Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Stable diary

TehtävätOleskeluhuone ✤ Tuntikirja

Tallipäiväkirjaan kirjoitetaan kaikki tallilla tapahtuva - eli siis hoitotarinat. Jos suoritat tarinassasi tehtäviä, on hyvä merkitä ne tarinan otsikoksi tai viimeiseksi huomautukseksi.
Jos tahdot vastausta tallin henkilökuntaan kuuluvalta hahmolta, voit jättää kysymyksen tarinan lopussa. Näin toimitaan esimerkiksi hoitohevosta pyydettäessä - tapahtuma käy jo tarinassa, mutta ylläpito vastaa kysymykseen vielä erikseen, ja tarinassa käytetyltä hahmolta tulee myös perustelut vastaukselle.

JOULUN KIRJOITUSLAHJA!

Joululoman ajan jokainen saa kirjoittaa putkeen
useammankin tarinan, jos kirjoitusinto yllättää!
Kurjaa rajoittaa teidän tekemistänne oman hitauteni takia.
Merry Christmas, toivoo Hemsburyn ylläpito!

Liittymissivulta löytyy muutama kirjoitusohje ja muistutus.

Vieraskirja <  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Jonathan Heineken

06.11.2017 13:34
Dramaattisia elkeitä saavuttava huokaisu kuului aivan varmasti toiselle puolelle tallia, kun Jonathan seisoi hoitohevosensa karsinalla ja tuijotti edessään avautuvaa näkymää. Seinä ruokakipon luona oli jäänyt selvästi jonkun sokeaan pisteeseen, eivätkä lattialla lojuvat olkisilputkaan näyttäneet enää niin siisteiltä kuin olisi pitänyt. Vaikka näky ei olisi ollut suuri sydänkohtauksen paikka monelle muulle tallin väelle, oli se pikkutarkaksi oppineelle Heinekenille kova isku päin kasvoja. Viikko Saksassa sukulaisten luona oli ilmiselvästi vaatinut veronsa myös Hemsburyn puolella - aivan kuin Heineken ei olisi raatanut niska limassa sukulaistensa tallilla päivästä toiseen. Toki matka Saksaan oli ollut varsin mukava yllätys Jonathanin vanhemmilta, vaikka miehenalku oli alusta alkaen tiennyt mitä retki piti sisällään. Viikon aikana hän oli huhkinut tallissa ja ratsastanut uusilla nuorikoilla ainakin kolmen normaalin viikon edestä. Jonathan tietenkin oli nauttinut kiireisestä viikostaan Saksassa, mutta oli kuitenkin rentouttavaa palata Hemsburyn tuttuihin maisemiin ja rutiineihin. Vaikka perusteellinen karsinan kuuraaminen ei varmasti kuulunut kenenkään tervetuliastoiveisiin.

Ensi töikseen Heineken kävi hakemassa lantalasta tummanvihreät, hieman kulmiinsa lantaa keränneet kottikärryt, sekä kevyen lapion jolla onnistuisi likaisen silpun poistaminen. Oli parempi vain kerätä suurin osa pahnoista pois karsinasta ja tuoda tilalle uudet.
Lapio kottikärryissä kolisten Jonathan rullaili takaisin karsinalle, väistellen sivullisia uhreja jotka hänen reitilleen kulkivat. Onneksi tallissa oli suhteellisen - se tosin oli laaja käsite
Jonathanin mielikuvissa - rauhallista koska tunti oli juuri käynnissä ja seuraavalle tunnille menijät vasta tulossa hoitamaan hevosiaan. Miehenalku oli hyvin oppinut tallin tapoihin ja rutiineihin ja osasi jo etukäteen arvioida parhaat ajat hoitaa tallihommia, jos halusi ne tehdä rauhassa. Varsin usein Jonathan arvosti hiljaisia hetkiä, koska ne olivat olleet hyvin harvassa Saksan kilpatalleilla joilla kävi aina samanlainen kuhina kuin mehiläispesässä. Hiljaisiin hetkiin yleensä kuului kyllä Lachlanin jatkuva höpötys, mutta se ei haitannut Heinekeniä ollenkaan, vaan hän enemmänkin nautti nuoren ystävänsä seurasta. Nuoren pojan jutut olivat yleensä paisuteltuja kuin yön yli levännyt leipätaikina ja juuri siksi niin makoisia kuunneltavia vaikka Heinekenin vireystaso olisi ollut kuinka huono.
Karsinalle päästyään Jonathan parkkerasi yksirenkaisen menopelinsa karsinan avonaiselle suulle, nappasi lapion käteensä ja luikahti kottikärryjen vierestä karsinaan. Ei auttanut kuin pyöräyttää peuramaisia silmiään niin että valkuaiset näkyivät ja ruveta keräämään lantasilppua. Lawrence oli ystävällisesti ja erityisesti hoitajaansa ajatellen tallonut omia kasojaan, jolloin ne olivat hajonneet pahnojen sekaan. Korvaava hoitaja ei selvästi ollut yhtä tarkka kuin Heineken, minkä seurauksena karsinan pohja oli yhtä lantapahnasekoitusta Jonathan survaisi lapionsa pahnoihin ja alkoi lappamaan likaista silppua kottikärryihin. Puhtaimmat silput nuori mies yritti jättää karsinan pohjalle jottei olkisilppua menisi hukkaan. Likaisimmat kasat hän heitti mieluusti suoraan kottikärryihin, joka alkoi jo täyttymään mukavaa tahtia.

Tyhjennettyään karsinan pohjan mieluisekseen, Jonathan suki vapaalla kädellä suklaanruskeita hiuksiaan takaisin ojennukseen, vaikka tiesi sen olevan turhaa. Aamulla laitetusta vahasta huolimatta hiukset sojottaisivat tallihommien jälkeen kuin variksenpesä. Olihan nuorelle Heinekenille tärkeää näyttää huolitellulta liikkui hän missä tahansa, siitä kieli päälakea myöten vahattu tukka, puhtaana hohtavat ratsastussaappaat, sekä tyylikkäät vaatteet. Monet leimasivat hänet ulkonäön perusteella ‘lapsiin joilla oli rikkaat vanhemmat ja huonot käytöstavat’ ja sitä vaikutelmaa taisi vain edistää hieman kylmähkö asenne uusia ihmisiä kohtaan. Jonathan osasi vaikuttaa hyvin koppavalta, lyhyine vastauksineen ja melkein sarkastisine repliikkeineen. Kuitenkin ihmiset, jotka jaksoivat tutustua saivat myös yllättyä kun ulkokuoren alta paljastui osaava ratsastaja ja myös varsin mukava, tosin omalaatuisella huumorintajulla varustettu pojankloppi. Nämä puolet Hemsburyssä olivat auenneet harvalle - Suttonin veljeksistä nuoremmalle Hadleylle ja tallipoika Lachlanille. Hadleyn kanssa ystävystyminen oli ollut yllätys itse Jonathanillekkin - he näes erosivat hyvin vahvasti toisistaan niin ratsastustavoillaan kuin -taustoillaankin. Nuorempi Sutton oli varsinainen rämäpää, joka viiletti pitkin mantuja ilman minkäänlaista nopeusrajoitusta tai käsitystä sanasta ‘turvallisuus’. Heineken taasen hinkkasi kouluratoja aitojen sisäpuolella ilman merkkiäkään kyllästymisestä. Miehiä taisi yhdistää samantapainen huumorintaju ja kyltymätön rakkaus hevosiin - Hadley ei kuitenkaan lässyttänyt hevosille - ja ratsastamiseen.

Olkisilppua pyörteili ilmassa villiin tahtiin ja sitä löytyi myös tutusta hiuspehkosta jonka omistaja pyöri karsinassa levitellen pahnoja tasaisesti. Hän oli muitta mutkitta lantalassa pyörähtämisen jälkeen käynyt hakemassa rehuhuoneesta säkin uutta silppua ja painellut tyhjennetylle karsinalle. Kello alkoi jo uhkaavasti lähennellä iltapäivää, eikä Jonathanin aikeena ollut viettää koko päivää karsinassa oleskellen. Jonathanin hoitohevonen ikävöi jo sydän väärällään, siitä hän oli aivan varma ja olihan nyt pakko myöntää että saattoi hänelläkin olla ikävä ylisuurta halinallea. Viikko vikuripäisten saksalaishevosten kanssa oli vain nostanut Jonathanin arvostusta lempeää ja ihmisrakasta Lawrencea kohtaan. Ahkeroinnin jälkeen oli myös varsin oikeutettua saada viettää hemmotteluhetki Lawrencen kanssa, johon ei toivon mukaan kuulunut ohdakkeita tai mutaisia vuohistupsuja.

Seuraavana vuorossa oli seinien ja ruokakuppien pesu. Jonathan oli täyttänyt tummanharmaan ämpärin lämpimällä vedellä, napannut mukaan pesusienen sekä kulahtaneen tiskiharjan, joka sopi loistavasti kuppien hinkkaamiseen. Hän laski ämpärin lattialle seinän viereen, kastoi tiskiharjan vedessä ja kääntyi ruokakupin puoleen. Kevyt huokaisu ja harjakset aloittivat tehtävänsä kupin pohjalla. Lika ei onneksi ollut pinttynyt kiinni, joten tehtävä ei ollut kovin karmea suoritettava. Käsivarren lihaksia pisteli, kun Heineken huuhteli harjan ja laski sen ämpärin viereen. Hän ravisteli uupunutta kättään viileässä ilmassa ja vapaalla kädellä nappasi pesusienen vedestä, joka oli alkanut jo jäähtymään syksyn johdosta. Kun ylimääräiset vedet oli puristettu takaisin ämpäriin, Jonathan alkoi sienen avulla keräämään irtonaista likaa pois kupista. Hetken aikaa mietittyään hän päätti moskat laittaa veden sekaan, koska olihan karsina vasta putsattu eikä hän halunnut joutua tekemään sitä uudestaan.
Jonathan kuurasi myös kupin ulkopuolelta, sekä seinän ympäröivältä alueelta, koska herra Lawrence ei tunnetusti ollut kaikista siistein tapaus mitä tuli ruokatapoihin. Hevosella oli tapana jauhaa eväitään suu auki tai samaan aikaan jopa heilutella massiivista päätään mikä ei edesauttanut siistinä pysymistä. Ämpärin vesi oli varsin nopeasti muuttunut haalean ruskeaksi ja sen seassa lillui epämääräisiä roskia, jotka saivat Jonathanin nyrpistämään terävää nokkaansa. Ainakin karsina oli nyt siisti perinpohjaisen siivoamisen ja kuuramisen jälkeen ja työnjälki kelpasi myös miehenalulle itselleen, joka sattui olemaan tarkka.

Palauttaessaan ämpäriä ja pesuvehkeitä paikoilleen, Jonathan pysähtyi suljetulle maneesin ovelle. Korvia vihlova kiljahdus, epämääräisiä huutoja ja kolinaa.
“Hadley! Olet aivan liian hidas!”
“Riivatun elukka ei osaa tähdätä”
Ei ollut epäilystäkään ettei maneesista kuuluvan metelin takana ollut Suttonin toisiaan tasapainottavat veljekset. Veljesten pitämä älämölö kieli jostain hyvin mielenkiintoisesta tekemisestä ja se sai nuoren Heinekenin palauttamaan tavaransa hyvin rivakasti paikoilleen ja palaamaan maneesin ovelle alta aikayksikön. Kevyesti huultensa välistä viheltäen hän painoi kahvan alas ja raotti ovea, samalla kuulostellen ettei juuri oven takana ollut ketään. Maneesin näky oli mitä hulvattomin. Curtis seisoi kaiken keskellä viittoen villisti kohti estekujaa, kun Hadley laukkasi ympäri maneesia jalkavoimin, vetäen perässään kolmatta osapuolta joka ei vaikuttanut yhtä innostuneelta. Kirsikkana mehevän kakun päällä veljesten uhriksi oli päätynyt Frank - tallin palosireeniltä kuulostava muulivahvistus. Hadley puuskutti terävät posket punaisina ja koitti parhaansa mukaan selviytyä matalien esteiden yli, kun Frank kolisteli perässä juurikaan nostamatta jalkojaan. Veljeksistä vanhempi ryntäsi samantien korjaamaan pudotettuja puomeja maneesin pohjalta, samalla kiroten tutulla brittiaksentilla. Tilanne sai tirskahduksen karkaamaan Jonathanin huulilta, joka oli sulkenut maneesin oven ja seisoi kädet puuskassa katsomassa kolmikon menoa.
“Tekemisen puutetta?”, Heineken kysäisi ääntään korottaen, kasvoilla vilpitön virnistys. Curtis säpsähti yllättävää ääntä, puomi tippui muutaman ärhäkän sanan ja kolahduksen saattelemana takaisin maahan. Irvistyksestä päätellen myös tallikenkien verhoamat varpaat taisivat olla uhrina puisella puomilla, jota mies tyytyi vain potkaisemaan tuskissaan.
“Katsos vaan nuori herra Heineken on palannut Hemsburyn matalaan majaan”, Hadley sanoi kevyesti puuskahtaen, nojaten käsillä polviinsa ja piti toisessa kädessä riimunnarua, jonka päässä seisova Frank katseli Jonathanin suuntaan massiiviset korvat hörössä. “Ja kyllä vain, mutta usko pois tämä ei ollut minun ideani.” Hadley vilkaisi merkitsevästi, kulmakarvat kevyesti koholla Curtisin suuntaan, joka oli raahannut puomin paikoilleen ja tallusti lievällä teatteri ontumisella veljeään kohti. Vanhempi veljeksistä tuskin myöntäisi idean olleen alunperin hänen suustaan.
“Frank ei vain tajua ideaa vielä”, Curtis mutisi irvistäen, “Veikkaan sen johtuvan hitaasta vetojuhdasta.”
Hadley pyöräytti silmiään Heinekenin suuntaan koomisen näköisenä ja tarjosi riimunnarua veljelleen, “Tässä on ravattu jo samoilla keuhkoilla monen monta maneesin mittaa, herra on hyvä ja käyttää omia varastojaan.”
“Voin minäkin tarjoutua juoksemaan, on sitä jonkun verran tehty”, Jonathan sanoi, kun Curtis oli kieltäytynyt Hadleyn tarjouksesta rivakoiden pään pudistusten kera.
“Mikäs siinä, Hadilla alkaakin ikä painaa jo”, Curtis köhäisi virnistäen, “Tiedät varmaan idean, tosin Frank pitäisi saada tajuamaan että esteiden yli kuuluisi hypätä.”

Ensimmäisellä kierroksella Jonathan oli kävelyttänyt muulin esteiden yli, jolloin se ehkä oli hieman enemmän nostellut jalkojaan. Curtis oli kuitenkin saanut juosta puomeja nostamaan heidän jälkeensä. Muutaman yrityksen jälkeen Jonathan oli alkanut löytämään oikeaa vauhtia ja saanut Frankin ylittämään esteitä jopa onnistuneesti. Hadley murahti jotain puolueellisuudesta ja tyytyi istumaan maneesin laidalla olevalle penkille kädet ristissä rinnallaan. Heineken naurahti puuskuttaen ja hidasti muulin vauhdin kävelyyn, jotta pystyi hengähtämään hetken maneesin hiekkaa ulos keuhkoistaan.
“Ehkä se osaisi jo hypätä pelkällä ohjauksella”, Curtis totesi kysyvään sävyyn, vilkaisten Jonathania kulmiensa alta ja sai juoksupojan nyökkäämään tyytyväisen oloisena. Juokseminen hieman hitaahkon muulin kanssa todella otti kunnon päälle, eikä hän enää ihmetellyt miksi Hadley oli niin mielellään luopunut tehtävästään... Tai miksi hänestä oli tullut kouluratsastaja. Saksalaisen kouluratsastajan ei tarvinnut irtohypyttää tulevia hevosiaan ja juosta niiden kanssa kymmeniä kierroksia, varsinkin jos ne sattuivatkin olemaan kovakalloisia tapauksia.
Riimunnarun lukko napsahti kevyesti auki ja narun sijaan Jonathan tarttui riimusta kiinni, ojentaen vapaalla kädellä jo hieman kuluneen narun Curtisille. Tehtävänä oli ohjata Frank rivakasti estekujalle ja antaa sen sitten ylittää omatoimisesti matalalle viritetyt puomit. Ja Heineken toivoi hyvinkin syvästi että muuli oli ottanut jotain oppia aikaisemmista kierroksista ja ymmärsi hypätä läpi ravaamisen sijaan.
Jonathanin kannustaessa muulin reippaaseen vauhtiin, Hadley nojasi eteenpäin puisella penkillä odottavan näköisenä ja tummat silmät nauliutuneena vauhtia ottavaan parivaljakkoon. Tosin ei ollut koskaan varmaa kumpaa rasavilli Sutton toivoi enemmän - täydellistä puomien lentelyä vaiko loistavaa suoritusta.
Hiukan ennen estekujaa Jonathan päästi irti riimusta ja onneksi Frank tajusi jatkaa matkaansa ilman mukana juoksijaa. Jännitystä ja kolmen ihmisen odotusta, puuskuttava hengitys ja tasaisena jatkuvat askeleet, jotka rytmittivät heidän sykettään. Ei kolahduksia, mikä sai tyytyväisen hymyn kohoamaan Heinekenin huulille ja Hadleyn ponkaisemaan ylös jakkaraltaan kaikkia raajoja innosta heilutellen.
“Mahtavaa Heineken”, Curtis myhähti tyytyväisen oloisena, kun oli saanut Frankin takaisin riimunnarun päähän ja taputti mustanruunikkoa kaulaa, “Ja Frank tietenkin!”

Viimeinkin Jonathan oli saanut luvan karata maneesista ja hikeä pyyhkien käveli kohti tuttua karsinaa. Terävät poskipäät helmeilivät punaisina muuten kalpeilla kasvoilla ja pieni hikipisara valahti amorinkaarta pitkin roosanpunaiselle alahuulelle. Nuori Heineken näytti melkeinpä hurmaavalta kovine piirteineen ja ehkä myös siinä ulkoisessa välinpitämättömyydessä oli jotain joka sai nuoret tallityöt huokailemaan hänen marssiessa karsinarivistöjen ohi. Jonathan itse ei tietenkään huomannut pitkiä katseita joita jätettiin hänen suuntaansa. Hän ei ollut niin sanotusti perinteisessä mielessä komea - kasvojen terävät piirteet saivat Jonathanin näyttämään helposti tylyltä ja ympäri vuoden kalpea iho ei ollut kovin mairitteleva. Kuitenkin peuramaiset, hyvinkin tummat silmät keräsivät paljon katseita ja pehmensivät hieman miehestä saatua yleisvaikutelmaa. Vaalean ihon ja silmien välinen kontrasti oli myös hyvin huomiota herättävä ja monien mielestä suorastaan kaunis asia. Miehenalku pyyhkäisi vielä kerran kosteaa otsaansa hihansuulla ja huokaisi viimeisetkin maneesin pölyt ulos kuivasta kurkustaan.
Frank oli saatu hyppäämään esteitä omin avuin ja Curtis oli jopa uskaltanut korottaa kujan viimeistä estettä. Hadley oli kädet heiluen innostunut lupailemaan että muuli nähtäisiin vielä Hemsburyn kisakentillä loistavana kultamitalistina, saaden aikaiseksi vain epätoivoisen ilmeen veljeltään ja muutaman sarkastisen naurahduksen. Nuori Heineken oli sen sijaan kannustanut Hadleyta toteuttamaan tämän idean - olisihan se nyt aivan mahtavaa nähdä pitkäraajainen Sutton paahtamassa estekentällä ja vieläpä muulin selässä.

Lawrence hörähti vaimeasti kun kuuli tutun äänen avautuneella karsinan ovella ja tuttu, sekä hellä hymy kapusi Jonathanin kasvoille.
“No hei nallekarhu, oliko jo ikävä?”, miehenalku leperteli kauniille hoitohevoselleen ja silitti massiivisen kaulan pehmeää karvaa. Lawrence puski päätään hoitajaansa vasten tyytyväisen oloisena ja jo pelkästään se kelpasi kiitokseksi työntäyteisen päivän jälkeen. Oli taas mukava olla kotona.

-----
- Karsinan puhdistus
- Irtohypytystä

Vastaus:

Ihana tarina jälleen kerran, ja vaikka tätä luki mielellään jo marraskuun puolella, oli se vielä toisellakin lukukerralla sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa. Kiitos kärsivällisyydestä - kyllä tämän vastauspinon kanssa hiljalleen edetäänkin!

Irtohypytys vaikutti alkukankeudesta huolimatta sujuvan ihan hyvin. Ennen pitkää. Hadley ja Frank estekisoissa... tämä idea pitää ehkä toteuttaa vielä joku päivä :D

Kumpikin tehtävä hienosti suoritettu! Kymmenen puntaa lisätty, ja pääsit etusivulle päivän kunniasitaatin paikalle.

Nimi: Arya Ravenagh

01.11.2017 17:37
KUMMITUSTARINOITA - osa 2

Lachlanin silmät loistivat innosta, kun hän kurkisti ulos ovesta ja kuunteli säkkipilliä, jonka valittava sävel hiipui hiljalleen.
"Se kuului lähempää", Magnus totesi.
"Neil tulee hakemaan omansa...hän kostaa hirmuisen kuolemansa!" Lachlan sanoi matalalla äänellä kohottaen sitä loppua kohden.
"Kello on kaksitoista, nyt hevoset karsinoihin ja kaikki nukkumaan!" Elainen ääni kajahti yläkerran portaiden suunnalta.
"Ei nyt! Neilin arvoitus on kesken!" Lachlan sanoi näyttäen niin surkealta, että olin nauraa ääneen.
Palasimme muiden luo ja koko konkkaronkka kiipesi yläkertaan. Väki hajaantui huoneisiin, joihin oli varattu kaikille majoitus. Minä ja Penny olimme kaksin eräässä pienessä huoneessa, joka toimi ilmeisesti pelkkänä varastona. Sen takaosaan oli tungettu muutama laatikko, muovipussi ja vanha lipasto, ja etuosassa oli hieno kaappi ja vanha pöytä siististi seinustalla. Kaksi patjaa oli levitetty jäljelle jääneeseen tilaan ja yhteen nurkkaan olimme tunkeneet kassimme, joissa oli kaikki tarvittava yöpymistä varten.
Vessan ovi kolisi, kun muut kävivät iltapesulla. Lachlan ja Magnus, porukan pojat, nukkuivat meitä vastapäätä hiukan samanlaisessa tilassa, ja muut olivat kaikki yhdessä suuressa huoneessa, jossa oli kerrossänkyjä. Minua ja Pennyä ei väsyttänyt. Hän kaivoi esiin karkkipussin, jonka jaoimme samalla kun höpöttelimme kaikenlaista. Muiden äänet katosivat hiljalleen omaan huoneeseensa, ja aika varmasti nuorempi väki alkoi käydä nukkumaan.
"Siis sanoitko, että kuraisia jalanjälkiä! Jännää, ihan oikeasti", Penny henkäisi ja heitti karkin suuhunsa.
"Ei tämä voi jäädä tähän, haluan tietää kuka on kaiken takana", huokaisin.
"Mitä tarkoitat?"
"Ihan varmana joku on järkännyt tämän. Haluaisin tutkia sen loppuun", sanoin.
"Niin mekin", kuului ovenraosta kaksi ääntä yhtä aikaa hiljaa kuiskaten.
Minä ja Penny säikähdimme jälleen molemmat ja katsoimme Magnukseen ja Lachlaniin säikähtäneinä, kun he virnuivat ovenraossa.
"Eikai sitten kun menoksi", Lachlan supatti.
"Oletko tosissasi?" Penny sanoi, mutta hänkin kuiskasi jostain syystä.
"Minä ainakin olen mukana", sanoin ja ajattelin, että mikä ihme sai minut olemaan näin seikkailunhaluinen. Se ei ollut minulle normaalia, mutta hei, nyt oli halloween, ja aika pitää hauskaa. Ja tämä oli sitä parhaimmillaan. Mysteerin tutkimista hyvässä seurassa.
"Mutta Elaine..", Penny aloitti.
"Ei saa tietää mitään, jos ollaan hiljaa", Lachlan sanoi.
"Viisi minuuttia. Tavataan portaiden alapäässä, minä haluan laittaa vähän lämpimämpää päälle, olin jäätyä aikaisemmin", Penny myöntyi, ja hänenkin silmänsä alkoivat hehkua seikkailun jännityksestä.
Pojat lähtivät, ja me laitoimme lämpimämpää päälle. Kun olimme valmiita, hipsimme ulos huoneestamme taskulamppuja puristaen. Samaan aikaan jossakin kaukaa ulahti säkkipillin ääni, mutta aika vaimeana.

Pojat olivat jo alakerrassa, ja kun saavuimme, Lachlan ilmoitti: "Se ääni tulee metsänreunasta. Mennään tutkimaan", hän sanoi.
"Oletko varma?" hipsimme nelistään lähimmälle ovelle, ja Magnus avasi sen erittäin varovasti.
"Olen", poika suhahti samalla, kun pujottautui ulos viileään yöhön.
Seurasimme häntä, painoimme oven hiljaa kiinni ja lähdimme astelemaan kauemmas tallista. Yö oli pimeä, kuu paistoi kevyesti pilvien läpi ja oli aika kylmää. Astelimme yhdessä, kaikki hiukan hermostuneina Lachlanin uhosta huolimatta, ja valaisimme taskulampuilla yötä.
Pian olimme kauempana tallista tutkimassa lähimaastoja ja kartanonpuistoa. Hajaannuimme hiukan, mutta emme halunneet hukata toisimme (tai sitten kukaan ei halunnut tutkia yksin ellei muita ollut näköetäisyydellä).
"Täällä!" Magnus huudahti.
Hän oli löytänyt polun, jolla oli selviä jalanjälkiä kohti tallia.
"Sama saapasmalli kuin niissä tallin kurajäljissä", Lachlan sanoi ja hipsutteli sormellaan yhtä jälkeä.
"Oletko varma?" Penny kysyi.
"Olen olen..Se on tullut täältä, koska nämä menevät kohti tallia. Näiden tekijä teki myös ne tallin jäljet...ja sitten se poistui sisäpihalle. Minne sieltä voi mennä?" Lachlan ajatteli ääneen.
"Vaikka minne. Jossakin toisella polulla voisi olla toiset jäljet", sanoin.
"Niinpä. Jatketaan tutkimista", Magnus sanoi.
Aloimme jälleen innostua, kun hermostuneisuus hiukan hälveni. Tietenkin oli jännittävää hiippailla keskellä yötä tallin pihamailla jäljittämässä mystistä "kummitusta", mutta ei tarvinnut silti kärsiä hirvittävästä pelosta, oltiinhan tässä tuttujen kesken yhdessä. Ja sitä paitsi Elaine ei ollut vielä tajunnut meidän taas karanneen.

Minä löysin toiset jäljet. Ne tulivat tallin suunnasta kohti metsänreunaa. Ne olivat vähän epäselvät, mutta kuitenkin samat kuin toisetkin.
"Nämä on jotkin kalliit ratsastussaappaat", sanoin tutkittuani jälkiä.
"Ja aika isot jäljet. Joku mies ehkä?" Penny ehdotti.
"Jep. Seurataan jälkiä!" Lachlan sanoi ja lähti polkua eteenpäin.
Kuljimme jonkin matkaa, mutta sitten kuului yhtäkkiä outo ääni.
"Kavioiden kopinaa, mitä ihmettä?" Penny sanoi.
Samassa näimme muutamankymmenen metrin päässä risteytyvällä polulla kiitävän ratsastajan. Suurikokoinen ratsukko tuli näkyviin ja kavioiden kapse täytti pihan. Olimme jähmettyneen kauhusta paikoillemme, kun tumma ratsastaja kiisi ohitse täyttä laukkaa. Se katosi kartanon pensaiden ja puiden taakse.
"Mitä hittoa!" Magnus sanoi toipuen ensimmäisenä.
"Kuka se oli!?" Lachlankin ihmetteli.
Katselin vieläkin typertyneenä ratsukon jälkeen.
"Oliko se joku Hemsburyn hevosista?" Penny kysyi yllättävän asialliseen sävyyn.
"En tiedä. Se ei ollut vaalea hevonen ainakaan, ja aika suurikokoinen se oli", sanoin.
"Olet oikeassa..Jos se oli täältä, se saattoi olla Fitz..Dodger, Ollie..Muut ovat aika pieniä tai sitten niin raskaita, että eivät ne liiku tuolla tavalla. Logan voisi, mutta siinä on valkoista, joka olisi erottunut", Penny mietti.
"Mennään katsomaan, löytyisikö vielä lisää johtolankoja..ei me sitä ratsastajaa kuitenkaan kiinni saada", Magnus sanoi.
Mutta Magnus oli väärässä. Kun nelikko jatkoi matkaa, heidän takanaan puiden suojissa seisoi ratsukko, joka katseli nelikon menoa hiljaa piilostaan.

"Tästä on mennyt joku", Magnus ilmoitti.
Olimme menneet erään pusikon luokse, josta Magnus heti bongasi johtolangan. Joku oli kompastellut puskan läpi oksia katkoen.
"Hmh. Tuon on voinut tehdä kuka vaan", Lachlan tuhahti.
"Mutta tämä on aika uusi juttu, koska nuo oksat näyttävät tältä", Penny sanoi pidellen yhtä katkennutta oksanpäätä sormissaan.
"Se on vastakatkennus", hän selitti.
"Se salaperäinen ratsastaja tai kulkija, kuka lie", sanoin ja jatkoi muutaman askeleen eteenpäin polkua.
Heti sanojeni jälkeen säkkipillin ulvova sävel kantautui jostain takaapäin. Se kuului oikeasti läheltä.
"Hyi hittolainen, mikä ihme täällä on meneillään", Penny murahti.
"Älä nyt, joku kiusaa meitä. Olisiko veikkauksia?" Magnus sanoi.
"Sean", minä ja Lachlan sanoimme yhtä aikaa.
"Isot jalanjäljet, iso ratsukko..", Lachlan selvitteli.
"Entä säkkipilli?"
"Se on joko jonkin nauhoite tai sitten hän osaa soittaa sitä", veikkasin.
"Niinpä. En tiedä osaako", Lachlan sanoi mietteliäänä.
"Okei, hypoteesi selvillä. Epäilemme Sean McBainia. Eiköhän sitten mennä ottamaan selvää?" Magnus kysyi kulmiaan kohottaen?

//Jälleen mennään, toivottavasti tarinan kulku on oikein, eikä omat lisäykset haittaa :''D

Vastaus:

Hevonen kulki hiljaa polkua pitkin nuorten perässä, mutta kartanonpuiston muutamista lyhtypylväistä ja tallin ulkovaloista huolimatta varjot kätkivät sen sisäänsä. Se pärskähti kerran, mutta ratsastaja sen kuin patisti sitä jatkamaan kävelyään hieman reippaammin. Syystuuli kahisutti oksia.

Säkkipillin ääni lakkasi, kun levy tuli loppuunsa, ja kannettava radio oksanhaarassa hiljeni.

"Ettekö te lapset nyt oikeasti tiedä, ettei täällä kannattais hiiviskellä keskellä yötä", mies sanoi.
"Minähän sanoin, että tämä olisi kannattanut tehdä päivällä", toinen lisäsi.

Neljä nuorta seisoivat takulampun valossa. Valoa piteli käsissään tummatukkainen mies, jonka takana harmaapartainen laskeutui mustan täysiverisen selästä. Fitz pöhisi uudemman kerran - sitäkin ihmetytti olla ylhäällä tällaiseen aikaan.
"Lahclan, mitä sinä oot tähän aikaan ylhäällä?" Sean McBain ärisi. "Ja sama pätee teihin muihinkin."

"Tässä on Dafydd Powell. Mainostoimiston miehiä tuolta isoilta kyliltä", Sean sanoi ja huokaisi syvään. "Sano Dave lapsille moi."
"Moi", Dafydd sanoi. "Elainen miesystävä", hän esitteli vielä itsensä.




// Kiitos osallistumisesta! Anteeksi jälleen perässä laahaavista vastauksista. Ehkä nämä tapahtumat joskus vielä rupeavat toimimaan!

Jos tahdot, voit vielä kirjoittaa tarinalle ratkaisun. Saat joulun jälkeen (kunhan pääsen takaisin piirtopöytäni ääreen) palkinnoksi Halloween-merkin ja ehkäpä jopa pienen kuvan ;)

Nimi: Elsa Walker

29.10.2017 22:13
Esittäytykää, olkaa hyvä, tapaa tallilaisia, tutustu talliin, pääseekö mukaan?


Soratie ratisi pyörien alla. Oli lämmin päivä. Kaarsin tallin pihaan. Laitoin pyörän nojaamaan seinää vasten ja katselin tallia. Se oli iso ja hieno. Lähdin kävelemään kohti ovea. Kun pääsin sisään, en nähnyt ketään. Päätin kierrellä itsekseni. Karsinoissa seisoi upeita hevosia, ja söpöjä poneja. Ne katsoivat uteliaasti perääni, kun kävelin niiden ohi. Seisahduin yhden karsinan kohdalle. Karsinassa seisoi lumoava tamma, joka katsoi minua suoraan silmiin. Olin niin keskittynyt tammaan, etten huomannut kun tyttö tuli luokseni. Säpsähdin kun huomasin tytön.

-Hei! Mä oon Penny, tyttö tervehti.
-Moi, mun nimi on Elsa, vastasin.
-Ootko sä uusi täällä? En oo ennen nähny sua, Penny jatkaa.
-Joo, tulin vaa katteleen, saatan alottaa vakitunneilla täällä, mutta ensin varaan vaan yksityistunin, kerroin.
-Ai, kiva, Penny sanoi.
-Mikä on sun mielestä parasta hevosissa? hän jatkoi.
-Mä tykkään hypätä esteitä ja mennä ilman satulaa, vastasin.
-Mä tykkään kilpailla ja touhuta kaikkee tallissa, Penny kertoo.
Hän huomasi, miten lumoissani olin, kun katsoin kiltin näköistä tammaa.
-Tuo on Natasha, se on tosi mukava, Penny kertoi.
-Onko sillä hoitajaa? kysyin Pennyltä.
-Ei sillä ole, Penny sanoi.
-Mun pitää mennä, tervetuloa Hemsburyyn Elsa! Penny sanoi ja lähti pois.

Jäin vielä katsomaan Natashaa. Se hörisi hiljaa ja poimi heinänkorsia karsinanpohjallisten seasta. Sen koko olemus oli rauhallinen ja luotettava.

Lopulta lähdin tamman luota ja kävelin ulos tallista. Kevyt viileä viima leikki pitkillä, vaaleilla hiuksillani. Kävelin kohti läheistä metsää. Unohdin kokonaan ajankulun kun kävelin metsässä polkuja pitkin. Kun katsoin kelloa, tajusin, että minun olisi pitänyt jo palata tallille. Kävelin läpi tallipihan, ja menin vielä käymään tallissa. Kävelin suoraan Natashan karsinalle. Kosketin sen silkkistä turpaa, ja se hamusi kättäni. Katsahdin ympärilleni ja huomasin, että joku mies käveli minua kohti. hän esitteli itsensä Curtikseksi.
-Curtis, sanin.
-No, hän vastasi.
-Voinko alkaa hoitaa Natashaa?

Vastaus:

Hei, Elsa! Tervetuloa Hemsburyyn.

Tarinasi oli mukava ja helppolukuinen. Kappalejaot ja vuorosanat toimivat hyvin, ja löysit selvästi jo suosikkihevosesi. Kiva että sait Pennystä vähän seuraa hevosta esittelemään, vaikka hän vaikuttikin kiireiseltä.
Muista kuitenkin, ettei tehtävien suorittamisessa ole mikään kiire ;)

Kaikki neljä tehtävää hyväksytty. Palkaksi £20 ja vastaus:



"Kukas sinä olet?" Curtis kysyi ensin. Hän oli onneksi tottunut jo siihen, että tallilla pyöri reippaita lapsia ja nuoria, joiden nimiä hän ei vielä osannut, mutta jotka olivat innolla tulossa hevosia hoitamaan.
"Eiköhän se sovi. Natasha on sen verran hyvätapainen hevonen, että luulen sinun pärjäävän. Käydään yläkerrassa laittamassa nimesi listaan."
Natasha on lisätty hoitohevoseksesi.

Nimi: Lily Starhill

28.10.2017 21:52
Irtotunti, tapaa tallilaisia, pääsenkö mukaan?;
En malttanut kauaa olla poissa Hemsburystä. En malttanut olla erossa talleista ja Ressiestä. Olin todellakin rakastunut poniin, vaikken tiennyt millainen se on ratsastaa. Ressie oli syötävän suloinen poni, ja lisäksi vielä niin kilttikin. Ehkä uskaltautuisin kysymään tamma hoitsuksi jossakin vaiheessa.

Kun kävelin sisään talliin näin ruskeahiuksisen pojan. Iloisen näköinen poika huomasi minut ja tuli esittlemään itsensä Lachlaniksi.
-Hei! Oon Lily, vastasin Lachlanille, joka kysyi nimeäni.
-Okei, mistä sä tuut? Poika kysyy
-Tulen tästä ihan lähimailta, asun melko lähellä tallia, vastaan ystävällisesti.
-Mitä tykkäät tehdä hevosten kanssa, poika kysyy
-No siis... tykkään hypätä, ja muuten vain olla hevosten seurassa, vastaan
-Mahtavaa! Mäkin tykkään hypätä! Lachlan vastaa.
Poika vaikutti mukavalta. Ja hauskalta. Olimme melko samanlaisia. Olen itsekin pirteä, ja pidän erityisesti hyppäämisestä. Olin toki tasoltani Lachlania jonkin verran kokemattomampi ratsastaja. Lachlan oli ystävällisen oloinen, mutta ehdotti minulle jotain, minkä tulkitsin kielletyksi, joten kieltäydyin tulemasta. Hetken mukavan juttutuokion jälkeen Lachlan toivotti minut tervetulleeksi tallille, ja sitten sanoimme heipat, ja lähdin kävelemään eteenpäin.

Kävelin Ressien karsinalle, ja huomasin, että poni oli makoilemassa karsinassa. Katselin makoilevaa ponia, ja otin siitä pari kuvaa muistoksi. Lähdin kuitenkin kävelemään hetken kuluttua ulos tallista. Kävelin tallista polkuja pitkin joen rantaan. Sinne oli vähän matkaa, mutta se oli hyvä paikka, jonne mennä istumaan hetkeksi. Istuskelin ja rentouduin luonnon helmassa.

Jos haluaisin Ressien hoitajaksi, minun pitäisi ilmoittaa henkilökunnalle pian, ettei poni menisi muille. Olin kuitenkin jännittynyt, sillä olin huono puhumaan vieraille aikuisille. Tilaisuus oli kuitenkin sen arvoinen. Haluaisin tietenkin myös ratsastamaan. Voisin alkuun varata irtotunnin jatkoryhmään.

Lähdin kävelemään polkuja pitkin takaisin tallille. Kävelin matkan tallille, ja sitten ovista sisään. Kävelin listalle, johon kirjoitin nimeni jatkoryhmän kohdalle. Kirjoitin niin selkeällä käsialalla kuin osasin. Toivoin kovasti, että saisin mennä Ressiellä. En tietenkään tiennyt mitään siitä, että millainen se olisi ratsastaa.

Katselin jälleen Ressietä sen oven yli. Katselin ponia täysin rauhallisesti, kunnes kuulin askeleita sivultani. Katsoin sivulle. Sieltä oli tulossa Curtis. Päätin, että nyt aikani oli tullut. Kävelin hieman miestä vastaan, ja sanoin hänen nimensä hieman ujosti.
-Curtis hei? Öömh.. haluaisin.. alkaa hoitamaan.. Ressietä, sanoin miehelle ujosti.
-Olen.. ratsastanut kolme vuotta.. ja ratsastanut... kaikenlaisilla.. hevosilla. E-erityisesti lemppareita on.. vähän.. haastavammat.. ponit, ja siis.. tosiaan haluaisin hoitaa.. Ressietä, kerroin Curtikselle ujosti.

Vastaus:

Hei taas, Lily, ja pahoittelut vastauksen kestosta. Kiva että Hemsbury innostaa kirjoittamaan!
Oli kiva lukea tätä, koska kirjoitat selkeästi ja kuvailet ihanasti hoitohevosen pyytämistä edeltävää jännitystä ja pientä hermostusta.

Irtotunti-tehtävän pointti oli tarjota ratsastusmahdollisuus jo ennen hoitajaksi ryhtymistä - eli siis kirjoittaisit myös ratsastustunnista itsestään. Pakko myöntää, että tehtävänannot ovat ensimmäisillä tasoilla vähän sekavia ja tuo tuntijärjestelmä ihan retuperällä. Se ei siis ole sinun syysi, mutta en oikein voi vielä tätä pelkkää tuntivarausta hyväksyä. Mutta kirjoita toki seuraavaan tarinaasi vielä ratsastustunnin kulusta, niin saat senkin tehtävän listaasi ;)

Siitä huolimatta jo 2/3 tehtävää tuovat sinulle ykköstason täyteen, joten hoitajapyyntöönkin tulee samalla vastaus:

Curtis käveli pitkin tallikäytävää aikeissaan piipahtaa yläkerran toimistossa keittämässä teetä ennen seuraavaa ratsastustuntia. Uusimpiin tallilla pyöriviin tyttöihin lukeutuva ujon näköinen seisoskelija keskeytti hänet kuitenkin, ja kertoi varovasti hevostaustastaan.
"Lily, eikö niin?" ratsastuksenopettaja varmisti, "Eiköhän se kuulosta ihan hyvältä. Ressie on välillä haastava, sillä on känkkäränkkäpäiviä, mutta ei se mitenkään ilkeä ole. Luulen että parjaat ihan hyvin", hän sanoi ja hymyili.
"Tuletko käymään toimistossa? Saadaan nimesi ja yhteystietosi laitettua hoitajalistaan", Curtis ehdotti.

Ja Ressien hoitajaksi merkattiinkin sitten Lily S.

Nimi: Lily Starhill

27.10.2017 22:19
Kaverin kanssa & Tutustu talliin;

Käänsin pyöräni Hemsburyn pihaan. Talutin pyöräni jonkin seinän viereen, ja jätin sen siihen nojaamaan. En tuntenut tarvetta lukita pyörää. Lähdin kävelemään rakennusta ympäri. Näin ovet, joista menin sisään. Tajusin, että rakennus, jonka viereen olin jättänyt pyöräni oli talli. Lähdin kävelemään käytävää eteenpäin. Näin oikealla enemmän ihmisiä, vaikka tallissa olikin melko rauhallista. Kävelin oikealle. Siellä oli poneja ja hevosia. Kiinnitin silmäni heti
ruunikkoon poniin. Kävelin sen karsinan oven luo. Katsoin oveen. Siinä oli kyltti, jossa luki Ressie. Poni oli erittäin söpö, ja se tuli moikkaamaan minua ovelle. Rapsutin sen otsaa, ja räpläsin sen turpaa vähän. Poni näytti tykkäävän rapsutuksista. Lähdin kävelemään pois sen luota. Seuraavaksi näin söpön kirjavan ponin. Sen kyltissä luki Ginger. Poni oli söpö, mutta se ei ollut yhtä ihanan oloinen kuin Ressie. Silitin sen päätä hieman, ja lähdin jatkamaan matkaani. Kävelin jonkin oven luokse, josta kävelin sisään. Oven takana oli satulahuone. Katselin siellä ympärilleni, ja etsin katseellani Ressien varusteita. Olin ihastunut poniin kovin. Katselin varustehuoneessa hetken, ja kun avasin oven törmäsin ystävääni, joka oli käynyt jo pitkään Hemsburyssä.

-Ai moi mitäs sä täällä? Kysyi kaverini minulta.
-Ai moi! Mä tulin tänne ensimmäistä kertaa, ja oon tutkimassa paikkoja, vastaan kaverilleni Ellylle.
-Voin näyttää sulle vähän paikkoja, jos haluat, Elly sanoi.
-Okei, se ois mukavaa! Sanon Ellylle
Lähdemme kävelemään ovelta eteenpäin, ja käännymme vasemmalle. Kävelemme vähän vasemmalle, ja käännymme sitten oikealle. Näen edessäni maneesin, koska nyt ovet sinne olivat auki. Maneesissa ei nyt ratsastanut kukaan. Kiertelimme ja kaartelimme tallissa, kunnes Elly muisti, että hänen piti mennä laittamaan Ressie tunnille.
-Meetkö vaikka hakemaan Ressien varusteet? Elly kysyy minulta
-Voin mennä joo, vastaan Ellylle.

Lähden hakemaan Ressien varusteita. Kävelen vaistonvaraisesti satulahuoneeseen, ja etsin silmilläni Ressien varusteet. Ne olivat tietenkin samalla paikalla kuin ennenkin. Otin Ressien satulan telineestä, ja sitten poimin käteeni vielä suitset. Kävelin hieman vaivalloisesti pois satulahuoneesta, sillä minun piti kantaa painavaa satulaa, ja samalla vielä suitsia. Kävelin käytävää pitkin Ressien karsinalle. Matka tuntui monen kilometrin mittaiselta, vaikka todellisuudessa matkaa oli muutama metri. Kun vihdoin sain laskettua varusteet karsinan oveen, olin hieman uupunut. Elly ihmetteli, miksi puuskutin hieman. En ollut useasti kantanut satulaa ja suitsia samaan aikaan.

Pian aloimme hoitaa Ressietä. Tamma oli aivan yhtä ihana, kuin millaiseksi olin sen kuvitellut. Se oli kiltti hoitaa, ja rauhallinen karsinassa. Harjasin tammaa innoissani, sillä en ollut hetkeen hoitanut hevosta tai ponia. Olin ollut tauolla, sillä edellinen ratsastuskoulu jossa kävin, lopetti, joten olen vain etsinyt uutta tallia. Kun muutimme, Hemsbury osoittautui lähimmäksi hyvälaatuiseksi talliksi. Pääsisin sinne pyörällä vaikka joka päivä. Se olikin unelmani. Halusin käydä tallilla niin usein kuin mahdollista. Vaikka joka päivä en voisi ratsastaa, mutta ainakin tulisi tyypit tutuiksi tallilta. Unelma kuitenkin romuttui hieman, sillä sain lukujärjestyksen, jossa oli monta pitkää päivää, ja äiti kaikenlisäksi asetti kotipäivän. On nämä äidit sitten hankalia.

Sain auttaa Ellyä varustamaan Ressien. Onnistuin tauon jälkeen varusteiden laitossa hyvin. Satula meni oikealle paikalle, ja kuolaimet suuhun. Hieman ennen tuntia Ressien ratsastaja tuli paikalle. Hän kiitti meitä Ressien varustamisesta. Menimme ulos kävelemään hetkeksi.
-Arvaa mitä, Elly sanoi
-No mitä, vastasin
-Arvaa, Elly sanoi
-Ei hajuakaan, vastasin
-Joudun lopettamaan Ressien hoitamisen, sillä minulla ei ole siihen enää aikaa, Elly sanoi hieman haikeasti.
-No sehän on harmi, vastasin Ellylle
-Mutta sahän voisit alkaa hoitamaan Ressietä, hän ehdottaa minulle.
Ehdotus olisi minulle unelmien täyttymys. Haluan hoitaa kilttiä ponia,joka on rauhallinen, ja johon voisi ehkä kehittää jonkinlaisen luottamuksen.
-Minä kyllä haluaisin, mutta.. , lauseeni jäi kesken
-Miksi et sitten ilmoita vaikka Elainelle tai Curtikselle? Elly kysyy
Se antoi minulle miettimisen aihetta. Uskaltaisinkohan joskus kysyä itselleni hoitohevosta?

Vastaus:

Tervetuloa Hemsburyyn! Tämä oli tosi kiva aloitustarina, ja toivottavasti rohkaistut kirjoittamaan samanlaista kivaa luettavaa jatkossakin.

Kyllähän tästä kävi ilmi jo, mikä poni taitaa hoitajana eniten kiinnostaa ;) Hauskaa, että niiden joukosta on löytynyt itselle mieleinen.
Kirjoitat hyvin, kappalejaot ovat toimivia ja vuorosanatkin on kirjoitettu selkeästi. Hyvä startti!

Molemmat tehtävät hyvin suoritettu. Saat niistä parkaksi virtuaaliset £10, jotka lisätään Yläkerta-sivulle, minne sinun tietosikin ilmestyvät listan perään.

Nimi: Arya Ravenagh

15.10.2017 15:02
KUMMITUSTARINOITA - osa 1

“Arya! Hoitajahuoneessa on iltapalaa nyt”, kuulin jonkun huikkaavan portaikon yläpäästä, kun kuljin ohitse.
“Joo, lakaisen vaan tän käytävän loppuun!” sanoin takaisin ja hain luudan.
Maneesin ohitse kulkevalla käytävällä lojui heinänkorsia, olkisilppua ja kuraa, jotka aloin lakaista reippaasti kasaan. Lähes kaikki muut olivat jo yläkerrassa. Tallille oli järjestetty yhden yön leiri-ilta, johon osallistui kasa nuoria tallilaisia. Itse olin osallistunut hetken päähänpistosta, ja oli kai hyvä että nuorempien seassa oli vähän vanhempiakin. Iltatalli oli muutenkin venähtänyt, joten yöpyminen tallilla sopi mainiosti. En olisi millään jaksanut pyöräillä viileässä tihkusateessa kotiin.
Lakaisin käytävän loppua vihellellen itsekseni, ja kun tulin lähelle lantalan ovea, kuulin käytävältä kolahduksen. Hätkähdin hiukan ja käännyin katsomaan. Näin Pennyn, joka yli länsisiiven käytävää pitkin ja oli kaatanut jonkun jättämän ämpärin nurin.
“Säikytinkö?” hän virnisti ja nosti ämpärin pystyyn.
“No vähän, luulin olevani yksin”, naurahdin ja kuskasin lakaisemani moskat lantalaan.
“Mennäänkö syömään?” Penny kysyi, kun palautin luudan paikoilleen ja palasin käytävään.
“Joo, alkaakin olla nälkä”, sanoin ja venyttelin selkääni pikaisesti niin että paukkui.
Astelimme rinnakkain käytävää pitkin portaisiin ja sitä kautta hoitajahuoneeseen. Kaikki muut tallilla yöpyjät olivat jo siellä syömässä voileipiä. Minäkin nappasin yhden käteeni ja heilautin itseni istumaan yhdelle ikkunalaudalle. Penny lösähti siskonsa viereen sohvalle ja upotti hampaansa leipään.

“Kuuluukohan se taas tänä iltana?” kuului yhtäkkiä Magnuksen kysymys.
Hän meni viereiseen ikkunaan ja painoin nenänsä kylmää lasia vasten. “Se… marssiminen.”
“Älä sano, että sinäkin olet mukana tuossa jutussa. Paulaa pelottaa jo”, Penny puuskahti ärtyneeseen sävyyn ja Paula käpertyi tiukemmin sohvalle.
“Ei se ole mikään juttu, se on ihan totta”, Lachlan saapasteli ikkunoiden ääreen ja vilkaisi pimeään.
“Eno sanoi kerran, että joskus kauan sitten täältä katosi sotilas. Silloin kun täällä vielä pidettiin ratsuväkikoulua”, Lachlan sanoi ja osoitti ikkunasta kohti kartanoa.
Magnus nappasi jostakin taskulampun ja heitti sen pojalle. Hän napsautti sen päälle ja nosti se laukansa alle tunnelmaa tuomaan.
“Hänen nimensä oli Christopher Neil, 19-vuotias, ja taitava soittamaan säkkipilliä. Hän tuli Hemsburyyn opiskelemaan ratsastusta tullakseen rakuunaksi tai husaariksi. Tai joksikin", Lachlan kertoi hiljaa. "Mutta yhtenä syyspäivänä hän haihtui talleilta kuin tuhka tuuleen. Tallien takana olevalla maastoreitillä oli silloin joskus kuulemma ihan oikea suo. Häntä ei koskaan löydetty…"
Minun täytyi myöntää, että Lachlan osasi luoda tunnelmaa. Ja sitä paitsi minä pidin kummitusjutuista. En ollutkaan kuullut mistään Neilistä, tämähän muuttui mielenkiintoiseksi.
“Ja eksynyt Neil kuulemma jatkaa marssiharjoituksiaan edelleen”, Magnus lisäsi ja heristeli käsiään tummina vasten ikkunaa.
“Uskotteko muka oikeasti johonkin… tyhmään kummitustarinaan?” joku kysyi oven suunnalta.
Ja sitten tapahtui jotakin todella karmaisevaa. Ainakin pienempien mielestä. Ta-ta-ta-ta. Ta-ta-ta-ta. Valittava marssisävelmä kantautui korkeana jostain kaukaa.
“Säkkipillillä soitettu marssisävelmä!” Lachlan huokaisi ihastuksesta, vaikka muutama muu kalpeni ja tarrautui toisiinsa kauhusta kankeana.
Samassa tuuli puhalsi kovempaa ulkona ja heitteli sadepisaroita ikkunaan saaden aikaan vain entistä aavemaisemman tunnelman. Ja sitten sähköt räpsähtivät pois päältä muutamaksi sekunnin murto-osaksi, ja joku kirkaisi.
Kuului rauhoittelua, ja samalla Lachlan vilkaisi minua virnistäen. Virnistin takaisin ja tungin suuhuni viimeisen leipäpalan. En voinut sille mitään, että seikkailunhaluni heräsi.
“Siellä se kummitus on”, Magnus sanoi hiljaa ja katsoi ulos.
“Ai häh! Näetkö sen!” joku supatti peloissaan.
“Ei kun jossain tuolla”, Magnus sanoi.
“Mennään etsimään”, Lachlan sanoi tomerasti ja asteli ovelle.
Ennen kuin kukaan kerkesi reagoida, hän lähti huoneesta. Magnus nappasi pöydänkulmalta toisen taskulampun ja lähti perään. Ja samassa koko porukan valtasi hermostunut seikkailunhalu, ja kaikki kiiruhtivat poikien perässä ulos. Samoin minä, itse asiassa lähdin ensimmäisenä heidän peräänsä ja johdatin muut pihamaalle, missä saimme Magnuksen ja Lachlanin kiinni.
“Onko meillä enempää taskulamppuja?” kysyin pojilta.
“Minä otin yläkerrasta mukaan”, kuului Pennyn ääni ennen kuin he kerkesivät vastata.
“Jakaudutaan pareiksi tai jotain niin kenenkään ei tarvitse mennä yksin”, ehdotin.
“Hah, minä voisin tutkia vaikka koko pihan yksin”, Lachlan uhosi.
“Sinä ehkä, mutta eivät kaikki”, Penny sanahti.
“Mennäänkö me kahdestaan?” hän kysyi minulta.
“Joo mennään vaan”, sanoin.
Pian meillä oli kaksi kolmikkoa ja kaksi paria. Magnus ja Lachlan sanoivat tarkistavansa kartanon läheisyyden. Paula ja hänen kaksi kaveriaan halusivat katsastaa maneesin. Toinen kolmikko sanoi tutkivansa tien suuntaa ja tallin seinustat, joten minä ja Penny lähdimme kentälle. Penny kantoi taskulamppua, jolla sohimme tienvierustoja kulkiessamme kohti kenttää,
“Mieti jos täältä löytyisi jotain”, Penny sanoi.
“Mm..uskotko sinä kummituksiin?” kysyin virnistäen.
“En, mutta olisi siistiä löytää jotain”, hän sanoi ja hymyili hämärässä.
“Niinpä”, sanoin.
Saavuimme kentän laidalle. Se oli tyhjä, mutta ympäröivissä pusikoissa olisi voinut vaikka piileksiä joku. Yhteisymmärryksessä hiippailimme pitkin kentän laitoja ja tutkimme ympäristöä. Sade oli lakannut, mutta puskat tiputtelivat vettä päällemme. Oli jotenkin outo tunnelma, mutta emme löytäneet mitään.
“En olisi uskonut, että tekin kaksi alennutte johonkin tällaiseen”, kuului yhtäkkiä jostakin ääni.
Säikähdimme molemmat ja kompuroimme kauemmas sohien lampulla kohti ääntä, ennen kuin tajusimme sen kuuluvan Elainelle.
Emme keksineet mitään puolustusta, mutta hän jatkoi: “Huomasin, ettei hoitajien huoneessa ollut ketään, ja lähdin etsimään. Muut ovat jo varmaan takaisin tallilla, tulkaa.”
“Etkö sinä kuullut sitä ääntä?” onnistuin kysymään samalla kun könysimme pois pusikosta.
“Mitä ihmeen ääntä”, Elaine lähti jo kohti tallia.
“Marssia”, Penny selitti ja kietoi kätensä ympärilleen samalla, kun seurasimme häntä.
Elaine kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään. “Olette kaikki vain kuvitelleet hermostuksissanne jotain”, hän kuittasi asian.
Penny hymähti, muttei sanonut mitään. Olimme kuitenkin sanattomassa yhteisymmärryksessä sitä mieltä, että ei kai kymmenen henkilöä voineet kaikki kuvitella samaa ääntä.

Tallilla Elaine piti meille kaikille lyhyen puhuttelun siitä, että ilman lupaa ei kuitenkaan ollut mitään asiaa pihalle. “Rapsutelkaapa vaikka Hildeä ja Gilbertiä, ottakaa ne käytävälle ja harjailkaa, kunnes kello lyö kaksitoista. Voitte rauhoittua vähän ja sitten nukkumaan koko konkkaronkka”, hän jatkoi.
Nuoremmista tämä oli erittäin hyvä idea, ja he lähtivät hakemaan Hildeä käytävälle. Lachlan kuitenkin näytti kieltä Elainen selälle tämän palatessa yläkertaan ja Magnus katseli pihamaalle mietteisään.
“Juuri parhaimmalla hetkellä”, Lachlan mutisi.
“Mitähän Elaine mahtaa ajatella. Kaikki “isotkin” ulkona etsimässä kummituksia”, Penny murehti.
“Hei mitä väliä, saadaan mekin pitää välillä hauskaa”, virnistin ja töytäsin häntä kyynärpäällä kylkeen.
Hän naurahti ja vilkaisi muita harjaamassa Hildeä. “Olet oikeassa”, hän sanoi sitten.
Kaikki näyttivät rauhoittuvan, kun harjailtiin Hildeä. Mutta minä, Penny, Magnus ja Lachlan puhuimme siitä, kuinka karsinastaan kurkisteleva Gilbert tähyili koko ajan kohti käytävän toista päätä, ja kuinka Hilde höristeli korviaan samaan suuntaan koko ajan.
“Käydään katsomassa mitä tuolla on”, Magnus sanoi meille hiljaa ja heilautti kättään kohti oikeaa suuntaa.
“Joo”, Lachlan suhahti.
“Minä jään tähän etteivät nuoremmat hermostu”, Penny tarjoutui.
“Okei.” Lähdimme poikien kanssa kohti käytävän toista päätä. Löysimme melkein heti jotain outoa.
“Minä lakaisin tämän käytävän, miten tässä on taas kuraa”, sanoin.
“Katso, ne ovat jalanjälkiä”, Magnus sanoi hiljaa.
Niinhän ne olivat. Kuraisia jalanjälkiä.
“Mutta eihän täällä päässä ole kulkenut ketään”, kurtistin kulmiani.
“Jännää”, Lachlan suhahti ja lähti seuramaan jälkiä.
Ne katosivat sisäpihan ovesta ulos.
“Hitsit, ei saada enää mennä ulos”, sanoin.
“Estääkö se meitä?” Magnus kysyi virnistäen, enkä voinut kuin virnistää takaisin.
“Katsotaan nyt, onko täällä muita johtolankoja”, ehdotin kuitenkin.
Samassa valittava säkkipillimarssi kaikui ulkoa uudelleen.

//Jatkovalintana toimii Haamujengi :3

Vastaus:

Ihanaa että sinustakin saatiin seikkailija! Hyvin lisäsit jo heti alkuun tuon Pennyn aiheuttaman säikähdyksen, se viritti tarinaan lukiessa lisää tunnelmaa, vaikkei mitään pelottavaa heti sattunutkaan.
Ja sitten sattui Elaine. Se oli ehkä pelottavin kohta tässä tarinassa :D

Kurkista täältä seuraavat ohjeet ja jatka ihmeessä seikkailua!
http://hemsbury.suntuubi.com/?cat=119

Nimi: Eleanor Ashford

07.10.2017 16:01
∇ Tutustu talliin
∇ Tapaa tallilaisia
♥ Kaverin kanssa

Eleanor naputti hermostuneena vanhan mersunsa nahkaista rattia sormillaan. Kello oli jo vartin yli kaksitoista, Eleanorin pikkusisko Evelyn oli luvannut olla valmiina kymmentä vaille. Lynn oli itse houkutellut ja maanitellut Eleanoria tulemaan tutustumaan talliin, mutta ei sitten viitsinytkään näköjään ilmaantua asuntolansa pihalle sovittuun aikaan. Viiden tuskaisen minuutin jälkeen 16-vuotias pitkä blondi tytönhuiskale vihdoin maleksi autoa kohti puhelintaan selaillen.
- Lynn, aina sinua saa odottaa, aina!, Eleanor tiuskaisi siskolleen kiukkuisena ja lähti ajamaan vihaisesti kaasuttaen.
Piti vähän selvitellä koulujuttuja, Lynn mumisi nenä puhelimessa. Sivusilmällä Eleanor näki puhelimen ruudussa vilisevän sydämiä, jonka ansiosta hän päätteli aiemmat johtopäätöksensä uudesta poikaystävästä oikeiksi.

Eleanor pysäköi autonsa tyhjän oloiselle parkkipaikalle. Hän oli nakannut siskonsa useasti tallille, mutta punatiilinen tallirakennus ja hieman etäämmällä näkyvä kartano olivat upeita, ja niissä riitti ihmeteltävää. Lynn selasi edelleen puhelintaan heidän kävellessään talliin, ja nosti katseensa vasta blondin naisen moikatessa häntä.
- Moikka Donna, Lynn sanoi ilottoman kuuloisella äänellä, ja pinkaisi puolijuoksuun kohti yläkerran oleskeluhuonetta, mutta sitä Eleanor ei tiennyt.
- Tuota niin, hei, minä olen Eleanor, Evelynin isosisko, Eleanor totesi sekä hieman kiusaantuneena että hämmentyneenä, ja ojensi kätensä kättelyyn.
- Donna Tannfield, nainen sanoi, ja kätteli häntä napakasti.
- Tulin tässä katselemaan vähän paikkoja, josko aloittaisin taas ratsastuksen. Olen ratsastanut viimeksi 14-vuotiaana, Eleanor selitti kun hiljaisuus tuntui kiusalliselta, ja naisen katse kysyvältä.
- Jahas. Toivottavasti sinulle selitetään tallin käytännöt ja säännöt huolellisesti, mieluiten työntekijän toimesta. Suonet anteeksi, minulla täytyy lähteä laittamaan Fitz valmiiksi koulutreenejä varten, Donna sanoi outo särmä äänessään, ja kääntyi kävelemään pois päin. Äänenpaino sanan "työntekijä" kohdalla kertoi että Lynn ei ehkä jostain syystä olisi paras vaihtoehto, vaikka hän olikin ollut tallilla harjoittelussa ja kesätöissä, ja käytännössä oli asunut tallilla 10-vuotiaasta saakka.

Eleanor haahuili hitaasti pitkin käytävää, kurkkien aina välillä karsinoissa olevia hevosia. "Mihin piruun se tyttö nyt painui", Eleanor mietiskeli hiljaa. Juuri kun hän oli pysähtynyt rapsuttelemaan voikkoa ponitammaa jonka ovi kertoi tämän nimeksi "Golden Criminal", Lynn ilmestyi hänen takaansa kuin tyhjästä. Mukanaan hänellä oli noin kymmenenvuotiaan näköinen tyttö.
- Minä olen Paula, tervetuloa tallille Eleanor, tyttö esittäytyi nopeasti iloisen hymyn kera.
- Lupasin Elainelle laittaa Sherryn valmiiksi tunnille. Paula ratsastaa Ressiellä ja laittaa ponin itse, niin mennään sitten katsomaan tuntia. Me voidaankin lähteä hakemaan harjat ja kamat, Lynn viittoi Eleanorin mukaansa hieman kärsimättömän oloisena.

Kun Eleanor sai pikaisen esittelykierroksen tallista ja varusteet oli haettu hieman sotkuisen oloisesta satulahuoneesta, Lynn johdatti hänet valtavalta näyttävän kirjavan ruunan karsinalle.
- Sherry on tosi kiltti tapaus, minusta se vaan on laiska, ja nukkuu joka välissä, Lynn selitti samalla kun meni karsinaan edeltä.
Eleanor hieman arasteli, mutta koki ainoaksi vaihtoehdokseen mennä perässä ja alkaa harjaamaan hevosta, vaikka sen kaulan alta livahtaminen tuntuikin haasteelta. Hän kuitenkin totesi pelkonsa turhaksi, sillä hevonen tosiaan nukkui koko hoitotoimituksen ja varustamisen ajan.

Ulkona oli pilvistä ja tihutti hieman vettä, mutta ei mitenkään niin että se olisi tuntia estänyt. Kun Lynn talutti Sherryn kentän keskelle, kentällä oli jo kaksi ratsukkoa kävelemässä lämmittelykäyntejä tummahiuksisen opettajan raahatessa puomeja kentälle. Tunti vaikutti tavalliselta koulutunnilta, jossa oli lisämausteena puomitehtäviä. Opetus tehtävineen kuulosti hyvältä ja opettaja hyvin tarkalta.

Tunnin päätteeksi opettaja ilmoitti olevan loppukäyntien aika, ja vietyään puomit paikalleen nainen käveli kohti Eleanoria ja Lynniä. Nainen esittäytyi kätellen ratsastuksenopettaja Elaine Bankeriksi.
- Eleanor Ashford, Lynnin isosisko, Eleanor vastasi kättelyyn.
- Aiotko alkaa käymään tunneilla?, nainen kysyi.
- Joo, niin minä vähän ajattelin. Viime ratsastuskerrasta on jo niin pitkä aika, että en varmaan tiedä miten päin sinne ratsaille noustaan, Eleanor totesi hieman naurahtaen.
- Eiköhän se selviä, Elaine totesi virnistäen.
- Alkeiskurssista on hyvä aloittaa jos tuntuu että on vähän ruosteessa, ja siitä voi sitten edetä eteenpäin nopeasti tai hitaammin, sen perusteella miten hommat sujuvat, nainen selitti katsellen samaan aikaan selästä laskeutuvia ratsastajia.
- Tervetuloa tunneille vaan. Lynn, voisitko ottaa taas Sherryn? Lisa ei tänään.. kerkeä laittamaan sitä, nainen sanoi kulmat hieman kurtussa.
- Joo otetaan me, Lynn sanoi kohottaen kulmiaan, kuin kertoen jotain ratsastajasta.

Sherry oli nopeasti hoidettu ja viety ulos tarhaansa. Lynn kävi vielä esittelemässä Eleanorille yläkerran oleskeluhuoneen, jossa rupatteli pikaisesti Hadleyksi ja Magnukseksi esittäytyvien herrojen kanssa. Oleskeluhuone vaikutti mukavalta ajanviettopaikalta, ja talli muutenkin mukavalta, ja Eleanor päätti pitävänsä paikasta.

//Hei muuten, saako muiden hoitajien hahmoja käyttää tarinoissa?

Vastaus:

Tehokas ja reipas alku uusille tarinoille Hemsburyssa, tervetuloa mukaan!

Voi Donna, meidän pitää tosiaan puhua tästä asiakasystävällisyydestä, että se ei rajoitu pelkästään niihin asiakkaisiin joilla on burberryn ulkoilutakki ja parlantin kalliit kilpasaappaat, vaan ihan kaikille voisi olla mukava... :D hyvä että apua talliin tutustumiseen kuitenkin löytyi!

Toisten hoitajien hahmoja saa yleensä käyttää omissa tarinoissaan. Aiemmin sitä ovat tehneet mm. Mariam, Thomas, Tommy ja Arya, mutta se sopii varmasti muillekin hyvin. Voi olla kohteliasta vielä ilmoittaa asiasta Yläkerran ilmoitustaulun chatissa! :)

Hienosti suoritetut tehtävät, saat niistä tietoihisi £15!

Nimi: Thomas Caffrey

04.10.2017 19:16
Luku 11. ~ Tuttuja?
∇ Oliko täällä yläkertakin ∇ Oleskeluhuone
∇ Ensivaikutelmia ∇ Lisätehtävä: Etsi lukko

Heinät ja oljet pöllysivät jäljessäni kun syöksyin natisevia portaita pitkin kohti hoitajahuonetta. Minulla oli jo enemmän kuin kiire iltanavetalle, päivä tallilla oli taas vierähtänyt aivan liian nopeasti. Kevät oli jo täällä ja olin pyhittänyt koko päivän tarhojen siivoukselle, Bessien, Sherryn ja Annien tarhasta aloittaen. Tammat ja ruuna olivat aluksi olleet hyvin epäluuloisia kun olin rämistellyt lankkujen välistä tarhaan kottikärryjen ja talikon kanssa. Annie oli viskonut päätään ja lähtenyt ravaamaan ympäri tarhaa Sherryn kanssa, Bessie puolestaan oli rohkeampi ja tallusteli nuuskimaan mustaa huppariani. Haluaisin uskoa sen johtuvan siitä, että tamma oli oppinut luottamaan minuun. Hetken hevosta rapsuteltuani, oli hevonen tutustunut myös hieman kottikärryihin ja kavahtanut vähän kun turpa oli osanut talikkoon, joka heilahti niin, että kottikärryistä lähti kumea kolahdus. Hevonen otti pari peruutus askelta ja odotettuani, että tamma uskalsi ottaa yhden askeleen takaisin eteenpäin, olin kehunut sitä taputuksien kera ja ryhtynyt töihin.
Kotona oli ollut tarhansiivous urakkaa jo useamman päivän, mutta ihan hyvillä mielillä täälläkin tarhoja täälläkin siivosin. Okei, olin kerrennyt siivota vain kolmen edellä mainitun hevosen tarhan, mutta, eiköhän aikaa löytyisi muillekin. Sitäpaitsi, tallilla juoruttiin tulevasta talkoo päivästä, jolloin tarhoja siivoiltaisiin sitten ihan isossa porukassa ja tarjolla olisi talkoolaisille grillimakkaraa ja juomistakin. Minä aikakin menisin touhuun mukaan, vaikka varaslähdön olinkin ottanut.

Vielä silloin tällöin portaita noustessa mielen valtasi epäilyksen tunne, mikä oli täällä ensimmäisiä kertoja käydessä ollut hyvinkin vahva. Tallin yläkerta oli niin erimaata kuin alakerta. Suljettuja huoneita, joihin pääsi joskus vain sattumalta kurkkailemaan sisään. Osa huoneista, ne hienoimmat, olivat varmasti lukossa, mutta ehkä joihinkin huoneisiin pääsisi ilman sen suurempaa tiirikointia sisään. Lachlan, joka tuntui aina olevan enemmän tai vähemmän pahanteossa, oli kerran napannut minua hihasta ja onnistunut puhumaan minut mukaansa penkomaan huonetta, joka oli täynnä kaikenmaailman vanhoja valjaita. Poika oli selittänyt, että häntä oli käsketty etsimään jotkut käyttökelpoiset, mutta käytöstä poistetut ponivaljaat kyseisestä huoneesta. Tuskin kukaan oli käskenyt, mutta ainakin sellaiset oli löytynyt ja poika oli Paulaa huutaen juossut alakertaan valjaineen. Varmaankin sovittelemaan vehkeitä Billylle, tiedähäntä. En ainakaan ollut kysynyt keneltäkään mitä löytyneillä valjailla oli tehty, enhän halunnut mitään ylimääräisiä hankaluuksia. Pakko silti myöntää, että Lachlanin kanssa tulimme hyvin juttuun ja olihan pojan kanssa tullut hölmöiltyä, jos nyt haluaa muistella vaikka reissuamme ikkunan kautta kartanoon.

Olin tänään päässyt livahtamaankin yhteen sellaiseen suljettuun huoneeseen:
Yhden huoneen ovi oli ollut raollaan ja ympärilleni vilkaisten olin sujahtanut pimeään huoneeseen. En minä yleensä nuuskinut sillä tavalla, mutta nyt taskussani poltteli vanha hopeinen avain, ja en vain voinut olla vastustamatta kiusausta päästä sovittamaan avainta johonkin. Ai mistäkö sen avaimen olin löytänyt? No avain oli ollut minulla jo useamman viikon, olin löytänyt sen täältä talleilta karsinoita siivotessani. Avain oli sitten unohtunut taskuuni ja päätynyt myöhemmin työpöydälleni kaikenmaailman romujen sekaan, josta se oli tänään pistänyt silmiini. Istuen petaamattoman sängyn päällä olin pitkään pyöritellyt tuota avainta hyppysissäni, joka oli varmasti hyvin vanha, ainakin jostain 1800-luvuta, kehtaisin veikata. En ollut aikaisemmin huomannutkaan, mutta avaimen ”kahvassa” oli merkillinen symboli, joka ainakin minun mielestäni muistutti hitusen yöperhosta. Talleilla kukaan ei tietääkseni ollut kysellyt avaimen perään ja minun olikin tehnyt mieli ripustaa se vain koristeeksi jonnekin, mutta kaikessa velvollisuuden tunnoissani olin sitten ottanut avaimen mukaan ja päättänyt palauttaa sen jollekulle. Tilaisuus oli kuitenkin ottanut minusta tekijänsä, ja pakkohan avainta oli kokeiltava johonkin.
Huone johon olin löytänyt tieni, osoittautui jonkinlaiseksi vanhaksi lukusaliksi. Kaksi suurta pehmeän oloista sohvaa, sekä paljon tyynyjä. Yhden seinustan vei kokonaan täyteeen ahdettu kirjahylly, jolta löytyi myös kaikenlaisia vanhan näköisiä esineitä. Huone oli täydennetty suurella kirjoituspöydällä, jonka edessä nökötti vanha puinentyötuoli. Siihen oli helppo kuvitella joku tärkeä herrashenkilö kirjoittamassa tärkeitä papereita. Astelin lähemmäs pöytää ja kokeilin sen laatikoita, yksikään niistä ei ollut lukossa ja laatikoissa näytti olevan vain juurikin vanhoja haalistuneita papereita ja kyniä. Ei mitään kiinnostavaa tai mitään sellaista, johon löytämäni avain olisi sopinut. Miksiköhän olin edes kuvitellut, että sattumalta osuisin juuri siihen huoneeseen, josta löytyisi avaimen vasta kappele? Aika kaukaa haettua, kieltämättä...
En kuitenkaan luovuttanut heti vaan siirryin tarkastelemaan suurta kirjahyllyä, josta löytyi mitä mielenkiintoisempia vanhoja kirjoja. Osa oli tietokirjoja, liittyen kaikkeen alkaen hevosista ja loppuen vanhoihin työkoneisiin. Suurin osa kirjoista kuitenkin oli vanhoja romaaneja ja muuta kirjallisuutta, sitäkin varmasti laidasta laitaan. Silmiini kuitenkin osui vanha puinenrasia, jota jopa minunkin oli kurkoteltava ottamaan, vaikka pitkä olinkin. Rasian maalipinta oli haalistunut ja lohkeileva, mutta se jäi sivuseikaksi, sillä suurimman huomioni vei rasian kanteen maalattukuva. Se oli sama kuin avaimessa, paitsi, että kuva oli ”väärinpäin” ja maalattu ruusun värein. Mielenkiintoista. Ravistin rasiaa kevyesti ja sen sisällä kilisi jokin. Innostuneesti kaivoin peukalonmittaisen avaimen taskustani ja sovitin sitä rasiaan.
Suureksi hämmästykseni, rasia kilahti vaivanloisesti auki ja sen sisältä ponnahti sirkushevoseksi maalattu puinenkoriste. Soittorasia. Kokeilin vääntää rasian takana ollutta ruuvia, ja pieni sirkushevonen lähti kuin lähtikin pyörimään kauniin sävelmän saattelemana. Rasian pohjalla lepäsi haalistunut sormus ja kirjekuori. Myönnän, että minua olisi hirveästi kutkuttanut lukea tuo vanha hapertunut kirje, mutta päätin, että sen sisältö ei kuulunut minulle. Päätin jättää rasian arvoituksen jonkun muun selvitettäväksi. En olisi ikinä edes uskonut, että avain edes sopisi mihinkään. Olihan tässä toinenkin arvoitus, miksi avain oli ollut tallin lattialla? Oliko joku kenties löytänyt ja päättänyt jättää jonkun toisen löydettäväksi ja miten avain oli päätänyt kenellekään? En tiedä, mutta minä jätin avaimen, kirjekuoren ja sormuksen rasiaan ja nostin sen takaisin hylylle.

Kaikkeen tällaiseen kuitenkin oli jo tottunut, eivätkä yläkerran minulle mystisiksi jääneet suuret kokoushuoneet ja vierastilat enää juurikaan hätkähdyttäneet. Joskus sitä vain portaikossa sattui tulemaan hienosti pujettuja miehiä ja naisia vastaan, jotka selkeästi katsoivat meitä perustallilaisia vähän nenän varttaan pitkin puistellen heinänkorsia takeistaan ja vältellen kaikkea sotkua. Heh, piti vain muistaa hymyillä edes vähän kohteliaasti ja jatkaa omaa kulkuaan hevostentuoksuisessa yläkerrassa. Hoitahuonekin oli toki hienosti sisustettu ja aluksi ainakin minun mielestäni vähän arveluttavankin hienoilla kalusteilla, mutta kyllähän nuudelien tuoksuisessa ”Vip tilassa” nyt viihtyi kuitenkin.

Jo käytävällä kaikui hoitajahuoneesta kantautuvia riidan ääniä. Toinen oli selkeästi Lachlan ja tytön ääni varmaankin Pennyn. Kurkkasin ovelta sisään valoisaan huoneeseen, toivoen, että kerkeäisin livahtamaan kaksikon ohi nappaamaan reppuni nurkasta ja takaisin jos olisin oikein vikkelä. Paula näkyi piirtelevän jotain suuren pöydän ääressä, eikä näyttänyt häiriintyvän riitelystä.
”Thomas! Sähän oot varmasti samaa mieltä kuin mä?” Lachlan kääntyi puoleeni ja huitoi käsillään hulluna. Se siitä.
”Pyh, sä oot ihan sekasin” Penny tuhahti ristien kätensä puuskaan. Minulla ei tosiaan olisi ollut aikaa jäädä selvittämään mitään riitoja. Enkä niihin halunnut mitään osaa muutenkaan. Tämä muistutti vähän ensimmäistä kertaa kun olin hoitajahuoneelle eksynyt. Käynnissä oli ollut sotaa karsinan siivouksesta. Karsinoiden siivouksesta. Kuka oikeasti jaksoi tapella karsinoiden siivouksesta? Minusta sellainen oli niin oleellinen osa tallielämää, että jos ei sietänyt karsinan siiivousta, pitäisi potkia pihalle kaikesta hevostouhusta ylipäänsä.
”Mulla on tässä vähän kiirus...” Mumisin ja ujuttauduin kaksikon ohi hakemaan reppuani.
”Ei, mutta jos ollaan vakavissaan...”
”Mähän oon!” Lachlan tiuskaisi Pennylle, joka puolestaan näytti siltä kuin olisi voinut hyökätä pojan kimppuun.
”Huh, mitä sä oikein oot tehny tällä kertaa kun Pennykin noin vihanen?” Pennyn olin oppinut tuntemaan rauhallisena ja järkevänä, aina iloisena ja auttavaisena. Vaikka oli ehkä ihme, ettei kaksikolla mennyt useamminkin sukset ristiin.
”En mitään!” Poika murahti. Hymähtäen nappasin reppuni nurkasta, johon, kuten tavallista, oli kasaantunut muidenkin tallilaisten kamoja.
”Thomas, susta juoruiltiinkin tallilla tässä metsästysratsastuksen jälkeen” Penny kääntyi puoleeni estäen minua livahtamasta pois huoneesta.
”Aih?” Kysäisin hämmästyneenä.
”Jooh, tytöt kaipaili sua” Lachlanin ilme taustalla muuttui ja poika oli vähällä ruveta höröttömään. Eli niin isosta riidasta oli taas kyse, että sen pystyi unohtamaan sekunneissa.
”Jaa?” Hymähdin hartioitani kohauttaen, en juurikaan tuntenut ketään tallilta, mutta toki tunsin jonkun verran muita talilla pyöriviä hoitajia. Tietenkin samoja kasvoja näki aika tasaiseen tahtiin, mutta nimet eivät ainakaan minulle jääneet juurikaan mieleen. Eikä kenenkään mielestäni tarvinnut tuntea minuakaan sen paremmin, en halunnut mitään hyvänpäivän tuttuja jokapuolelle. Mieluummin puuhastelin aina yksin kuin samalla höpöttäen turhanpäiväisyyksiä. Onneksi kukaan nyt ei sen suuremmin ylipäänsä ollut ikinä yrittänytkään tustuakaan minuun. Perus olemukseni kun on vähän sellainen luotaantyöntävä ja kyseenalainen.
”Eikö Amelia tuo sulle muistoja mieleen?” Penny, yhtälailla kun Lachlan, unohti riidan ja virnuili minulle ilkikurisesti. Totta tosiaan, kyllä muistin. Tunsin itseni jälleen meilkein yhtä tyhmäksi kuin silloin, kuin olin tavannut Amelian Sapfoa varusteassani.
”Tallissa ei varmaan ole ketään, jolta ois jääny epäselväks mitä silloin tanssiaisten jälkeen tapahtui” Penny tönäisi minua kaverillisesti kylkeen, eikä voinut olla nauramatta kiusaantuneelle ilmeelleni. Lachlan hörötti vieressä.
”Tainnut jutut saada vähän liikaa saada tuulta alleen” Mumisin onnistuen viimein hivuttautumaan hoitajahuoneen ovelle.
”Kerkesin jo jutella Cecilille, se oli kun puullapäähän isketty. Mutta ootte kuulemma Amelian kanssa kummatkin vapailla markkinoilla”
”Vai Cecilille?” Murahdin ja kuulostin varmaan aika äkäiseltä. Cecil, eli pikkusiskoni, jonka kautta ylipäänsä olin päätynyt hoitajaksi Hemsburyyn. Ei tullut yllätyksenä, että sisko oli tietenkin mukana kaikenmaailman juoruamisessa tallilla. Ihmekyllä, en ollut vielä kotona kuullut aiheesta sanaakaan, mutta varmaan viimeistään tänään saisinkin sitten oikein kunnon kuulustelun ja tenttaamisen aiheesta. Penny ja Cecil olivat samanikäisiä ja hyvinsaman tyyppisiä ihmisiä muutenkin.
”Hei, wou, kuhan sanoin” Penny irvisti ja nosti kätensä pystyyn. Ameliaa en tuntenut oikeastaan ihan hirveästi. Vaikka olisin ehkä halunnut tuntea. Minulla oli vain hämäriä muistikuvia sieltä hunting tapahtuman illastakin. Pudistin ajatuksilleni päätäni ja päätin unohtaa asian toistaiseksi.
”Äh, mulla on kyllä jo kiire”
”Niin varmaan!” Lachlan nauroi tummalta nahkasohvalta, johon oli asettunut löhöämään.
”Morjesta vaan” Murahdin kaksikolle ja poistuin huoneesta ja pamautin oven perässäni kiinni. Harpoin ripeästi omissa ajatuksissani portaisiin ja olin törmätä toimistolle menossa olevaan Curtisiin.
”Caffrey” Mies seisahtui sijoilleen ja kyräili minua kulmiensa alta.
”Sutton” Vastasin samalla mitalla takaisin ja jäin tuijottamaan ratsastuksen opettajaa kysyvästi. Curtis, kuten veljänsä, olivat käyneet minulle aika tutuiksi. Kummankin kanssa oli sillointällöin ihan mielenkiintoista juttua ja meillä kolahti aikahyvin, jos niin nyt kehtaa sanoa paremman sanan puutteessa. Hadleyn kanssa keskustelut olivat joskus hyvin, noh, erikoisia ja Curtisin kanssa ehkä vähän asiallisempia.
”Oot tainnu tehdä täällä vähän uusia ystäviä” Miehen äänessä kuulsi pientä kettuilun tuntua. Murahdin tympääntyneesti ja kohotin vähän kulmiani.
”Maanantain ryhmä on ihan mahdoton muutenkin, pysyttele poissa niitten tyttöjen silmistä” Mies läymäytti minua selkään toverillisesti. Jestas, kylläpäs täällä oli puheenaiheet vähissä.
”Sutton”
”Caffrey” Mulkaisimme toisiamme hyväntuulisesti ja lähdimme matkoihimme.
Minä syöksyin portaat alas heinät ja oljet pöllyten kohti autoani. Olin jo enemmän kuin myöhässä iltanavetalta.


// Heh, keväisiä tunnelmia tässä. Mulla on jokunen tarina varastossa ja tääki on ekaa kertaa kirjotettu tosiaan keväällä, mutta julkasu tahti ei oo ollu kauheen kova nii tämmösiä tippuu tänne vasta nyt :Dd Huoh, plus, että multa tosiaan office hukkas hirveen määrän tekstiä ja korjailtuja/uudelleen kirjoteltuja tarinoita niin nyt saa vääntää niitä taas uudelleen. Tääki on nyt tulkattu moneen kertaan, huomannee varmaan :DD
JA, nyt vihdoin myös tuo hopeinen avain lisätehtävä, mikä mulla on kaapissa!
Psssst.... Laitoin muuten myös myymälän viekkuun viestiä :)

Vastaus:

Yhdistät tosi kivasti aiempia seikkailuja tarinoihisi, mikä on juuri se, mitä olen toivonutkin näillä monimutkaisilla tehtäväsysteemeillä - että kaikki saisivat kirjoittaa luovasti ja että meikäläinenkin saa aina uudetsaan yllättyä näistä käänteistä. Siis aivan ihanan soittorasian löysit!
Ja kylläpä sinulle taas tallilla kuittaillaan :D

Kevättunnelmat vat ihan ok, ei täällä aina tarvitse kaikkea ihan reaaliajassa tehdä (varsinkaan kun sivujen ulkoasukin on vielä loppukesän tunnelmissa vaikka täällä, missä itse asustan, on ensilumetkin jo tulleet...

Suoritit tehtäviät hienosti, meinasin epähuomiossa tuon riidan takia jo ruveta katsomaan sinulle kutostason suorituksia :P
Palkaksi neljästä tehtävästä £25!

Nimi: Hadrea Lapran

04.10.2017 16:39
KUMMITUSTARINOITA – osa 1

Myöhäinen ilta hoitajien oleskeluhuoneessa. Olimme valloittaneet Rean kanssa pienen sohvan, minä makuullani jalat Rean sylissä sillävälin kun hän heitteli popcornia suuhunsa. Kellään ei oikein ollut tekemistä; hevoset olivat rauhassa sisällä ja lauantai-illan suurin jännitys oli ollut Paulan jännitystarinat, jotka olivat loppuneet Lachlanin nukahtamiseen. "Ei ne tylsiä ollut, ne vaan oli... vähän tylsiä", oli ollut pojan perustelu. Oli lokakuu, halusipa sitä uskoa tai ei, ja se tarkoitti sitä, että halloween koittaisi pian. Lachlan uhkasi pukeutua haamuiksi Billyn kanssa, kun taas Penny nauroi sanoen menevänsä säikyttelemään ihmisiä Frankien kanssa. Kuulemma sen sumutorvimaiset huudot säikäyttivät kenet tahansa pimeällä.
"Hei, kuulitteko tuon?" Paula henkäisi yhtäkkiä, keskeyttäen tasaisen hiljaisuuden ja rouskutuksen, joka syntyi erinäisistä herkuista huoneessa. "Se oli kummitus!"
"En minä ainakaan-.." Rea sanoi hämmästyneenä ja päätyi keskeytetyksi.
"Joo! Ihan varmasti", Lachlan innostui hypäten ylös tuoliltaan ja osoittaen ikkunaa, joka oli sulkeutunut omia aikojaan. "Se on varmasti se kuollut ratsumies."
"Mikä kuollut ratsumies?" hämmästelin makuultani. Olihan minun tullut vietettyä Hemsburyssa jo jonkin aikaa, mutta kummitustarinoihin en ollut tutustunut. Kuulosti mielenkiintoiselta, ja Paula selkeästi virittäytyi kummitustarinafiilikseen sillä välin, kun Penny pyöritteli silmiään.
"Tarina kertoo, että kauan aikaa sitten täällä kartanon mailla kulki nuori ratsastajamies", Paula kertoi syvällä, vakavalla äänellä. "Hän oli jakamassa iltaruokia muutamalle hevoselle, pimeässä tallissa, kuten juuri nyt, kun kummitushevonen hyökkäsi hänen kimppuunsa ja potkaisi miehen kuoliaaksi."
"Saattoi olla Lucyn tai Sithin esi-isä", Penny mutisi ja sai Magnuksen ja Aryan huudahtamaan vastalauseensa samaan aikaan. Rea naurahti.
"Nyt hän vainoaa kartanon maita, vieden viattomia hoitajia ja heidän hevosiaan tuonpuoleiseen varsinkin näin lokakuussa..." Paula päätti tarinansa vakava ilme naamallaan, välittämättä Pennyn sarkastisista välihuomautteluista. Lachlan virnisti rohkeasti, kun nuorimmat hoitajat takertuivat toisiinsa kiinni.
"Mä en oo ihan varma, että onko hyvä idea kertoa kummitustarinoita", joku sanoi hiljaa joukosta. Vähän hauskuutta elämään aina välillä, jos minulta kysyttiin!
"Mä oon varma siitä, että lähden nyt metsästämään sen haamujätkän ja teen sen vaikka yksin, jos kukaan muu ei lähde!" Lachlan huudahti painaen ovenkahvan alas ja pujahtaen tallikäytävään. Nauraen minä ja Rea nousimme ylös sohvalta ja painelimme pienen joukkion perään. Pakkohan se nyt oli mukaan lähteä, eihän sentään voisi jättää väliin kummituksenmetsästystä.

Joku oli löytänyt neljä taskulamppua, joka tarkoitti sitä, että yhdeksänpäisen joukkiomme täytyi jakautua pareihin ja yhden parin pitäisi napata mukaansa jäljellejäänyt. Penny hyppäsi matalan kivenmurikan päälle ja kohotti taskulamppunsa saadakseen huomiomme.
"Okei, muodostakaa parit!" Penny hihkaisi ja aiheutti pienen sähläyksen joukossa. Paula katsoi minua kysyvästi, Rea roikkui käsivarressani ja muut muodostivat omanlaisiaan pareja.
"Hei, kysymys", vaaleatukkainen, nuorempi tyttö sai äänensä kuuluviin ryhmässä. "Saadaanko me edes olla pihalla näin myöhään?"
"Joo", Lachlan vastasi, niin kuin se olisi itsestäänselvyys. Muut olivat hiljaa ja katsoivat, kuinka Penny hyppäsi alas kiveltä ja liittyi minun ja Rean seuraan.
"Me katsotaan maneesi", hän ilmoitti virnistäen ja antaen pareille taskulamput.
"Mä ja Paula vahditaan tallikäytävää", Lachlan sanoi urheasti Paulan käsipuolessa. Magnus ja aiemmin mainittu vaaleatukkainen tyttö sanoivat kiertävänsä tallipihaa ja viimeinen pari sanoi kyttäävänsä lähimaastoja ja kenttää. Se oli sillä sovittu ja lähdimme jokainen eri suuntiin.

"Ei täällä mitään kummituksia ole", Penny huokaisi avatessaan pienempää ovea maneesiin. "Onhan se silti toki hauskaa tonkia yömyöhään tallialueella, sitä en kiistä."
Nyökkäilimme Rean kanssa hiipiessämme sisään hämmentävän tyhjään halliin, jonka pohja näytti mukavan pehmeältä. Punatukkainen ystäväni virnisti alkaen kivuta rappusia maneesin katsomoon.
"Ehkä se haamu on täällä", hän nauroi kipittäen rappuset ylös. Penny virnisti.
"Tai ainakin muutama leivänmurena", jatkoin hymyillen muistellen sitä hermoromahdusta, jonka Donna oli saanut katsomoon jätetyistä paperilautasista. Ei niitä sinne vaan voinut jättää, kun roskis oli viiden metrin päässä!
"En usko, mutta ehkä se lähtee jos me ruvetaan pitämään ratsastustuntia", Penny letkautti vitsillä, mutta Rean naamasta näkyi, että se oli hyvä idea hänen mielestään.
"Okei, ratsu", tyttö hihkaisi hypäten ilman varoitusta reppuselkääni - hyvä, ettemme molemmat kaatuneet. Penny huokaisi syvään ja meni sitten maneesin reunaan istumaan puomin päälle.
"Ja reipasta käyntiä siihen Hadreaan! Ohjat käteen, ei ihmekään ettei se kuuntele jos ohjasotteesi näyttää tuolta! Kantapäät alas ja pistä se hevonen taipumaan!" Penny imitoi taitavasti ratsastuksenopettajaa sillä välin, kun punatukka selässäni kopautti kantapäänsä kylkiini. Sentään hän ei heilunut ja huojunut. Oli tämä tuntiponin elämä rankkaa. Niinpä protestoidakseni hypähdin ilmaan ja tein pienen pukin ihan vain ollakseni ilkeä.
"Älä anna sen kiukkuilla kanssasi! Nosta ravi, niin Hadrea saa toista ajateltavaa."
Ja ravinhan minä nostin. Liitelin parhaani mukaan Rea selässäni kaunista ravia pientä ympyrää pitkin.
"Teillähän on potentiaalia voittaa Pääkäytävä Cup ensivuonna – eikun eipäs olekaan, sillä minä olen paras kilpuri koko kisassa. Voitte koskea palkintoa", brunette kerskaili samalla, kun minä tein täyskäännöksen tiputtaen Rean selästäni pehmeällä tömähdyksellä. "Vaikka kyllä minä-…"
Jäädyimme, kun kuulimme maneesin oven narahtavan. En minä uskonut kummituksiin, ei niitä ollut olemassa, ei takuulla, se oli vain tuuli – mutta sitten näin mustanpuhuvan siluetin ovenraossa. Se tai hän astui sisälle, painaen valot päälle.
"Mitä helkkaria te teette?" tuttu ääni kysyi epäuskoiseen sävyyn. Näky mahtoi olla legendaarinen; Rea istui takapuolellaan kentällä, Penny puolestaan puomin päällä silmät apposen auki ja minä seisoin Rean vieressä näyttäen todennäköisesti siltä, että olin kohdannut haamun.
"Eikun jaa, etsittekö tekin sitä haamua mistä Paula selitti? Penny, en olisi uskonut, että sinäkin.." Hadley astui valoon virnistäen. Huokaisin helpotuksesta, samoin tekivät Rea ja Penny.
"No joo minäkin, kun Paula ei ollut hetkeäkään hiljaa", brunette puuskahti hypäten alas puomilta. Poistuimme maneesista hihittäen ja jätimme miehen seisomaan oviaukkoon hämmentynyt hymy naamallaan.

"No mitäs sitten", kysyin, kun olimme kerääntyneet hätäkokoukseen muiden parien kesken keskelle tallipihaa, tietysti. Kylmä tuulenpuuska heilutteli puita ja minun huivini päitä, ja pilvet enteilivät uhkaavasti sadetta. Minäkin sinua, Englannin syksy.
"Ei me ainakaan löydetty haamua", Paula myönsi pettyneenä. "Mutta kyllä se täällä jossain on! Ihan varmasti!"
"Auttaisi, jos tiedettäisiin, miltä se näyttää", Lachlan pohti. Niinpä. Hemsburyn kartano oli ollut pystyssä todella kauan, ja täällä oli käynyt varmasti jos jonkinnäköistä henkilöä... Miltä kuollut ratsumies näyttäisi? Miltä muut mahdolliset haamut näyttäisivät? Elämä on kysymyksiä täynnä.
"Ehkä se haamu ei ole sitä, mitä me luullaan", Magnus ehdotti murteellaan.
"Joo, se on varmaan joku tosi hieno aatelisnainen, joka etsii miestään.." Rea myötäili ideaa virnistellen. Muut nyökyttelivät. Ehkä se oli tiukka, vanha mies, joka kulki tarkistamassa, että hevoset voivat hyvin. Tai joku nuorempi lapsi, etsimässä lempiponiaan. Hienossa, suuressa hameessa kulkeva aatelisnainen. Kartanon perustaja. Mahdollisuudet olivat loputtomat; johan tässä alkoi jo itsekin uskoa kummituksiin.
"Mennään sisälle jooko, mulla on kylmä", joku pyysi joukosta. Ryhmämme vetäytyi.

"Mitäs te vielä hiippailette? Tiedättekö yhtään, kuinka paljon kello on?" Elaine tenttasi tiukasti hetki sen jälkeen, kun olimme kerääntyneet pääkäytävälle suunnittelemaan jatkoa seikkailulle. Kaikki paitsi Lachlan vaikuttivat vähän noloilta.
"Täällä on takuulla aave", poika selitti kädet puuskassa. "Me käytiin haamujahdissa."
"Eihän täällä sisällä mitään aaveita ole, hermostutatte vain hevoset", tallin omistajatar epäili ja vilkaisi uteliasta Gilbertin turpaa, joka kurkki karsinasta.
"No ei me sisällä oltukaan, tai siis mä ja Paula oltiin, mutta nää muut vahti ulkona", Lachlan kertoi rohkeasti virnistäen. En oikein osannut tulkita, näkyikö Elainen naamalla epätoivo, pettymys, huvittuneisuus vai halu heittää meidät kaikki pihalle. Ehkä sekoitus kaikkea.
"Eikä mieleen tullut kysyä vaikka lupaa ennen kuin lähditte ulos juoksemaan päättömänä? Hyvänen aika", nainen pudisteli päätään. "Nyt kun Paula on kuitenkin teidät saanut mukaan kummitusjahtiin... Ehkäpä te voisitte rapsutella Gilbertiä ja Hildeä. Voitte vaikka ottaa Hilden käytävälle ja harjailla sitä kunnes kello lyö kaksitoista. Saatte rauhoittua sen kanssa, mutta sitten menette nukkumaan koko konkkaronkka."
Nyökyttelimme hiljaa päitämme, ja joukosta saattoi kuulla helpotuksen huokauksen. Ei kai kukaan nyt Elainea sentään pelännyt, mutta näin pimeällä tallikäytävällä väsynyt ja hämmästynyt tallinomistaja saattoi vaikuttaa vähän kummalta. Lachlan ei tosin ollut välittänyt ollenkaan, vaan taapersi Gilbertin karsinalle Paula ja Rea perässään. Otin punaisen riimun Hilden karsinalta ja pujahdin sisälle. Tamma katsoi minua vähän hämmästynyt ilme silmissään, ei täällä yleensä näin myöhään joutunut työskentelemään. Talutin hevosen käytävälle ja kiinnitin sen myös; ei sillä, että epäilisin Hilden lähtevän ruokavarastoa kauemmas.
"Iltaa, kulta", tervehdin hiljaa tammaa, joka tunki turpaansa avonaiseen taskuuni. "Tästä taitaa tullakin pitkä yö."

"Nyt se kuuntelee jotain!" Paula hihkaisi, kun Gilbert nosti toista pörröistä korvaansa vähän normaalia edemmäs. Tottapuhuen suurin osa oli antanut periksi vaikertaen väsymyksestä, ja jäljellä oli enää Lachlan, Paula, Penny, Magnus, Rea, Charlotta ja minä. Charlotta oli kaksi vuotta minua nuorempi, mutta täynnä ideoita ja intoa haamumetsästykseen. En tiedä, oliko hän tosissaan, mutta mukavanoloinen persoona kuitenkin.
"Hilde kyttää tota nurkkaa", huomautin heinäpaalin päältä. Tamma katsoi tarkkaan tummanpuhuvaa nurkkaa korvat hörössä. Lachlanin naamalle ilmestyi loistava into.
"Siellä täytyy olla jotain – kuuletteko tuon?" Lachlan hihkui innoissaan, kuunnellen samalla ääniä. Enpä oikein tiennyt. Kuulin lähinnä jonkun tallilaisen tasaista tuhinaa yläkerrasta ja hiljaista juttelua, mutten tunnistanut ääniä. Rea katseli kattoa maatessaan kylmällä betonilattialla.
"Tää on vähän viilee", tyttö mutisi väsyneenä. Viittoilin heinäpaaliani, tähän mahtuisi makoilemaan vielä. Tunnelma alkoi olla vähän väsynyttä, mutta pakkohan se nyt oli hereillä pysyä kummituksia metsästämässä...
"Täällä on jalanjälkiä, mutaisia ja vielä märkiä", Charlotta ilmoitti käytävän päästä osoittaen kuraisia jälkiä. "Joku on kulkenut tästä ihan hetki sitten, eikä se ollut Elaine; hän meni takaisin toimistoon. Ja me kuljettiin toisesta ovesta."
"Ulkona kuuluu ääniä!"
"Ei me saada mennä ulos enää", Penny huomautti. Paula näytti kieltä isosiskolleen.
"Kuka sanoi että me mennään ulos?" Paula virnisteli ja sulki Gilbertin karsinanoven. "Me jahdataan sitä sisältäpäin."

//Ja taas sitä mennään.. : D Valinta jatkolle on Haamujengi.

Vastaus:

Ihanan reippaasti lähditkin tekemään omaa juonta, tätä oli vielä jännempi lukea ;) Erityistä hilpeyttä herätti seuraava katkelma:

"Hän oli jakamassa iltaruokia muutamalle hevoselle, pimeässä tallissa, kuten juuri nyt, kun kummitushevonen hyökkäsi hänen kimppuunsa ja potkaisi miehen kuoliaaksi."
"Saattoi olla Lucyn tai Sithin esi-isä", Penny mutisi ja sai Magnuksen ja Aryan huudahtamaan vastalauseensa samaan aikaan. Rea naurahti.

Kurkistapa jatkotehtävät täältä, ja jatka seikkailua! http://hemsbury.suntuubi.com/?cat=119

Nimi: Hadrea Lapran

09.09.2017 20:49
..suntuubi why are you like this, katkaisi mun loppunoottini kesken kaiken piru vie.

//..:) Ja tosiaan tässä vielä se nopeahko luonnos Hildestä: https://sta.sh/01emdrgjkycn - toivottavasti se muistuttaa edes etäisesti hevosta!

Vastaus:

Suntuubi osaa tunnetusti olla äkäinen ja ärsyttävä. Kiitos vielä kerran supersöpöstä kuvasta!

©2019 ✤ Hemsbury Stables ✤ - suntuubi.com