuksinen tyttö sanoi vilkaisten jo punertavaa tallirakennusta. ”Entä sä?”
”Käyn kahtomassa tuntilistat ja sen jälkeen vaihdan kamppeet. Tallin sisällä pysyn.”
”Missä täällä voi vaihtaa vaatteet?”
”Tallissa on vessa jossa kait voi”, vastasin lähtien tallirakennusta kohti jääkiekkokassin kokoinen laukku toisella olalla ja sininen kangaspussi, jossa kannoin eväitäni, toisella olalla. Miranda lähti seuraamaan minua, mutta hän ilmeisesti jäi vielä hetkeksi ulos, sillä askelten äänet lähtivät toiseen suuntaan, kohti ratsastuskenttää ja tarhoja. En turhia jäänyt katselemaan hänen peräänsä, vaan astelin sisälle hevosentuoksuiseen itäsiipeen. Talli oli entiseen tapaansa siisti, ja sen lämpimänsävyinen verhoilu tuntui edellistäkin kertaa kodikkaammalta. Liekö johtunut siitä että tunsin paikan jo osittain. Suuntasin kulkuni suoraan yläkertaan johtaville rappusille, ja juuri kun olin kääntymässä noustakseni niitä pitkin ylös, meinasin kasseineni törmätä Curtisiin ja hänen vierellään kulkeneeseen, minua vanhempaan mutta nuorekkaaseen naisettareen.
”Ah, anteeksi kovasti, en katsonut eteeni”, pahoittelin ja annoin kaksikolle tietä. ”Niin ja päivää Curtis.”
”Sam’kös se siinä”, Curtis kysyi nostaen kulmiaan ja pysähtyen portaiden alapäähän. ”Päivää vaan, oletkin ajoissa jos tämän päivän tunnille olet tulossa.”
”Joo, lähdin melko aikaisin aamusta ajamaan tänne”, vastasin. ”Enhän minä keskeyttänyt tokkuroinnillani mitään?”
Curtis vilkaisi vieressään seisovaan, minua katselevaan naiseen, joka puisteli päätään.
”Et mitään tärkeää, nuori mies”, hän vastasi. ”Olet tulossa siihen Curtisin pitämään jatkoryhmään? Saanen kysyä, kuka olet.”
”Oon Sam”, vastasin. ”Ja kyllä, siinä ryhmässä olisi tarkoitus aloittaa.”
”Mä olen Donna Tannfield, Hemsburyssa toimiva ratsastaja ja sijoittaja”, nainen esittäytyi kohteliaaseen sävyyn ja ojensi kättään kättelyn merkiksi, johon tartuin.
”Hauska tavata”, sanoin. Vaikka 170-senttinen minäni jäikin Curtisin olemukselle kakkoseksi, oli minusta hieman huvittava se tieto että olin aavistuksen tätä hyvin itsetietoisen oloista sijoittajaneitiä pidempi. ”Olin tässä juuri menossa katsomaan tuntilistaa, joten jos suotte anteeksi, niin minä voisin lähteä sitä kohti.”
”Mene ihmeessä, kävin juuri laittamassa sen sinne. Ja tunti pidetään ulkona, Donna olikin varannut maneesin itselleen”, Curtis sanoi virnistäen.
”Menestystä tunnille”, neiti Tannfield sanoi ja lähti Curtisin kanssa länsisiipeä päin. Kiitin Donnaa, mutten tiennyt, kuuliko hän, joten lähdin ylös.
Koska hoitajienhuoneen ovi oli auki, niin kuin se taisi olla aina, ja siellä oli jääkaappi, kävin laittamassa evääni sinne ensin.
”Päivää, Sam”, kuului tuttu ääni huoneen ovelta. Nostin katseeni jääkaapista ja näin Pennyn seisomassa siellä valkoinen kuppi kädessään.
”Päivää vaan”, vastasin tervehtivään ja suljin jääkaapin oven. ”Kun tänne tulee muita niin sano niille että jääkaapissa oleva ruoka ei ole vapaasti otettavaa.”
”Mikset voi itse sanoa?” Penny kysyi tuoden kuppinsa kaappiin parin muun joukkoon.
”Koska lähden vaihtamaan vaatteeni ja jään tallin puolelle –”
”Ai täällä sä olet”, Mirandan aavistuksen hengästynyt olemus pöllähti paikalle. Hän oli vaihtanut ratsastus-/tallivaatteet päällensä lukuun ottamatta punaista hupparia, joka yhä oli hänen päällään. ”Laitoiksä sun ruuat jääkaappiin?”
”Joo laitoin”, vastasin kohentaen tukkaani.
”No sitten minäkin teen niin tässä välissä”, tyttö sanoi ja tein tilaa hänelle. Penny oli istahtanut sohvalle ja seurasi rennossa asennossa tilannetta. ”Missä se on muuten se ryhmien lista johon voi laittaa nimensä?”
”Se on tuossa ilmoitustaululla. Näät sen kun astut vaan huoneesta aulaan”, Penny vastasi ennen kuin ehdinkään. Miranda katsahti tyttöön samalla kun asetteli eväitään omaan nurkkaansa. ”Mä oon Penny, jos kiinnostaa.”
”Olen Miranda”, tyttöystäväni vastasi sulkien jääkaapin oven. ”Kuulutko sä henkilökuntaan?”
”Joo, olen talliapulainen täällä. Ratsastan hevosia ja pidän paikkaa kunnossa.”
Miranda nyökkäsi ja vilkaisi minuun kohentaen poninhäntänsä asentoa kiristäen sitä.
”Mä laitan nimeni siihen lauantain kohdalle”, hän sanoi. ”Joko sä tiedät millä hevosella menet?”
”En oo kerinnyt vielä katsoa”, vastasin ja nostin jääkiekkokassin kantohihnastaan olalleni.
”No tule kahtomaan”, Miranda sanoi ja asteli huoneesta ulos. Ennen kuin lähdin hänen peräänsä, kysyin Pennyltä: ”Hei tiiätkö missä Paula on? Ajattelin että jos hän olisi voinut näyttää missä mun tuntiratsu oleilee.”
”En oo nähny häntä hetkeen, kun olen ollut laittamassa tarhoihin uusia lankoja koko aamun, mutta villi veikkaus on että Gingerin luota hänet löytää”, Penny vastasi.
”Ok, thanks”, sanoin ja astelin hoitajien huoneesta ulos. Ei minulla ollut hajua, missä Gingerkään oleili, joten parasta kai olisi etsiä itse ellen sattuisi onnekkaana Paulaan törmäämään.
”Sä meet jollakulla Hildellä”, Miranda sanoi ennen kuin edes ehdin hänen viereensä.
”Kiva kun kerroit”, tuhahdin sarkastiseen sävyyn ja tutkin itsekin listaa. Tunnilla oli minun lisäkseni viisi muuta, pari oli ilmeisesti jäänyt pois kun ne oltiin yliviivattu. Miranda ei valehdellut, listassa oli minun kohdalla nimi Hilde.
”Niin mihin se nimi laitettiin?” punahupparinen kysyi.
”Tuohon.” Osoitin sormellani sen tunnin kohtaa, jolle Miranda halusi osallistua. Tyttö tarttui narusta roikkuvaan kynään ja kirjoitti nimensä siihen. Pistin merkille, että hänkin jätti hevostoiveen tyhjäksi, vaan ei se yllättänyt. ”Mä lähen nyt vaihtamaan vaatteet. Tuutko sä katsomaan mun tuntia?”
”Ehkäpä”, Miranda virnisti. ”Tai sitten keksin jotain muuta tekemistä.”
Nyökkäsin ja lähdin alakertaan, kohti vessaa.

Vaatteet vaihdettuani varmistin peilistä, että kaikki oli kondiksessa, ja avasin sitten vessan oven. Yllätyksekseni kaksi tyttöä, joista toinen näytti paljon Pennyltä, juttelivat pirteällä äänellä keskenään samalla kun nojailivat vessan ovenpuoleista seinä vasten. Mini-Penny, jonka mielsin Paulaksi, säpsähti hieman ja antoi minulle tilaa tulla käytävälle, maneesin eteen.
”Sori, me ei kuultu että sä olit siellä”, Paula sanoi pahoittelevasti ja katsoi sitten seurassaan olutta, itseään hieman vanhempaa tyttöä. ”Tule Abba, mennään katsomaan Meitä jos haluat.”
Abaksi kutsuttu tyttö nyökkäsi ja kääntyi Paulan mukana lähteäkseen, mutta pysäytin kaksikon: ”Hei Paula, muuten, minulla kun alkaa tässä vähän yli tunnin päästä tunti, ja menen sen Hildalla, niin olisikohan sinulla aikaa näyttää missä kyseinen hevonen oleilee?”
Paula kääntyi salamannopeasti ympäri ja sanoi ”Joo!” nopeammin kuin olen kenenkään sanoneen aiemmin. Abba näytti menevän hämilleen, eivätkö he olleetkaan menossa katsomaa Meitä? ”Tule, näytän missä se on!”
”Öh odotas, käyn ensin viemässä tän laukun hoitajien huoneeseen”, sanoin juuri kun tyttö oli ryntäämässä itäsiipeen. En oikein osannut olla lasten seurassa tai kanssakäydä heidän kanssaan – johtuu luultavasti siitä ettei minulla ole pienempiä sisaruksia, vain vanhempi sisko – joten hienoinen tiedottomuus mahtoi kuulua äänensävystä. Paula pysähtyi niille sijoilleen, muttei sanonut muuta kuin ”Okei, ole nopea!” pirteällä äänellä. Tein työtä käskettynä, ja harpoin rappuset ylös.
Hoitajien huoneeseen oli ilmaantunut pari tyttöä keitä en tunnistanut, eikä Pennykään ollut enää paikalla, joten jätin laukkuni jääkaapin viereen, nurkkaan seinää vasten.
Rappuset tultuani jälleen alas oli Paula jo puolimatkassa. Kylläpä hänestä löytyi virtaa, en voinut kuin ihmetellä. Abba kulki ihmeissään nuoremman tytön perässä.
”Tule jo, Hilde on omassa karsinassaan!” Paula huudahti. Kävellessäni itäsiiven käytävää paikalle saapui aiemmin tapaamani Donna, joka katsoi pirteää tyttöä melkein kuin alta kulmiensa.
”Paula, pidä pienempää ääntä. Ei tallissa saa huutaa tuolla lailla”, neiti Tannfield moitti astellen meidän ohi ratsastushansikkaat kädessään. Tytön olemus rauhoittui selväsi, mutta äänestä ei pirteys hävinnyt. Donna loi katseen myös minuun johon vastasin tervehtivästi virnistäen. Nainen nyökkäsi tervehdykseksi omasta puolestaan.
”Hilde on karsinassa numero 13, tässä näin!” Paula kertoi astellen kyseisen karsinan luo ja kurkistaen sen kaltereiden läpi. Abba tuli perässä ja nojautui käsillään karsinan seinää vasten. Nimensä kuultuaan punarautias hevonen nosti päänsä ruokasangosta ja katseli meitä hetken korvat pystyssä.
”Onko Hilde jonkinlainen näyttelycob kun siltä on harjas ajeltu pois?” kysyin katsellen tulevaa ratsuani karsinan oven luota. Tamma asteli toiveikkaan oloisena lähemmäs ja kurotti kaulaansa minua kohti, mutta kun ei saanut minulta muuta kuin otsarapsuja, se laski päätään minun ulottumattomiin ja siirtyi takaisin ruokasangolle.
”On se, ja se on tosi kiltti. Olen hoitanut sitä monta kertaa karsinassa eikä se tee mitään!” Paula kertoi.
”Mhm, siltä se vaikuttaakin”, sanoin huvittuneen oloisena ja siirsin vasemman käden hihaa hieman jotta näin rannekellostani ajan. 12.56. ”Tiedättekö, miten täällä menee tuntihevosten varustaminen. Hevoset varmaan varustetaan itse, mutta tuleeko joku ilmoittamaan milloin voi aloittaa vai mitenkä?”
Paulan ilme vakavoitui, kuin hän olisi yrittänyt muistella. Tähän Abba tiesi kuitenkin vastauksen.
”Joo, Curtis tulee ilmoittamaan yleensä varttia vaille että hevosten pitää olla tasaan mennessä varustettuja ja kentällä seisomassa”, tummanpuhuvassa ratsastusasussa oleva tyttö vastasi. Nyökyttelin.
”Voisin alkaa harjaamaan Hildeä vähän aiemmin sitten”, tuumin. Pennyn kiirehtivä ääni keskeytti meidän juttelutuokion kuin veitsellä leikaten.
”Paula, ala tulla! Goldie ja Ginger lähtivät lipettiin tarhastaan kun Hadley vei niille heinää!”
Paula katsahti siskoonsa ensin kysyvästi, mutta kuullessaan Hadleyn olleen asialla, hän ärähti ja heitti päänsä taaksepäin.
”Miksei Hadley voi itse metsästää niitä poneja takaisin?” tyttö kysyi kyllästyneenä mutta lähti kuitenkin uloskäyntiä kohti.
”Koska Donna ei anna hänen tehdä sitä kun kuitenkin möhlisi senkin”, kuulin Pennyn vielä huutavan ennen kuin hän katosi nurkan taa hölkäten. Paulakin pisti juoksuksi.
”Eikö siellä muka ole ketään muuta kuka sen voisi teh..” Sitten hänkin katosi nurkan taakse enkä kuullut lauseen loppua. Jäin kulmakarvat koholla katsomaan heidän peräänsä.
”Kuka on Hadley?” kysyin katsoen Abbaan.
”Hemsburyn ratsastaja ja sijoittaja, ja Curtisin pikkuveli”, Abba vastasi. Hänkin kuulosti siltä kuin olisi nähnyt saman rumban monta kertaa aiemminkin. ”Siellä missä on Hadley, on takuulla ongelmia.”
Abban äänensävy kuulosti niin huvittavalta että minun oli pakko naurahtaa. Hänet tunnistaisi siis helposti, kun näkisin hänet jossain.
”Hei muuten, mulla on pikkuserkku jonka nimi on Abba”, muistin yllättäen ja päädyin sanomaan asian ääneen enempää ajattelematta. ”Hän taitaa olla just sun ikäinen jos oikein muistan.”
Abba katsoi minuun kulmiaan nostaen.
”Ai jaa, jännä. Mun sukunimi on Hemingway, että se tuskin on sama..”
”Ei, kyllä se tutulta kuulostaa. Ei sun äitin nimi olis Laura Hemingway?” kysyin mietteliäästi toista katsoen. Abba näytti hämmästyneeltä.
”Onhan se! Mikä sun nimi on?”
”Sam Morris.”
”No niinpä tietysti, siksi sä näytit niin tutulta! Sähän olet äitin serkku, eikö?”
”Yes man! Sinutkin oon tainnu nähdä viimeks lie miten monta vuotta sitten, kun en tunnistanut. Etkös sä oo nyt, mitä, viistoista?”
”Joo, täytin tuossa alkuvuodesta. Kiva nähä tälleen extemoreesti”, Abba hymyili ja me käteltiin.
”On tää maailma pieni paikka”, naurahdin. Abba nyökytteli hyväntuulisena.
”Sä taidat olla aika uusi Hemsburyssä?” hän kysyi. Nyökkäsin. ”Me kait ollaan samassa ryhmässä jos sä oot sillä kahden viiva kolmen tunnilla.”
”En oottanu yhtään että tapaisin tuttuja täällä mutta päädyin samalle tunnille sukulaisen kanssa”,puhelin ihmettelevään äänensävyyn. ”Ootko sä ratsastanut täällä pitkäänkin?”
”Kohta kaksi vuotta”, Abba vastasi. ”Ja minulla on ollut vuokrahevonen täältä jo kohta puoli vuotta. Sen nimi on Mei.”
”Ai siitä te puhuitte Paulan kanssa”, totesin. ”Saanko nähdä sen?”
”Joo, Mei asuu tuolla kulmakarsinassa”, Abba sanoi iloisena ja lähti astelemaan kyseistä karsinaa kohti. Penny ja Paula pölähtivät takaisin talliin Curtisin kanssa.
”Saitteko ponit kiinni?” tiedustelin huvittuneisuutta äänessäni.
”Joo, ei ollut iso homma”, Penny huoahti. Seuraavan lauseen hän osoitti Paulalle. ”Ota sä Lawrence niin mä hoidan Lucillen.”
Paula nyökkäsi ja suuntasi kulkunsa yhtä karsinaa kohti ja nosti sen naulakosta riimunnarun käteensä. Sitten hän odotti että Penny oli tehnyt samoin ja he lähtivät yhtä matkaa ulos. Curtis sen sijaan jatkoi kulkuaan yläkertaan, vilkaisten vielä tyttöjen perään ennen kuin katosi näkyvistä. Päättelin, että Penny ja Paula lähtivät hakemaan kyseisiä hevosia laitumelta, ja jatkoin kulkuani Mein karsinaa kohti jonka luona Abba jo seisoikin puhellen kevytrakenteiselle, mustalle hevoselle. Kävin nojaamaan karsinan oveen Aban oikealle puolelle.
”Sehän on nätti hevonen”, sanoin. Meillä oli otsassaan pieni tähti, ja sen jokaisessa jalassa oli valkoinen ruununraja.
”Eikö olekin. Mei on irlanninhuntertamma, tosi osaava sellainen”, Abba kertoi samalla kun rapsutteli mustan tamman otsaa. Siitä lähti lyhyttä mustaa karvaa, joka jäi leijumaan ilmaan. ”Olen kokeillut sen kanssa yhtä sun toista, ja ajattelin osallistua kenttäratsastuskisoihin parin kuukauden päästä. ”
”Kauanko se on sulla vielä vuokralla?” tiedustelin.
”Puoli vuotta, mutta omistajan mukaan saan sen pidemmäksikin aikaa jos haluan. Hänen mielestä me sovitaan hyvin yhteen ja on hyvä että joku liikuttaa Meitä”, tyttö vastasi hymyillen. Hän selvästi piti hevosesta. Sitten hän lopetti tamman rapsuttamisen ja käänsi katseensa minuun. ”Mites sä, aattelitko pyytää tallilta jotain hoitohevosta?”
Kysymys veti minut hetkeksi hiljaiseksi. Jotta ajatukseni selkeytyisivät, minä melkein automaattisesti sipaisin hiuksiani taas parempaan asentoon.
”Kyllä mä aattelin –”
”Oi, kuka olis sellanen ketä aattelit pyytää?” Abba kysyi innostuneena. Naurahdin.
”En tunne hevosia, mutta nettisivuilta kun kahtelin niin pari minulle hyvää vaihtoehtoa sattui kyllä silmään”, sanoin aavistuksen salamyhkäisellä äänellä. Abba katsoi minuun toista kulmaa kovin tietävän oloisena nostaen, muttei kommentoinut asiaa enempää. Sitä vastoin hän kääntyi katsomaan Meitä.
”Mei pitäisi harjata vielä ennen tunnille lähtöä, kun se on ihan olkipurussa”, hän sanoi katsellen vuokrahevostaan, jonka selkä oli täynnä keltaista purua. ”Se kun tykkää makoilla kyljellään ja piehtaroida leppoisasti.”
”Mä voisin auttaa”, ehdotin. Abba nyökkäsi.
”Sopii. Jos mä vaikka laitan Meille riimun päähän niin käytkö sä hakemassa sen harjat varustehuoneesta?”
”Menossa jo.” Heilautin itseni käsien avulla kauemmas ovesta kuin ottaen vauhtia, ja kävelin sitten itäsiiven poikki varustehuoneeseen. Samaan aikaan Penny ja Paula saapuivat talliin hevosia taluttaen. Penny etunenässä talutti raskasrakenteista, ruunikkoa hevosta jonka jykevät kaviot kopisivat voimakkaasti sementtilattiaa vasten. Paulalla oli talutuksessa se sama voikonkirjava hevonen jonka olin nähnyt perjantaina avopilttuussa. Molemmat tytöt veivät hevosensa samoihin avopilttuisiin, ja sitoivat ne riimunnarulla kiinni. Seurasin heidän menoaan varustehuoneen ikkunasta, samalla kun etsin yllättävän suuren tilan hyllyköltä harjakoria jossa lukisi Mei. Hilden keltainen kori sattui kuitenkin ensin silmään, ja otin sen kainaloon aikeissa viedä se valmiiksi tamman karsinan eteen. Mein kori oli sininen, ja löytyi samalta riviltä. Suuntasin kulkuni ulos varustehuoneesta, ja matkalla Mein karsinalle jätin tuntiratsuni harjakorin karsinan oven viereen.

Puoli kahden aikaan tallille alkoi kerääntyä väkeä seuraavaa tuntia varten. Minä ja Abba olimme saaneet harjattua Mein jo hetki sitten, ja olimme siirtyneet Hilden karsinaan harjaamaan tammaa kiiltäväksi. Rautiaalla hevosella oli riimu päässä, sillä muuta se ei tarvinnut- hevonen seisoi nätisti paikoillaan katsellen itäsiiven menoa kaltereiden läpi. Oli mukavaa olla kosketuksissa hevoseen pitkän tauon jälkeen. Taisi minulla olla hevosia ja ratsastamista vähän ikävä, myönnettäköön.
”Curtis tulee kohta varmaan ilmoittamaan että hevoset pitäisi saada valmiiksi, joten sitten voisin mennä”, Abba sanoi pyyhkäisten pölyyntynyttä otsaansa yhtä pölyisellä kädellään.
”Joo, lähetään sitten hakemaan niitä varusteita”, sanoin samalla kun suin Hilden kutisevaa takasta. ”Mä voisin nyt puhdistaa tän kaviot.”
”Mä voin puhdistaa tältä puolelta ensin, kun yllän tästä kaviokoukkuun”, Abba sanoi ja raotti karsinan ovea sen verran että sai napattua kyseisen välineen korista. Sillä aikaa kun hän rupesi hommiin, minä varovasti kiersin hevosen takaa ovelle ja jätin sukan koriin.
”Sopisko sulle jos käyn hakemassa kypärän ja hansikkaat nopsaan hoitajien huoneesta?” kysyin. Abba vilkaisi minuun mutta keskittyi kuitenkin oikean etukavion puhdistamiseen.
”Käy ihmeessä, täältä mut sitten löytää”, hän sanoi pirteästi.

Tasan kello kaksi kaikki kuusi tuntilaista seisoi hevostensa kanssa kentällä. Curtis oli tullut muistuttamaan hevosten laitosta juurikin silloin varttia vaille, jolloin itäsiivessä alkoi käydä tohina. Tunnilla ei tänään ollut minun lisäksi muita poikia, ja useat tytöt olivat minua nuorempia. Minä ja Abba saimme hevosemme nopeasti varustettua, mutta nuorimmilla tytöillä oli ’onglemia’ aina tuntihevosesta alkaen – he eivät muka pitäneet hevosesta jonka saivat, heillä ei muka ollut riittävästi aikaa varustamiseen, varusteet olivat liian painavia kantaa tai hevosen käytös ei miellyttänyt. En minä tietenkään ketään tuominnut, samat ongelmat kuuluivat melkein jokaisen nuoren ratsastuskoululaisen arkeen, samoin kuin minunkin silloin muutama vuosi takaperin. Minä vain kiristin Hilden satulavyön niin että se pysyisi päällä kentälle asti, ja olin valmis. Kokemukseksi sitä kai kutsuttiin joka toi mukanaan viisautta ja ymmärrystä ratsastusta kohtaan, I guess.

Abba seisoi Mein kanssa rivin vasemmanpuolimmaisinpana minun vieressä, kiristämässä satulavyötä ja turpahihnaa. Lawrenceksi kutsuttu voikonkirjava cob ratsastajineen oli minun oikealla puolella, ja sen vieressä seisoi jäyheä Luci-tamma. Kahta muuta ratsukkoa en tunnistanut.
Hilden satulavyön kiristettyäni kunnolla, nousin puhahtaen satulaan. Jalustimet piti vielä asettaa sopiville pituuksille. Niiden kanssa touhutessani näin, kuinka Curtis asettui ohjaajan paikalle kentän pitkälle sivulle, ja tarkkaili sieltä meidän toimintaa.
”Tämän tunnin aiheena ovat kavaletit. Sitä tukemassa ovat pysähdyksien ja pidätysten harjoittelu”, Curtis ilmoitti, kun kuusi ratsukkoa olivat päässeet kiertämään käynnissä uraa. Kentän laidalle alkoi kerääntyä yleisöä, joiden joukossa näin Mirandan punaisine hupparineen. Hän piti katseensa tiukasti minussa, enkä olisi yllättynyt jos hän olisi kirjoittanut kaikki feilini ylös lapulle ja huomautellut niistä sitten jälkeenpäin. ”Ottakaa tuntuma hevosen suuhun ja ravatkaa ensi alkuun muutama kierros ravia jotta hevoset lämpiävät!”
Heti kun keräsin ohjat paremmin käsiin, Hilde tuntui tietävän mitä tehdä seuraavaksi. Kevyesti pohkeita antamalla sain nostettua tamman raviin, mutta cobin askellus tuntui kovin laiskalta. Otin hyvän suutuntuman hevoseen, ja annoin pohkeilla lisäpuhtia hevoseen. Tamma vilkuili ensimmäisen kierroksen aikana kiinnostuneena uran reunaan laitettuja kavalettitolppia, mutta ne eivät saaneet mitään höseltämistä aikaan.
Ensimmäinen tehtävä – tee ravissa pääty-ympyrä kentän pohjoiseen päätyyn ja pysäytä hevonen kavalettitolppien väliin – sujui Hilden kanssa oikein mallikkaasti. Tamma kuunteli kohtuullisen hyvin pohjeapuja, vaikka ympyrälle kääntyessä se meinasi hidastaa tahtia liikaa niistä huolimatta. Pysähdyksessä ei tarvinnut pidättää juuri lainkaan, mikä vähän kertoi siitä ettei Hilde ollut vielä aivan syttynyt täysin, samoin kuin nihkeä liikkeellelähtö.
”Anna Hildelle enemmän apuja seuraavalla kerralla!” Curtis ohjeisti. Poistuessani ympyrästä ehdin nähdä seuraavaksi tulevan Aban suorituksen. Mei pysähtyi terävästi juuri oikealla kohdalla, ja jatkoi siististi ravissa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hyvä suoritus Abalta!
Jokainen ratsukko teki samaisen tehtävän vielä kahdesti. Toisella kerralla, edellisen virheistä oppineena, annoin tammalle jo hyvissä ajoin kevyitä mutta reippaita pohjeapuja. Hilde kuunteli niitä hyvin ja taipui ympyrässä mallikkaasti, mutta pysähdys tapahtui hieman myöhässä. Kolmannella kerralla käytin pysähdyksessä myös vatsalihaksiani terävän pidätyksen lisäksi, ja nythän tamma pysähtyi hyvin. Liikkeellelähtökin oli napakka, joten taputin hevosta kaulalle pari kertaa onnistumisen merkiksi.
”Hyvä Sam, nyt näytti hyvältä”, Curtis kommentoi meidän mennessä hänen ohi.
Seuraava tehtävä kuului näin: ”Seuraavaksi teette tuon saman pysähdystehtävän pohjoiseen päätyyn, mutta nyt teette sen käynnissä ja nostatte siitä suoraan laukan. Laukkaatte koottua, huom koottua laukkaa koko pitkän sivun, ja hyppäätte pääty-ympyrällä tuon kavaletin etelän päädyssä. Sen jälkeen hidastatte taas käyntiin. Tehkää lyhyet pysähdykset jotta tehtävä olisi kaikkien kannalta sujuva.”
Kun tuli minun ja Hilden vuoro, sain hetken aikaa pidätellä tammaa, ettei se olisi nostanut raville. Pian hevonen kuitenkin tajusi että nyt ei ollut mihinkään kiire. Pidin jatkuvasti hyvän suutuntuman, jotta sain tehtyä terävän pysähdyksen. Hilde teki työtä käskettyä, ja kuolainta pureskellen se pysähtyi. Melkein heti annoin hevoselle pohkeita, ja hetkeksi meinasin unohtaa, kummin päin jalkojen piti olla laukannostamisessa, mutta korjasin jalkani nopeasti. Napakasti muutaman kerran pohkeita antaen tamma nosti häntää heilauttaen laukan, mutta pidätteistäni johtuen Hilde meinasi hidastaa raviin melkein samoin tein.
”Pohkeita vaan Sam, vaikka pidätätkin”, Curtis neuvoi. Siispä annoin koko pitkän sivun hämmentyneelle Hildelle pohkeita, ja vasta lyhyelle sivulle kääntyessä tamma taisi viimein ymmärtää että sen piti koota. Noh, silloin jo löysäsin ohjasotetta, jotta hevonen saisi venytettyä kaulaansa kavalettihypyssä. Hyppy pääty-ympyrä itsessään sujuivat hyvin, ja sen lopussa sai innostunutta tammaa pidätellä muutenkin kuin vain kokoamisen puolesta.
Tämäkin tehtävä suoritettiin kaikkiaan kolme kertaa. Jo toisella kerralla Hilde ymmärsi, mikä merkitys pidätteillä laukkaosuudella oli, ja tamma taipui koottuna oikein mallikkaasti. Kolmannella kerralla hevonen nosti pysähdyksestä napakasti laukan, kokoaminen suoriutui kuin rutiinilla, ja vaikka hyppy jäi vähän veltoksi, oli minun pakko kiittää Hildeä taas hyvästä suorituksesta.

Tunnin keskivaiheilla tehtäväkokonaisuus muuttui. Nyt homman nimenä oli ratsastaa neljän maapuomin yli kootussa ravissa, sitten nostaa laukka ja hypätä kahden kavaletin yli kootussa laukassa.
Meidän vuoro oli neljäntenä. Hilde nosti ravin melkein automaattisesti kavereista mallia katsoen, mutta jälleen, kun pidätin hieman, tamma ei ymmärtänyt ja pysähtyi.
”Pohkeita vaan, samalla lailla kuin laukan koonnissa!” Curtis huudahti reagoiden heti. Tein työtä käskettyä ja nostin raviin, ja annoin ohjaspidätteitä samalla kun pohkeet opastivat hevosta jatkamaan. Hilde ei varsinaisesti koonnut puomien yli mentäessä, mutta hidasti kuitenkin vauhtiaan. Laukannosto tapahtui helposti, ja pidätyksen yhä jatkuessa tamma osasi koota hyvin – myös kavaletteja hypätessä. Abba suoriutui jälleen Mein kanssa hyvin, tosin hänelläkin oli ’teknisiä ongelmia’ ravin koonnin kanssa kun musta, eteenpäin pyrkivä hevonen ei nähnyt muuta kuin maapuomit jotka merkitsivät sille vauhtia. Abba piti paketin kuitenkin hyvin kasassa, joten suoritusta ei voinut moittia.
Toisella kierroksella Hilde sai ravin pidättämiseen vähän enemmän tatsia, ja oikeilla avuilla tamma olisi koonnut juuri kun lähdettiin laukkaosuudelle. Laukan hevonen kokosi kuitenkin hyvin, ja kavaleteilla sillä vaikutti olevan ihan hauskaakin. Kolmannella kerralla Hildeltä loppui tyystin maltti ainaisen hidastelun johdosta, ja kavaleteilla se päätti oma-aloitteisesti kiihdyttää. Curtis huomasi tilanteen ennen minua ja huudahti: ”Pidätä reippaasti, ettei se ryöstä! Ohjaa suoraan kavaletteja kohti ja hidasta raviin heti niiden jälkeen!”
Päätään vastentahtoisesti heilutellen Hilde kuitenkin hidasti vauhtiaan, ja napakoiden ohjasapujen avulla kavaletit ylitettiin hyvin. Vedin vielä varmuuden vuoksi pienen ravivoltin kavalettien perään, jotta hevosen kierrokset saatiin alas.

Lopputunti sujui leppoisasti Hilden herätessä kunnolla tehtäviin, ja minulla alkoi olla mukavaa hevosen selässä. Loppukäyntien aikana tamma venytti kaulaansa pitkälle alas pärskähtäen, ehkä silläkin oli ollut ihan kivaa.

”Sä ratsastit Hildellä tosi hyvin, se on yleensä sellainen laiskahko”, Abba sanoi pirteästi tallissa kun kannoimme hevosten varusteet yhtä aikaa varustehuoneeseen. Tunti oli päättynyt kymmenen minuuttia sitten, ja tuntilaiset purkivat ratsujaan. Miranda ei ilmeisesti jäänyt tähän alakertaan kun en ollut nähnyt tyttöystävääni sitten kentältä poistumisen, mutta minulla oli sellainen olo että löytäisin hänet hoitajien huoneesta eväitä syömässä. ”Nyt sillä näytti olevan hauskaakin!”
”Mitä vielä, sä ja Mei näytitte ihan ammattilaisilta. Ratsastat kookasta hevosta tosi hyvin”, virnistin tytön suuntaan samalla kun nostin Hilden satulaa paikalleen. Kuolaimet pesaisin hanan alla, jonka jälkeen pistin suitset pakettiin ja naulakkoon.
”Pfft, olisitpa itse istunut Mein selässä”, Abba virnuili takaisin. ”Se höntti meinasi lähteä liikenteeseen aina, kun näki Hilden pepun loittonevan. Siinä oli kauhea pidättäminen, usko mua!”
Nostin toista kulmaani katsoessani toista, mutten voinut olla naurahtamatta.
”Mjoo. Mutta tiedätkö että –” vilkaisin varustehuoneen ikkunasta Hilden karsinaa kohti, ja sain sillä sekunnilla vastauksen kysymykseeni. ”Ei kun joo, eipä mitään, Hilden hoitaja taisikin mennä jo harjaamaan sen.”
”Joo, yleensä hoitajan harjaa hoitsunsa kun ne tulevat tunnilta, jos vain ovat paikalla”, Abba sanoi ja otti Mein harjakorin kainaloonsa. ”Mä meen nyt harjaamaan oman hoitsuni, niin me varmaan nähään sitten viikon päästä taas?”
”Kyllä, nähään sillon”, sanoin ja heilautin kättäni heipaksi Aballe. Nyt minä voisin etsiä Curtisin käsiini ja kysyä hoitohevosasiaa.
Kauaksi minun ei tarvinnut kävellä löytääkseni miehen, hän nimittäin seisoi laadunvalvojana samalla paikalla kuin missä olin perjantaina hänet tavannut. Tai mistä hän oli bongannut minut.
”Terve Curtis”, tervehdin kädet puuskassa seisovaa ratsastuksenopettajaa. ”Laadunvalvojan hommissako?”
”Moro Sam. Sitäpä juuri, varmistan ettei tavaroita eksy väärään paikkaan yms”, Curtis sanoi matalalla mutta ystävällisellä äänellä kääntäen katseensa minuun. Nyökyttelin ja jäin seisomaan niin, etten olisi itäsiiven tiellä, mutta että mies näkisi minut helposti.
”Hei, mua kiinnostais tämä Hemsburyn hoitajatoiminta, niin tulin kysymään että mitä hoitajan saamiseksi vaaditaan?” siirryin heti asiaan.
”Ei oikeastaan muuta kuin että kerrot vähän osaamisestasi ratsastuksen ja hevosmiestaitojen suhteen”, Curtis sanoi leppoisasti. ”Jos sulla on yksi tai useampi hoitohevostoive, niin voit kertoa ne ja mä kerron sulle vähän että mikä niistä voisi olla paras sun tasolle.”
Nostin kulmiani aavistuksen ihmettelevästi ja laitoin käteni ratsastuspaitani taskuihin niin, että peukalo jäi ulkopuolelle kuin stoppariksi.
”Ei muuta? No sopisko jos mä kerron vaikka heti jotain mun tasosta?”
”Joo, kerro pois vaan.”
”No tuota.. Oon ratsastanut pian kahdeksan vuotta, ihan nuorena junttina alottanu, monet tallit kiertänyt ja monenlaisia hevosia ratsastanut. Perushommat on hallinnassa sen verran hyvin että ne on juurtunu lähtemättömästi mun päähän, vähän kuin pyörällä ajaisi. Osaan kouluratsastaa aika monen tason juttuja, Grand Prix tosin ei oo mun hallinnassa vielä. Esteillä olen hypännyt jopa 120 cm mutta koen että rataesteillä mun taso on jossain 110 senttimetrin luokkaa… Maastoesteitä olen hypännyt muutaman kerran pitkänä ratana, ne oli ihan hauskoja. Kenttäratsastus kyllä kiinnostaa kovasti, vaikken lajia ole kokonaisuutena kokeillut. Ja hevosmiestaidot..” Pidin lyhyen tauon, jonka aikana mutristin huuliani mietteliäästi. ”No kuten sanoin, niin olen ratsastanut vaikka minkälaisia hevosia eri ratsastuskouluissa, joten en usko että Hemsburystä löytyy sellaista ongelmahevosta jolle kerta kaikkiaan en pärjäisi. Tietysti kuumakallehevosten kanssa saa olla vähän aikaa ennen kuin niitä oppii käsittelemään oikein selästä käsin mutta haasteet on aina mukavia.”
Curtisin kasvoilla oli mietiskelevä ilme, kuin hän yrittäisi sisäistää kaiken informaation jonka sai lyhyessä ajassa. Se hävisi kuitenkin pian kun hän tajusi etten aikonut kertoa enempää.
”Ennen kuin sanon mitään, niin kerrohan hoitohevostoiveesi”, hän kehotti.
”Fitz olisi ehdoton ykköstoive”, sanoin toiveikkaasti. ”Mutta jos se ei millään vaikuta minulle sopivan, niin Morse tai se pari päivää sitten talliin tullut Gibberish olisivat sellaiset hyvät myös. Tosin minusta tuntuu että Fitzin tai Morsen kanssa voisin edistää omaa osaamistani, kun taas Gibbien kanssa kehittyminen tapahtuisi hevosessa. Näin ainakin itse tuumin.” Katselin odottavasti ja ehkä jännittyneenäkin Curtisia. ”Mitäs sanot?”

//kirjoittajan kommentti: Tähän tarinaan sai tosiaan hakea tatsia jonkin aikaa! Tunnekuvailu on aina ollut minulle helpompaa eläimillä kuin ihmisillä, ja se näkyy tässäkin kun esimerkiksi tuntiosuuden aikana Samin tunteet jäivät melko pahasti taka-alalle. Lisäksi tässä sai ihan muistella omia ratsastuskouluaikoja jotten olisi kirjoittanut ihan puuta heinää ratsastusosuudelle xD//

Vastaus:

Aivan älyttömän hauskaa ja nättiä kuvailua heti alusta (rouva Williams vaikuttaa tosiaankin mielenkiintoiselta hahmolta) aivan loppuun () asti. Ihan erityispisteet siitä miten tarkkaan olet miettinyt matkaetäisyyksiä, asumisjärjestelyjä ja arkea myös tallitöiden ulkopuolella. Se tuo tekstiin ihan erilaista uskottavuutta ja sellaista isomman maailman tuntua kuin virtuaalitalleilla usein näkeekään!

Abba oli hauska tuttavuus, ja kirjoitit tosi kivasti kohtaamisia niin Hemsburyn hahmojen kuin Samin omienkin tuttujen kanssa. Ratsastustuntikuvaus oli oikein toimiva, joten siitä ei kannata huolehtia. Kyllä tunteilullekin tulee tilaa, kun tutustuu uuteen hahmoonsa ja sille luomaansa miljööseen paremmin ;)

Kaikki kolme tehtävää hienosti suoritettu. Saat niistä palkaksi £15, pääsyn etusivulle ja seuraavan vastauksen:

Curtis risti kätensä rinnalleen ja kallisti päätään. Hieman kokeneemman tason nuorille aikuisille oli aina tarvetta, jos he tahtoivat aikaansa tallilla käyttää, eikä Sam vaikuttanut lainkaan sen hullummalta kaverilta hoitamaan hevosia.
"Sanoisin sinua kertomasi ja tunnin kulun perusteella jo melkein ylipäteväksi", ratsastuksenopettaja hymähti. "Tottahan se sopii jos tahdot täällä käydä. Fitz voisi hyvinkin sopia sinulle - sillä riittää virtaa ja vauhtia, joten sen kanssa saa olla hereillä, mutta se on kyllä ihan fiksu ja toimiva hevonen muuten", hän sanoi ja nyökkäsi kohti portaikkoa.
"Tule toimistolle vartin päästä, niin otetaan vähän yhteystietoja ylös yhteen kansioon. Katson ensin että tuntilaiset saavat hevosensa purettua."

Joten eiköhän se Fitz sieltä hoidokiksi osunutkin ;)

Nimi: Thomas Caffrey

26.08.2017 14:31
Luku 10. ~ Montako lasia viskiä?
✤ Hemsbury Hunt, August Meet
✤ Hunt Ball


Sumuverho varjosti mielikuviani illan tapahtumista, mutta nykyisestä olotilastani oli sen verran pääteltävissä, että kalliit juomat olivat ainakin menneet alas (ja tulleet takaisin ylös). Painoin raskaalta tuntuvan päänkäsiini ja vedin tihkusateen täyttämää ilmaa keuhkoihin. Niin raikasta, niin puhdasta. Mieli tuntui hitusen selkiintyvän, mutta hyväolo antaisi todennäköisesti vielä odotella itseään.

Yritin jäädä pohtimaan illan kulkua, mutta krapulainen mieleni ei oikein saanut ajatuksista kiinni.
Muistikuvia leijui kuitenkin hiljaksiin takaisin pimeään tajuntaani.

Muistin sen, miten typerältä oli tuntunut kiskoa hienoa kauluspaitaa niskaan ja vaihtaa siistimpiin housuihin juhlia varten, jotka järjestettiin tallin yläkerrassa. Vielä typerämmältä oli tuntunut hetkeä myöhemmin, huomatessani miten alipukeutunut olin verrattuna muuhun joukkoon. Olin työntänyt asian pois mielestäni ja tarttunut ensinmäiseen lasiin. Viski katosi raskaasta lasista ennätysvauhtia, vaikkei sitä toki koko lasillista ollutkaan, piti muistaa hienostella muiden mukana.
Muistin, miten olin alkuillasta kerännyt epäileviä katseita, jotka olivat loppuillasta muuttuneet kiinnostuneiksi ja tutkiviksi.

Viskiä tuli kulautettua toinenkin lasi. Alkoholin virratessa päähän olivat juhlatkin alkaneet tuntua enemmän juhlilta ja vähemmän turhan virallisilta.
Juhlaväen ääni nousi ja musiikkia säädettiin ajoittain hieman kovemmalle, olin jo tutustunut neljään uuteen ihmiseen. Vai viiten? Useampaan kuin ikinä yhden illan aikana. Jonkun nimen mainitakseni, olin esimerkiksi päätänyt jutulle Elisabeth Oakbridgen kanssa. Olimme jokunen päivä sitten olleet yhteisellä ratsastustunnillakin, Curtisin johdolla maastoilemassa. Tulin myös juorunneeksi Tommy Hunterin kanssa, joka kertoi pohtineensa jos hänellekin löytyisi vielä Hemsburysta hoitohevonen. Tommy oli päivän aikana saanut tittelin ”Muuli Ratsastaja” ja olikin varmasti ollut tänään pitkäkorvaisen Frankin kanssa yksi päivän seuratuimmista ratsukoista. Pitäisi oikeasti enemmänkin tutustua muihin hoitajiin ja tallilaisiin, ainakin hyvässä nousuhumalassa kaikki olivat vaikuttaneet hyviltä tyypeiltä.
En yleensä ollut mikään alkoholin kuluttaja, mutta silloin harvoin kuin otin niin yleensä juominen tuppasi karkaamaan käsistä, vaikka niin ei onneksi ollut käynyt eilen. Alkoholi ajoi minusta esiin onneksi pelkästään hyviäpuolia. Ihmisten seurassa oli paljon helpompi olla ja silloin minustakin oikeasti jopa irtosi puhetta. Lisäksi se toi minuun iloa ja energisyyttä. Ehei, en silti kannusta ketään juomaan jos ei huvita tai jos ikä ei riitä, mutta minua alkoholi nyt ainakin puki silloin tällöin ihan hyvin. Luoja, jos näissäkin juhlissa olisi pitänyt pärjätä ilman viskiä tai konjakkia. Olisin varmaan eristäytynyt jossain nurkassa ja ahdistunut jos joku olisi uskaltautunut puhumaan minulle.
Myönnettäköön, että minulle teki hyvää tuommoinen puolipakotettu sosiaalisuus.

Mainitsinko jo miten hyvät tarjoilut siellä oli? Ne skonssit! Ja pienet juustopalat! Vieläkin iski nälkä kun edes sattui ajattelemaan asiaa.

- -

”JUHLAVÄKI!” Sean mylväisi ja kohotti lasiaan kädessään, seisoi toinen jalka tuolin päällä ja sai koko yleisön kääntymään itseään kohti. En taida muistaa sanaakaan hienoon pukuun pukeutuneen miehen juhlapuheesta, mutta muistan kohottaneeni muiden mukana mukia kädessäni ja kilistelleeni jokaisen käden etäisyydelle osuneen ihmisen kanssa. Myös Hadleyn kanssa, joka nauraen kovaäänisesti hypähti tuolille pitämään omaa puhettaan. Donnan huomasin puistelevan päätään taustalla, mutta taisi hänkin jo olla ottanut yhden tai kaksi lasia enemmän kuin oli tarpeen ja seuraavassa hetkeessä jo kikatteli nurkassa Elainen kanssa Hadleyn hölmöyksille. Vai olisikohan Hadleyn puhe ollut vasta kun kello oli lähestynyt puoltayötä. Niin se taisi olla.

Illan tapahtumat sekoittuivat toisiinsa hämärinä väläyksinä ja niistä oli edelleen hankala saada selvää.

Mitäköhän oli ollut se musiikki, joka oli soinut juhlien taustalla?
Se oli jollain tavalla hienostunutta, vanhaa, mutta sopi kuitenkin juhlienhenkeen.
Pidin siitä.

Mmm... Mainitsinko jo miten hyviä ne skonssit olivat... Söin niitä ainakin puoli tarjotinta. No okei, ehkä muutaman sitä enemmän. Joku oli jo huikannutkin, että jätä niitä nyt Caffrey muillekin! Virnuillen olin napannut yhden leivoksen mukaan ja hävinnyt hetkeksi tarjottimelta.

- -

Vedin mustansadetakin hupun päähän ja silmäilin harmaata taivasta, josta edelleen tihkui vettä tasaisena verhona. Sää oli onneksi eilen ollut ihan toista maata, aurinko oli suosinut meitä koko päivän. Tämä pieni sade ja lämpiminä puuskina puhaltava tuuuli ei sekään juuri nyt haitanut minua. Raikas keli oli kaikkein parasta lääkettä päänsärkyyn. Minulle eivät yleensä lääkkeet auttaneet, otti niitä annostuksen mukaan tai vähän enemmänkin. Nyt päätuntui jo paremmalta, mutta todennäköisesti huimaus palautuisi heti kun tästä nousisin seisomaan. Oli enemmän kuin tavallista saada päänsärky katoamaan ulkoilman avulla, mutta jos sisätiloihin tuli palauduttua liian aikaisin, oli aivan 100% varmaa, että jomotus palaisi.
Jäin siis vielä hetkeksi muistalemaan en pelkästään metsästysretken retken after partyja, mutta myös itse ratsastusta.

Aika ennen ratsastusta ja ratsastus itsessään olikin tässä olotilassa paljon helpompaa ajateltavaa, alkoholia kun ei vielä ollut näkynyt kuvioissa tippaakaan.

Harvoin vedin jalkaani edes ratsastushousuja, mutta olin kuitenkin valinnut vähän semmoisen metsästysratsastuksen henkeen sopivan asun. Tai siis ainakin itse olin ihan tykännyt asustani, ei ehkä taaskaan yhtä hyvä kuin muilla, mutta eipä sillä nyt niin väliä ollut. Ruskeat pitkävartiset ratsastussaappaat, ei kuitenkaan sellaista perinteistä mallia vaan hieman jykevämmät. Niissä on lisäksi sellaiset koristeremmit sivuilla. Beigehtävät polvipaikkaiset ratsastushousut ja paitana tummanruskea hieman löysähkö huppari, jossa on hiukankerroksittain menevä kaulus, josta saattoi saada sellaisen huivimaisen vaikutelman. Äh, miksi vaatteiden kuvailu on aina olevinaan niin vaikeaa? No mutta, siinä paidasssa oli vielä kyynerpäiden kohdalla hieman vaaleammat nahkaiset paikat. Tummahuppari oli ehkä ollut hieman liian lämmin valinta, joten hihoja tuli taiteltua hieman lyhyemmiksi. Lisäksi tietysti ratsastushanskat ja kypärä
Okei, riittää vaatteista.

Bessien olin varustanut sen omassa karsinassa, minusta lähtevä innostus takartui selkeästi tammaankin. Hevonen oli vielä tavallista eloisampi ja pihalla hässäkän keskellä se tuntui hetkeksi muuttuvan varautuneisuudeksi. En voi toki varma olla, mutta tämä oli varmaan ensinmäinen kerta kun kukaan lähti tamman kanssa mukaan metsästysreissulle. Mikä tavallaan tuotti minulle sellaista salaista iloa, ensikertalaisia tässä molemmat oltiin. Ehkä pääsisin jopa hyppäämään tammalla esteen tai kaksi, Curtis oli ainakin lupaillut, että radalta löytyisi pari pientä estettä, joista Bessiekin selviäisi. Tämä oli myös ensinmäisen metsästysratsastukseni ohella ensinmäinen kerta kun kiipesin jykevän hoitohevoseni selkään. Pakko nopeasti mainita, että jo ennen lähtöä minulla oli suffolkin selässä jotenkin hyvin kotoisa olo. Tunne oli vain vahvistunut matkan aikana.
Me etenimme maastossa omaa tahtia, välillä taidettiin poikkeilla joillekin ihan omillekin reiteille. Hymy ei hävinnyt kasvoiltani kertaakaan koko reilun kahden tunnin aikana. Oli mahtava fiilis kumartua tamman kaulalle ja antaa hevosen mennä täysiä pitkin kumpuavaa peltoa. Tamma jylisi peltoa pitkin ja mutapaakkuja lenteli sen kavioista, en olisi edes uskonut miten paljon hevosesta lähti vauhtia! Suurin osa ajasta oli meille enemmän kuitenkin rauhallista käppäilyä, tuli nautittua hyvästä ilmasta ja mahtavista maisemista. Sekä tiestisti hyvästä seurasta, välillä kuljettiin yhtä matkaa Magnuksen ja Dannyn kanssa, välillä jäätiin ihan jonon häntämille Curtisin ja Elainen kanssa. Cecil paineli jossain kaukana edellä Loganin kanssa, jonka oli saanut ratsukseen, enkä tainnut yhteisen lähdön jälkeen nähdä siskoa kertaakaan. Cecil ratsasti ihan normaalilla estesatulalla, toisin kuin esimerkiksi Amelia, joka hänkin oli ottamassa osaa metsästysratsastukseen. Tallilla oli ollut päivällä niin paljon vilinää, etten ollut heti hoksannut, että hänkin oli paikalla. Heh, pakko myöntää, mutta olin vain sivusilmällä kauempaa seuraillut kun tyttö oli kiivennyt minulle tuntemattoman hevosen selkään. Amelian seurassa oli ollut myös kaksi muuta tyttöä, ehkä hieman Ameliaa vanhempia, jotka ratsastivat myös minulle tuntemattomilla hevosilta. Väkisinkin jäi pohtimaan olikohan hevoset Amelian omia, vai ehkä mahdollisesti noiden kahden muun ihmisen hevosia?

Bessien jykevä laukka ja pomppuileva ravi olivat minulle mieleen. Tamma hyppäsikin yllättävän näppärästi. Tosiaan, hyppäsimme matkan aikana vain pari pientä estettä, yhden tukin ja matalan muurin. Oli ilo huomata, miten rohkeasti tamma lähestyi esteitä ja varsinkin matalan muurin se ylitti isolla loikalla. En ennen tätä reissua ollut ollut aivan varma olisiko Bessiestä minkään sortin hyppääjäksi, mutta ainakin nyt kun olin jo reilusti ennen estettä kerennyt tamman hyvin käsiin ja ottanut vain rohkean napakan lähestymisen, oli esteistä suoruiduttu hienosti. Bessie saikin suorituksestaan paljon kehuja ja taputuksia.

- -

Hyppäsin taas mietteissäni bileisiin, nauravien ja horjuvien ihmisten sekaan.

Hymyn huulille toi mielikuva tyhjästä ilmestyneelle tytölle, joka ojensi kätensä ja pörrötti ruskeaa tukkaani, joka muutenkin oli varmasti voinut olla paremminkin laitettu. Tai siis, edes jotenkin laitettu.
”Ihanat!” Amelia hihkaisi silmät laajenneina. Ilta oli tässä vaiheessa edennyt jo pitkälle, ja kieltämättä olin aika yllättänyt siitä, että Amelia pölmähti luokseni jostain. En ollut koko iltana nähnyt häntä, tai hänen äänekkäitä ystäviään. Tyttö oli pukeutunut kauniiseen mustaan mekkoon, joka jätti olkapäät näkyviin ja jonka helma oli sellainen hulmuileva. Äh, en minä tiedä miksi sellaisia kutsutaan, mutta sen tiedän, että tyttö oli mekossaan kaunis kuin talven ensilumi.
”Mistäs sä pöllähdit?” Naurahdin ja yritin olla tuijottamatta liikaa. Onneksi tyttö ei varmaan kiinnittänyt siihen edes mitään huomiota. Amelian katse näytti sanotaanko ”hieman” sumuiselta ja tyttö oli kieltämättä aika huppelissa. Naureskeli hetkisen hermostuneena ja keinui paikoillaan.
Jos joku nyt ei tiedä kenestä on kyseni niin, Ameliaan olin törmännyt ensinmäistä kertaa muutamaa päivää sitten, kun olin laittanut tytön tuntiratsua valmiiksi. Oli aikamoista takeltelua se ensitapaaminen, mutta nyt humalatilan alaisena ei nolosta takeltelusta tai muusta toilailusta ollut tietoakaan. Ainakaan paljoa. Okei toilailua ehkä oli, mutta erillaista.


Yksityiskohtia en juurikaan muista, mutta olimme päätyneet istuskelemaan kahdestaan kun ensin oli käyty hakemassa lisäää juomista. En muista, että minulla olisi pitkään aikaan kulkenut juttu kenenkäään kanssa niin hyvin. Kiitokset kaikelle sille viskin määrälle mitä olin kiskonut. Juuri nytkin pyörittelin kädessäni uutta lasia. No siis, tietysti ei nyt mitään täysiä laseja, semmoisia hienostuneita pohjallisia kuten oli aikaisemmin tullut mainittua joten suhteellisen tolpillaan oli kuitenkin pysytty aina omaan sänkyyn asti. En muista miten sinne olin edes päätänyt, mutta kai tallilta oli lähtenyt puolenyön aikoihin jotain yhteisiä kimppakyytejä kylälle tai jotakin, koska matkasta minulla ei ollut minkäänlaisia muistikuvia, vieläkään.

Palatakseni asiaan, kaikesta tästä rohkaistuneena olin jopa tarttunut tyttöä kädestä vienyt tämän tanssimaan muiden sekaan. Muisto tästä hymyilytti edelleen. Heilumisen jälkeen olimme todenneet, että voisihan täältä hakeutua johonkin rauhallisempaankin ympäristöön. Ainakin minulla alkoi olla metelistä ja kaikesta hälinästä jo pääkin kipeä.
Päädyimme siis yhdessä tuumin tallin alakertaan, katselemaan nuokkuvia heppoja. Niistäkin osa oli vähän ihmeissään yläkerrasta kantautuvasta melusta. Bessie kuului näihin nuokkuviin yksilöihin, sen korvat lerppuivat eläin lepuutti toista takajalkaansa. Saavuimme karsinalle ei niin hiljaisesti, johon tamma tietenkin heräsi. Karsinalle taas päädyimme hoitajahuoneen limudiskon kautta, joka tosin oli jo loppunut hyvän aikaa sitten. Sielläkin oli ollut tarjolla paljon hyviä herkkuja, esimerkiksi, dippivihanneksia, dippiä, sipsiä, popparia ja limua. Minä olin nopeasti Amelian huomaatta kiskonut kaksinkäsin loput popparit kulhosta. Hirveä nälkä vaikka olin koko illan napostellut kaikkea ja olihan metsästysretken jälkeen ollut tarjolla pientä purtavaa, kolmioleipiä ja kaakaota. Lämmintä kaakaota oli tullut juotua sitäkin useampi kuppi ja leivätkin olivat olleet ihan hyviä, vaikken mikään kolmioleipien ystävä ollutkaan.

Bessie hörisi minulle väsyneen uteliaana ja otti tyytyväisen oloisena vastaan rapsutukset ja muutaman porkkanan palan, jotka olivat tarttuneet mukaan hoitajahuoneelta.
Meidän iltamme päättyi Bessien karsinan nurkkaan, istuskelemaan vierekkäin paksulle olkipajalle. Naureskelimme hoitohevoselleni, joka ihmetteli touhujamme ja höpläsi Amelian ruskeaa tukkaa uteliaana. Väsymys vei kuitenkin voiton uteliaisuudesta ja tamma työnsi suuren päänsä syliini ja vaikutti nukahtavan siihen.

Vastaus:

Kiitos osallistumisesta, ja mahtavaa nähdä, että metsästystapahtuma tosiaankin innoitti teitä kirjoittamaan näin reilusti! (Mainio kikka tehdä krapulaisista mietteistä kehyskertomus koko tarinalle.)

Sinulle on myönnetty muutama kiva metsästysmerkki kiitokseksi reissusta, ja niiden lista löytyy tältä sivulta: http://virtuaali.net/keskusta/topic/5349/os-hemsbury-hunt-august-meet/38?pa ge=2
Ne lisätään myös hoitajatietoihisi. :)

Nimi: Miisu Milhoab
Kotisivut: http://miisunyksarit.suntuubi.com/?cat=1

21.08.2017 17:07
//Metsästysretki, tehtävä 4. suoritus - Thella piti omat bileet jo samana päivänä//

Ah, vihdoin pääsin omaan karsinaani rauhaan. Typerä kaksijalkaiseni laittoi minut tarpomaan kaksi tuntia muiden hevosten perässä - phytyi! Ja vielä siellä meni myös jotain koiria, siis tuplahyi! Hyvä, etten samantien vetänyt jarruja pohjaan ja heittänyt iljettävän rakasta kaksijalkaistani mutavelliä maistelemaan. Ja jostain kumman syystä kiersimme kaikki kivat esteet, en ymmärrä. Ei minulla mitään taka-ajatuksiakaan toki ollut heittää se tohelo sieltä satulasta alas kesken hypyn, ei toki. Varsinkin, kun en edes saanut mennä edellä vaan jouduin melkein viimeiseksi. Kuulemani mukaan siksi, ettei pitkät koipeni olisi jokaisen nelijalkaisen kyljessä. Ei olisi ollut minun vikani, itse olisivat tulleet minun yksityiskuplaani. Annoin aika tuimia katseista koko lenkin ajan, vaikka hieman minä siitä juoksemisesta nauttisinkin. Sitäkin tehtiin liian vähän. Mutta kuiteskin. Sain minä sitten käydä pulikoimassa juomatauon lammessa, vaikka vähän omalla luvalla sinne meninkin. Mutta enhän minä muiden käskyjä välillä ota kuuleviin korviini muutenkaan. Ja se kaksi tuntia muutenkin vedettiin jonkun pehmoleluketun perässä - eli aivan turha reissu mielestäni...
Hetkonen.. Nyt tuo kaksijalkainen tuo jotain erittäin hyvännäköistä. Onko se.. On se.. Pakko olla. VESIMELONI! Ooh. Päätän höristä hieman, päiväni pelastui. Vesimelonit ovat ehdottomasti parasta koko maailmassa, tiesittekös sen.
"Noniin tyttö, oon pahoillani päivän touhusta. Tässä on anteeksipyyntöni", kaksijalkainen höpöttelee ja laskee ämpärin turpani eteen. Oi että, elämä on ihanaa! Vesimeloni on kuorittu ja paloiteltu isommiksi kuutioiksi leveäsuiseen ämpäriin. Joukossa on myös porkkananpaloja. Oi pojat! Hetkonen. Yritän puraista tuota herkullista vesimelonin palaa, mutta hampaani osuvat johonkin erittäin kylmään. Mulkaisen kaksijalkaistani syyttävästi.
"Niin, kun aattelin hiukan sun tunteitas viilentää, niin tein sulle tommoisen jääkakun kotona", kaksijalkaiseni hymähtää ja rapsuttaa hellästi lapaani. Mulkaisen uudestaan tuota typerää otusta. Ei tämän näin pitänyt mennä. Puuskahdan syvään ja yritän alkaa nakertamaan ja nuolemaan jäätä, jotta pääsen vesimeloniin käsiksi.
"Hyvä tyttö", kaksijalkaiseni vielä sanoo, ennen kuin poistuu karsinasta ja sulkee karsinani.

Nyt tämä tolkuton nuoleminen saa riittää. En ole päässyt yhteenkään palaan kiinni, vaikka olen varmasti ainakin sata kertaa tuota jäätä nuolaissut. On se sentään omenamehuun jatkettua vettä jäädytettynä, mutta silti. Muutenkin on hermot tiukilla. Varmasti heitän sen typerän kaksijalkaisen komeassa kaaressa hiekkaan huomenna! Sen teen kyllä! Turhaudun tähän jääkakkusysteemiinkin ja päätän tähdätä tarkan iskun oikealla etujalallani palan keskelle. "KRÄKS!" kuuluu vain ja nyt osa paloista mahtuukin jo suuhuni. Vähän vielä on liikaa jäätä tietysti juuri vesimelonien kohdalla, mutta nyt ei enään ketuta niin paljon. Mussutan oikein kovaäänisesti loput herkut, kunnes päätän mielenosoitukseksi päivästä heittää tyhjän saavin käytävälle. Tietenkin sen jälkeen, kun puren siitä ensin toisen kahvan poikki. Ei minua niin helposti lepytetä!

- Thella, the princess of f*cking everything

Vastaus:

Kiitos ihanasta osallistumisesta! Teille on Thellan kanssa myönnetty tällä sivulla listatut metsästysmerkit:

http://virtuaali.net/keskusta/topic/5349/os-hemsbur y-hunt-august-meet/38?page=2

Ne saa lisätä Thellan sivuille, jos niin haluat! :D Oli ihanaa lukea hevosen näkökulmasta kirjoitettu juttu!

Nimi: Elisabeth Oakbridge

21.08.2017 14:22
Seikkailu; Metsämaastoissa - Osa 1/2

Auton tuulilasinpyyhkijät viuhtoivat vimmatusti koko matkan tallille, vaikka sadepisarat tipahtelivat lasille pieninä ja kohtuullisen verkkaisesti. Elsa ei nimittäin tiennyt miten pyyhkimien liikettä saisi hitaammaksi, joten ne huiskivat tuhatta ja sataa, oli kysessä sitten tihkusade tai oikea myrsky. Tallin pihaan pysäköidessään hän jäi vielä tökkimään auton vipuja ja nappeja toiveissaan hyperaktiivisten pyyhkimien hidasraminen, mutta onnistui ainoastaan suihkauttamaan tuulilasille pesunestettä ja laittamaan sumuvalot päälle. Hymähtäen Elsa sammutti auton ja pinkaisi sisälle talliin.

Tallissa oli mukavan lämmin, sillä kaikki olivat kastuneet alkusyksyn ensimmäisessä sateessa, ja nyt patterit puskivat kuumaa ilmaa kuivumaan ripustettuhin värikkäisiin takkeihin ja sukkiin. Erään patterin päälle kuivumaan oli aseteltu siniset kalossit, joiden nainen oletti kuuluvan Curtis Suttonille. Mies nimittäin lompsi Elsaa vastaan länsisiiven käytävältä ja tervehti tätä muikea ilme kasvoillaan. Jaloissa tällä ei ollut kenkiä, vaan pelkästään kirkkaanpunaiset villasukat joissa oli oransseja raitoja. Elsa nosti katseensa nopeasti takaisin ratsastuksenopettajansa kasvoihin yrittäen olla vikuilematta tämän karmeita villasukkia.
“Sain taas huikean idean tuntia varten! Haluaisitko jatkaa Dackin kanssa tänään?” Elsan vastattua myöntävästi ja hymyssä suin miehen kysymykseen tämä säntäsi talliin juuri kopistelleiden tuntilaisten luo, ilmeisesti päivän ratsuja jakamaan. Ohjelmassa olisi maastoretki, mutta ei suinkaan mitä tahansa köpöttelyä. Hemsburyn mukavien maastoreittien lomasta löytyi nimittäin myös maastoesteitä, joita Curtis aikoi vielä ryhmän kokeilemaan. Vaikka sää olikin maastoretkeä vastaan, lupaili Curtis katsoneensa sääkartasta auringon palaavan iltapäivällä. Kun ratsut oli saatu sovittua, kaikki etsivät käsiinsä riimunnarut ja säntäsivät ulos hakemaan hevosia, jännittyneinä mutta innoissaan tulevasta maastoretkestä.

Dack nuokkui irti karsinassa aivan kuten viimeksikin. Hevonen oli hieman kurainen, mutta ei ollut onneksi ottanut aiva yhtä kokonaisvaltaista kurakylpyä kuin Morse, jonka karvapeite oli kuivunut yhdeksi harmaaksi mutanaamioksi. Kun Dack oli harjattu, kipaisi Elsa autolleen hakemaan pitkän keltaisen sadetakkinsa. Myös muilla ratsastajilla näytti olevan taas kuivaa vaatetta päällä, Curtis kiskoi yllensä sadetakkikankaasta valmistettuja koko reiden peittäviä chapseja.
“Kiskaiskaapa kaikki turvaliivi yllenne! Jos ei ole omaa niin minä voin kipaista hakemassa. Safety first!” Curtis ohjeisti ja pinkaisi saman tien hakemaan Elsalle ja muutamalle muulle turvaliivejä. Pian Elsa repi mustaa palaliiviä ylleen ja kantoi samalla uhkarohkeasti sekä Dackin suitsia että satulaa kohti orin karsinaa. Matka ei onneksi ollut pitkä, ja hevosen varustaminenkin kävi sukkelaan. Hevonen seurasi hoitajansa toimia leppoisana, hamusi välillä takinhihaa ja nappasipa kiinni myös taskun vetoketjusta. Satulan sai nostettua helposti orin juuri sopivankorkuiseen selkään, satulavyön Elsa jätti vielä melko löysälle. Dack haukotteli kolmesti, sen lopetettua suunsa venyttelyn kuolaimet sujahtivat sen suuhun ongelmitta. Niskahihnan keplottelu naisen toimia viuhtoen seuraavien korvien taakse oli hieman hankalaa, ja koska hevosta oli siunattu paksulla, vallattomalla harjalla, lopputulos ei ollut mikään kaikista siistein. Niinpä Elsa päätti letittää orin villin etutukan, ja saikin aikaan melko muikean ranskanletin.
“Minä etsin vielä saappaani niin lähdetään, oottehan kaikki valmiita?” touhotti Curtis ja kiskaisi samalla kuivuneen ravan peittämät nahkasaappaat kookkaasta putkikassistaan. Kaikki vastasivat myöntävästi, ja Curtis antoi käskyn kokoontua kentällä. Elsa kiskaisi turvaliivin päälle keltaisen sadetakin, sitoi hiuksensa matalalle poninhännälle ängetessään kypärää päähänsä ja oli valmiina lähtöön.

Sade tuntui laantuvan entisestään ja pian se olikin pelkkää ripottelua. Piha oli kuitenkin melkoista mutavelliä koko päivän jatkuneen vedentulon ansioista. Ratsut talutettiin silti kentälle, kaikki alkoivat satulavöitten kiristykseen ja jalustinhihnojen mittaukseen. Elsa tunsi ennestään yhden tuntikaverinsa, pitkänhuiskea Jonathan oli hänenikäisensä ja ollut yhteisellä ratsastustunnilla aikaisemminkin. Mies pidensi Natashan satulan jalustinhihnoja ja keinahti tamman selkään näyttävästi - kahdella pompulla ja yhdellä ponnistuksella, yksi, kaksi, kolme. Dack liikuskeli kärsimättömänä Elsan touhutessa sen satulavyötä kireämmälle, joten nainen sihahti sille hampaittensa välistä:
“Kunnolla! Nyt!” Dack ei asettunut, eipä tietenkään, vaan nosti etujalkansa korkeaan kuoputukseen. Nuori tyttö suuren Dodgerin selästä tirskahti:
“Käskyllä taisi olla vähän päinvastainen vaikutus!”
Elsa naureskeli ja kampesi itsensä samalla hetkeksi jalkaansa rapsuttamaan asettuneen hevosen selkään. Tyttö esittäytyi Aryaksi, nimi oli Elsalle tuttu tuntilistoilta, mutta tytön kasvot hän painoi mieleensä nyt ensimmäistä kertaa. Uusi tuttavuus oli myös Hilden selässä keikkuva Thomas Caffrey, jonka Elsalle esitteli kentälle viimein puhtaaksi puunatun Morsen kanssa saapunut Curtis.
“Lähdetään kentältä jonossa! Meidän perään äijävahvistus, Dodger and Dack, otetaan sitten Thomas ja Hilde, Jonathan Natashalla perää pitämään.” Porukka asettui jonoon, ja Curtis lähti johtamaan letkaa pois pihasta kohti maastopolkuja.

Kaviot iskivät sateen muodostamiin lätäköihin kun viisikko hevosineen käveleskeli alkukäyntejä niittyjen viertä kulkevaa hiekkatietä. Niityt hohtivat sateen jälkeen luonnottoman vihreinä, aivan kuin joku olisi nostanut kuvan värikylläisyyttä ainakin neljä pykälää ylemmäs. Vierekkäisiä, vehreitä niittyjä näytti olevan silmänkantamattomiin, rivistö jatkui tietä myötäillen ties kuinka kauas. Hiekkatien vasemmalla puolen mutkitteli iso tie, jota pitkin Elsakin oli tänään tallille kaahannut. Vaikka ilma oli kohtuullisen lämmin eikä tuulenvirekään puhaltanut, kaikki tuntui kovin viileältä, syksyiseltä. Laantunut sade muistui mieleen enää kosteutena ilmassa, ja saattoipa olla että niittyjen ja polkujen pälle laskeutuisi kohta ohut sumu. Tien vasenta reunaa reunustavat syvät ojat kasvoivat villeinä hiirenvirnaa, jota Dack koetti hamuta suuhunsa kerran, mutta unohti maukkaan näköisen kasvin todettuaan sen syömäkelvottomaksi. Niinpä aina ratsastajalta varkain se nyhti käynnin tahdista suuhunsa niitä harvoja puiden lehtiä jotka se näki ja joihin ylsi. Tien oikealla puolella mutkitteli metsänreuna, ja pian viisikko saapui metsään kaartuvan kapeamman polun liittymään.

Curtis nosti kätensä pystyyn pysähtymisen merkiksi, kuunteli hetken pysähtyvien hevosten kavioiden rahinaa ja rykäisi sitten:
“Käännytään tästä oikealle, ja lähdetään pian ravailemaan. Annan sitten merkin. Pysähdytään vielä ennen laukkaa ja ekoja hyppyjä, ei hätää. Katsokaa että pidätte ohjat kädessä ja väliä edelliseen ratsukkoon, muuten ei pitäisi olla mitään erikoista. Rauhassa vain, vaikka hevoset voi olla innokkaina!” Curtis lähti johdattamaan letkaa maastopolulle, ojan yli vei leveä lankkusilta jonka jälkeen polku lähti mutkittelemaan suoraan metsän siimekseen. Pian nostettiin ravi, hevoset pärskivät ja jokainen ratsastaja näytti kovin keskittyneeltä. Kuten niityt aikaisemmin, myös lehto hohti satumaisen vihreänä. Elsa tunnisti muutamia puita ja kasveja; suurimmat puut olivat pyökkejä, beeches. Ne tekivät metsästä varjoisan, ikäänkuin sillä olisi ollut katto puun latvustoista. Rehevimmät kohdat, joihin pyökit eivät olleet asettuneet, pursusivat vihreälehtistä, matalaa hammasjuurta, bittercress. Siellä täällä polun varrella se tällä se kukki melko vaatimattomasti violetin eri sävyissä, välillä antaen tilaa erilaisille sammalille. Polku leveni pian, ja kohta mutkan takaa ravaavien ratsukkojen edessä näkyi aukeampi osa metsää, jossa hiekkatieksi muuttuva polku jatkui tasaisena ja suorana.

Ratsukkojen siirryttyä ensin ravista käyntiin ja pian pysähdykseen kailotti Curtis ohjeita jonon johdosta.
“Otetaan muutamat laukat, ja lähdetään sitten hyppäämään. Esteet saa myös kierrettyä helposti jos ei halua niitä ylittää, mutta muistakaa infota myös ratsujanne asiasta ajoissa!” Curtis ohjeisti Morsen steppaillessa hänen allaan. Miehen hevonen vaikutti hieman hermostuneelta, ja vilkuili maastokavereitaan ikäänkuin varmistaakseen, etteivät ne yhtäkkiä kadonneet ja jättäneet sitä yksin. Ratsastajat saivat kattavat ohjeet ja tsempit ohjaajaltaan, joka vakuutteli jokaisen hevosen olevan turvallinen kaveri myös tukkia ylitettäessä. Curtis menisi ensin, muut saisivat tulla perässä omaa tahtia. Elsa taputti rauhallisen Dackin paksua kaulaa reippaasti, toivoen kovasti hevosen varmuuden tarttuvan myös häneen itseensä. Hänen onnekseen Dack vaikutti varmalta kaverilta, ja vaikka laukkaaminen jännittikin vähän, hän luotti hevoseen ja siihen, että se kyyditsisi hänet ehjänä yli maastoesteistä. Ja tämähän oli aina ollut Elsasta ihan parasta puuhaa! Hän koetti puistella hiipivää jännitystä pois mielestään muistellen aikaisempia onnistumisia ja mukavia maastoreissuja. Dack rapsutti toista etujalkaansa ja kääntyi sitten hamuamaan Elsan vasenta saappaankärkeä Curtisin vielä ohjeistaessa ratsastajia tulevasta reitistä ja esteistä sen varrella.

TIen hiekka oli sateen jäljiltä kostea ja tiivis, ja antoi hyvän pohjan laukkaaville hevosille. Kaviot iskivät maahan kun Morse, Dodger, Dack, Hilde ja Natasha saivat hetkeksi unohtaa kentän rajoittavat aidat ja pienet laukkavoltit. Hevoset venyttivät askeliaan, laukan liitovaihe piteni ja tekipä Natasha myös muutaman pienen pompun ja spurtin turhautuessaan letkan peränpitämiseen. Jonathan kuitenkin pärjäsi ratsulleen hyvin, ja sekä miehelle että hevoselle sopiva nopeus löytyi taas pian. Dack kulki siivosti ja tasaisesti Elsaa kuunnellen, se selkeästi yritti kaikkensa ollakseen mahdollisimman turvallisen tuntuinen ratsu. Viisikko laukkaili rauhassa, Morse ja Curtis määräsivät tahdin. Pian mies kailotti ensimmäisistä hypyistä, jotka tapahtuisivat kolmen, hyvin välimatkoin sijoitetun tukin yli. Tukit eivät näyttäneet korkeilta, mutta kovin kiinteitä ne olivat. Pian Curtis ja Morse ylittivät ensimmäisen komeasti liidellen, kaksi seuraavaa jo hieman maltillisemmin. Muut hidastivat tahtia ja jättivät lisää väliä, kun Dodger ja Arya pinkaisivat matkaan hevosen kauhoessa suurta, voimakasta laukkaa. Pian Elsakin antoi Dackille hieman tilaa, ja ori lähti laukkaamaan tasaisen siivosti kohti esteitä. Kaikki kolme tukkia ylitettiin kunnialla, ehkä hieman hitaampaa kuin muut, viimeiselle Elsa sai jo kannustaa hevostaan. Elsan helpotukseksi hevonen oli kuulolla eikä tuntunut mahdottomalta hallita, vaikka se olikin selkeästi innoissaan. Muutkin ylittivät esteet, ja Curtis kehui kaikkia ja antoi palautetta pienen ravipätkän jälkeen otetulla käyntitauolla. Natasha ja Jonathan olivat mallikaksikko, Hildeen saisi tönäistä vähän vauhtia.
“Dackille saat antaa enemmän tilaa, se ei lähe minnekään, I swear!” Curtis kannusti Elsaa, ja jatkoi palautekierrosta takanaan ratsastavalle Aryalle, jonka hevonen maiskutteli kuolainta mielissään.
“Dodger meinaa innostua, saat ottaa laukkaa lyhyemmäksi jos tuntuu ettet ehi ratsastaa.”
“Se oli älytöntä! Mennäänkö vielä korkeampiakin?” tyttö puuskahti kipinöiden intoa, ja taputti ratsuaan pikaisesti. Curtis helähti nauruun ja lupaili, että kaikille löytyy varmasti juuri sopivan kokoiset esteet. Hän kehaisi vielä kaikkia ja kiitteli roimasti että ratsastajat olivat innostuneet maastoon lähtemisestä.
“Mahoton hyvää vaihtelua hevosille!”

/ Oli hauska tehdä pientä taustatutkimusta siitä, miltä luoteisenglantilainen metsä voisi ehkä näyttää! Tässä siis seikkailun ensimmäinen osa, jota haudoin ja muhittelin päässä ja tekstitiedostonakin melko pitkään ja ahkerasti.

Vastaus:

Tiedonhaku näkyy ja tuntuu, tämä oli tosi ihana seikkailupätkä - kyllä tuli ihan sellainen maastolenkkifiilis kun nähtäviä yksityiskohtia oli joka suunnalla. Nättiä tekstiä, mukavaa energiaa ja ihana nähdä että tosiaan otit tähän "oikeita" tallilaisia mukaan kaveriksi - helpottaa varmasti heidänkin työtään inspiraation puolesta, jos tahtovat itse tästä seikkailusta lähiaikoina kirjoittaa.
Dack vaikuttaa tosi kivalta näissä sinun tarinoissasi, oli ehdottomasti hyvä päätös pitää se meillä! :D

(Ja tosiaan, ei tarvitse stressata seikkailupätkien postaamisesta tasan oikein, jos sinulta on väliin tulossa tapahtumatarina - siinä joustetaan kyllä!)


Nimi: Mariam Brooke

20.08.2017 19:46
Tallissa oli hiljaista. Melkein jokainen oli vetäytynyt joko hoitajien huoneeseen viettämään aikaa tai katsomaan tunteja maneesiin. Käytävä ammotti tyhjyyttään, osa hevosista seisoi karsinoissaan tai mutusti heinää ja katseli ympärilleen rauhallisesti. Kaatosade ropisi kattoa vasten ja ilma tuntui kylmänkostealta.

Seisoin ilmoitustaulun edessä tarkastelemassa tulevia tapahtumia ja päivän tuntilistaa. Ensimmäisenä huomioni kiinnitti kuitenkin ilmoitus tulevasta metsästyspäivästä, jossa pääsee kokeilemaan metsästysratsastusta valvotusti. Vilkaisin ilmoittuneiden listaa, jolla vilahteli useitakin tuttuja nimiä, joista useimmat olivat tallin omia hoitajia. Myös muutama ulkopuolinen oli mahtunut mukaan. Minua kyllä kovin kiinnosti päästä ottamaan osaa tapahtumaan, joten rupesin pohtimaan hevosvalintaani. Ilmoituksen mukaan kaikilla tuntiratsuilla sai osallistua, mutta ajattelin asiaa myös omasta puolestani. Olihan Gilbert aivan hellyyttävä poni ja kiltti maastoratsu, mutta halusin päästä hyppäämään pitkästä aikaa maastoesteitä, ja nyt siihenkin löytyi tilaisuus. Kenttäratsastus oli aina kiehtonut minua, siitä asti kun Siiri vei minua eteenpäin maastoratsastuksen parissa. Muutamat kilpailutkin me kävimme hyppäämässä, tosin hyvin pienillä, 70-senttisillä esteillä. Ja siitäkin on jo vähintään viisi vuotta aikaa. Olen jo pitkään pohtinut hankkivani joskus uuden hevosen, sellaisen, jolla pääsisin sitten harrastamaan kenttäratsastusta kovemmallakin tasolla.

Viidentoista minuutin kuluttua saan viimein kirjattua nimeni listaan. Päädyin siihen, että haluan kunnollisen hevosen, jolla voin sitten hypätä myös kaikki eteen sattuvat maastoesteet. Muutama hevonen, joita olin harkinnut oli jo otettu, mutta löysin lopulta itselleni sopivan hevosen. Olisin alunperin tahtonut ratsastaa Dodgerilla, mutta se oli jo varattu Seanille. Pohdittuani hetken aikaa Hemsburyn isompia hevosia, päädyin valitsemaan Morsen. Ensiksi epäilin, että jos sille päälle sattuisi, se voisi viedä minua keskellä metsää kuin märkää rättiä, mutta jos pitäisin sen kunnolla kiinni koko ajan, se ei pääsisi tekemään typeryyksiä. Kuulemma keskittyessään se onkin oikein taitava.

Arvelin, että joku tulisi vielä nauramaan minulle hevosvalinnastani, eikä siihen mennyt puolta tuntia kauempaa. Olin juuri kauhistellut tallin käytävää, joka suorastaan lainehti jonkin hevosen harjajouhia ja kavioista tullutta likaa. Ja oli siinä sitten vielä kaiken kukkuraksi kasa lantaa. Joku oli selkeästi hoitanut hevosensa, nyppinyt sen harjan ja jättänyt sitten myös siivoamatta jälkensä. Kävin pikaisesti etsimässä lakaisuharjan (Arvelin, että Donna voisi saada sydänkohtauksen nähdessään tämän) ja kottikärryt sekä talikon. Ensiksi keräilin lannat ja jouhet talikolla kottikärryihin ja kärräsin ne lantalaan. Sitten tartuin harjanvarteen ja lakaisin muut kuivikkeet ja liat karsinoihin hiki niskasta virraten. Kuitenkin uurastuksen jälkeen käytävä näytti taas siistiltä- ja eipä aikaakaan, kun Donna ilmaantui paikalle.
“Onpas täällä jotenkin kovin siistiä! Minä tuossa juuri harjasin Ollien tässä käytävällä, mutta en millään ehtinyt siivota jälkiäni”, hän päivitteli ja päästi vaivaantuneen hihityksen.
“Onneksi joku siivosi minun puolestani.. Jos olisin liannut ratsastushousuni, olisin joutunut heti etsimään uudet kermanväriset näiden tilalle”, hän mutisi vielä loppuun miltei kuulumattomasti. Olisihan se pitänyt arvata, ettei Miss en-voi-liata-vaatteitani mitenkään pystynyt putsaamaan käytävää, ajattelin huokaisten ja lähdin kävelemään kohti yläkerran hoitajien huonetta.

Kun lopulta istahdin toimistoon keitettyäni ensin itselleni kupin höyryävää teetä, Donna pölähti paikalle epäuskoinen hymy kasvoillaan. Ensiksi hän oli puuhailevinaan jotakin, mutta sitten hän istahti minua vastapäätä ja avasi suunsa.
“Kyllä minä tiedän, että tuonne metsästyspäivään sai ottaa miltei kenet tahansa, mutta että sinä valitsit Morsen! Se voi olla aika kuuma ja mieti, kuinka huonosti sinun upeille vaaleille ratsastushousuillesi käy, kun lennähdät sieltä alas kuralätäkköön! Eikös joku Ginger olisi ollut ehkäpä… parempi valinta sinunlaisellesi hinteläl- kevytrakenteiselle tytölle?”
Minua rupesi jostakin syystä naurattamaan ja pystyin vain vaivoin peittämään hihityksen. Kun Donna oli kerran aloittanut, puhetulva ei tulisi loppumaan pian. Mutta yksi hyvä muistutus tuon sanoissa kuitenkin oli: ne vaaleat ratsastushousut, joita en vielä kyennyt ostamaan, tai se ihana huntingtakki, jota olin himoinnut jo kuukausia.
“Niin, varmasti Ginger olisi parempi”, sanoin virnistäen, “mutta otin Morsen silti, koska Ginger olisi ollut minulle liian helppo. Ja jos satun tippumaan, se on sitten sen ajan murhe”, jatkoin vielä ja Donna nousi seisomaan niin, että tuolin jalat kirskahtivat lattiaa vasten.
“Minun on saatava pian kahvia”, hän huokaisi ja kiristi poninhäntäänsä.

Frank ravasi pientä, töksöttävää ravia eteenpäin pitkät korvat sojottaen kuin antennit kasvojeni edessä. Tunnin tehtävänä olivat pohkeenväistöt kaikissa askellajeissa, mikä oli ollut minulle kohtalaisen helppo tehtävä. Aluksi Frank oli ollut hiukan jäykkä kumpaankin suuntaan, mutta tehtyäni alkuverryttelyn se alkoi taipua ihan mukavasti. Pohkeenväistöt keskihalkaisijalta seinänvierustaan sujuivat mukavasti ravissa ja Frank antoi mukavasti periksi niskasta ja pyöristi sitä ihan huomaamattoman kevyesti. Uralla tehdyn suoristuksen jälkeen oli määrä nostaa vasen laukka ja edetä päätyyn asti avotaivutuksessa vasemmassa laukassa. Aluksi tuntui, että apuni olivat olleet liian reiluja, sillä Frank viskoi hetkisen aikaa päätään, mutta rauhoitettuani käteni ruuna jatkoi laukkaamista oikein sujuvasti. Toisella pitkällä sivulla piti ottaa hevonen käyntiin ja edetä sulkutaivutuksessa sivun loppuun asti. Tästä Frank ei niinkään pitänyt vaan painoi pohjetta vasten, mutta alistuttuaan kohtaloonsa pehmeiden, mutta päättäväisten apujeni alla se toimi ihan hyvässä asennossa. Päädyssä otettiin taas ravia ja toistimme saman tehtävän.

Toisesta suunnasta vaihdoimme tehtävää astetta haastavampaan. Ensiksi nostettiin oikea laukka ja edettiin päätyyn asti sopivan tuntuisessa laukassa. K-kirjaimen kohdalta lähdettiin väistättämään hevosta melko jyrkästi oikealle. Frank tuppasi jyräämään pohjetta vasten ja menemään liian kovaa, mutta saatuani sen kuriin se alkoi tuntua ihan hyvältä. Jos tuntui siltä, että väistö onnistui, sitä sai jatkaa keskihalkaisijalle saakka, mutta useimmat jäivät siihen puoleenväliin asti, kuten minä ja Frank. Kun oli saavuttanut sopivan kohdan, piti suoristaa hevonen ja pysäyttää se suoraan laukasta. Tässä Frank oli yllättävän hyvä ja totteli kauniisti istuntaani. Pysähdyksestä oli määrä nostaa tällä kertaa vasen laukka ja väistättää hevonen takaisin uralle. Aluksi Frank nosti ristilaukan, mutta sain sen korjattua nopeasti ja ehdin tehdä tehtävän uralle asti ennen toiseen päätyyn saapumista.

Tunnin päätyttyäni luisuin alas Frankin satulasta taputettuani sitä kaulalle kiitokseksi hyvästä työstä. Yhteispelimme sujui mielestäni yllättävän hyvin, sillä olin kuullut valituksia siitä, kuinka se pysähtelee ja ei ollenkaan kuuntele apuja. Olin kuitenkin hyvin tyytyväinen suoritukseeni, vaikka hyvinkin monet asiat vaativat vielä hiomista. Frank tallusteli karva hiestä kosteana ja hiukan kiharaisena perästäni talliin ja hankasi päätään käsivarteeni.
“Et sinä mikään kummoisempi eläin ole”, totesin lopulta naurahtaen ja silitin sen otsaa. Hoidettuani Frankin pois kävin nopeasti harjaamassa Gilbertin ja tarkistin sen jalat haavojen varalta. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, joten kun Gilbert oli puhdas, taputin sen kaulaa hyvästiksi ja syötin sille pienen palan porkkanaa. Se sai myöskin samalla iltaheinänsä, joita se rouskutti minun lähtiessäni tallista keltaiseen sadetakkiin kääriynyneenä ja punaiset tallisaappaat jalassa.

//Pahoittelut, ettei tarinoita ole kuulunut! Ehkä tämä tästä vielä ^_^

Vastaus:

Ihana nähdä pitkästä aikaa, ja mahtavaa että metsästysretki kiinnostaa! Kyllä sinä varmaasti Morsen kanssa pärjäät, varsinkin jos pysyttelette jonkin vähän varmemman ja rauhallisemman hevosen matkassa lenkin ajan.
Kamalaa miten se Donna sinua kiusaa :'D Oi voi. Taitaa olla alkavaa syysstressiä ilmassa useammallakin tallin kävijällä. Jotenkin summasit Donnan koko ytimen niin hyvin näihin muutamaan lauseeseen, että luulin jo itse kirjoittaneeni ne:

Donna nousi seisomaan niin, että tuolin jalat kirskahtivat lattiaa vasten.
“Minun on saatava pian kahvia”, hän huokaisi ja kiristi poninhäntäänsä.

Pidän kirjoitustyylistäsi edelleen tosi kovasti, se on sympaattinen ja reipas. Frankilla on kieltämättä taivutusta laukata ristiin tai tosi nelitahtisesti, koska sillä on se oma askellaji sotkemassa kuvioita. Se on onneksi saanut siihenkin treeniä, ja tunti näytti sujuvan sen kanssa hyvin!

Tässä taisivat olla seuraavat tehtävät:
- Malliesimerkki
- Senkin aasi!
Palkaksi niistä saat £10 :) Sano jos joku jäi hoksaamatta!

©2019 ✤ Hemsbury Stables ✤ - suntuubi.com