Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Stable diary

TehtävätOleskeluhuone ✤ Tuntikirja

Tallipäiväkirjaan kirjoitetaan kaikki tallilla tapahtuva - eli siis hoitotarinat. Jos suoritat tarinassasi tehtäviä, on hyvä merkitä ne tarinan otsikoksi tai viimeiseksi huomautukseksi.
Jos tahdot vastausta tallin henkilökuntaan kuuluvalta hahmolta, voit jättää kysymyksen tarinan lopussa. Näin toimitaan esimerkiksi hoitohevosta pyydettäessä - tapahtuma käy jo tarinassa, mutta ylläpito vastaa kysymykseen vielä erikseen, ja tarinassa käytetyltä hahmolta tulee myös perustelut vastaukselle.

JOULUN KIRJOITUSLAHJA!

Joululoman ajan jokainen saa kirjoittaa putkeen
useammankin tarinan, jos kirjoitusinto yllättää!
Kurjaa rajoittaa teidän tekemistänne oman hitauteni takia.
Merry Christmas, toivoo Hemsburyn ylläpito!

Liittymissivulta löytyy muutama kirjoitusohje ja muistutus.

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Lily Starhill

30.01.2018 21:02
♥ Tutustu hoidokkiisi
∇ Käy maneesilla
∇ Menoa maneesissa

Tulin Hemsburyyn tavalliseen tapaani pyörällä. Parkkeerasin pyöräni tallin seinän viereen, ja käppäilin talliin. Suuntasin yläkertaan, jossa en mennyt toimiston ovelle, vaan kävelin sisään ovesta, jossa lukee ’Hemsburyn super vip-tehotiimi’. Etsin sieltä itselleni sopivan istumapaikan pöydän kanssa, ja otin olaltani mintunvihreän reppuni. Kaivoin repustani koulukirjan. Matikkaa. En pitänyt siitä, mutta olin siinä aika hyvä. Avasin tuon kirjan, tarkemmin aukeamalta 23, ja sieltä tein kotimökin 6.

Pian olin kuitenkin jo matkalla kohti Ressietä. Ponin karsinalle päästyäni huomasin, ettei poni ollutkaan siellä. Päättelin sen olevan tarhassa, joten lähdin tarhoja kohti. Näin ponin tumman takamuksen, ja suuntasin sinne. Pääsin portille, ja otin narun käteeni. Avasin portin, ja kävelin sisään tarhaan. Poni meinasi lähteä minua karkuun, mutta houkuttelin sen porkkananpalan voimin luokseni. Napsautin narun kiinni riimuun, ja lähdin taluttamaan tallia kohti. Talliin päästyäni avasin katsinan oven ja talutin ponin sisään. Rapsuttelen hieman ihanaa Ressietä, josta on yllättävän lyhyessä ajassa tullut minulle suhteellisen tärkeä. Hain jonkun ponin harjoista, ja aloin sukimaan ponia rauhallisesti ja varmasti, pitkillä vedoilla. Harjasin ponin puhtaaksi, ja vein harjan takaisin. Otin sieltä mukaani harjakamman, ja menin sukimaan ponin harjan. Sain sen suittua niin, ettei siinä ollut enää yhtäkään takkua. Häntään en koskenut, sillä olin kuullut, ettei häntää saisi harjata. Vein tuon kammankin pois, mutta tulin kuitenkin vielä takaisin karsinalle. Avasin oven vielä kerran, ja hivuttauduin sisään, ja rapsutin ponia hieman. Katselin hieman ympärilleni, ja annoin ponille taskussani olevan pienen porkkananpalan. Samalla mieleeni tuli, että voisin mennä maneesille katsomaan mitä siellä tapahtuu. Hiippailin ulos karsinasta,ja suljin oven.

Maneesi oli iso ja hieno. Katsoin ihastuneena hienoa maneesia. Mutta siellä olikin tilanne menossa. Siellä oli muutama ihminen, joita en tunnistanut, ja he riitelivät jostakin. Jäin katsomaan maneesin ovelta.
-Nyt oli kyllä mun vuoro! Naishahmo sanoo.
-Listassa kyllä luki mun nimi! Mieshahmo vastasi tälle.
-Kyllä siellä ihan mun nimi oli! Nainen vastasi.
-Tää sama vuoro on ollu mulla jo varmaan viis viikkoo putkeen! Mies sanoo naiselle.
Yhtäkkiä he huomaavat minut.
-Hei, voisitkos sinä käydä katsomassa maneesin varauslistaa? Meillä on pieni kina näistä vuoroista, Mies kysyy minulta.
-O-okei, sanon hieman ujosti ja kävin katsomassa maneesin varauslistan ja palasin takaisin.
-Se tais olla sun vuoro, sanon hiljaa katsoen naista.
-No, mitäs mä sanoin! Nainen sanoo miehelle, ja lähtee taluttamaan hevostaan eteenpäin. Minäkin lähden jatkamaan matkaani.

Pian kuitenkin kello oli jo sen verran, että minun piti lähteä kotia kohti. Suuntasin vielä yläkertaan, tarkemmin hoitajien oleskelutilaan, ja hain sieltä reppuni, ja pyöräilykypäräni. Tungin kypäräni päähäni, ja laskeuduin alakertaan, ja kävelin ulos tallista. Otin pyöräni ja nousin sen satulaan. Polkaisin vauhtia, ja lähdin kohti kotia. Päätin kuitenkin tulla pian taas takaisin Hemsburyyn.

Nimi: Mona Blanchard

03.01.2018 15:47
Luku 5

Kuljin vihellellen tarhoja kohti. Tai ainakin yritin vihellellä – olin vahvasti sitä mieltä, että viheltämisen jalo taito periytyi geeneissä, ja minulla sattui olemaan sen puoleen huonot geenit. No, mitäpä pienistä, kun ei pienetkään meistä. Annoin katseeni vaeltaa tarhojen yli bongatakseni Ellan. Valkea hevonen maastoutui hyvin lumista maisemaa vasten, mutta hetken pällistelyni jälkeen yhytin sen tarhan perimmäisestä nurkasta. Kipitin viimeiset askeleet tarhan portille (olin vähällä liukastua, sillä lumenalainen jääkerros yllätti) ja pujahdin sen toiselle puolelle.

”Hei lumiheppa”, huikkasin Ellalle ja lähdin tarpomaan hevosen suuntaan. ”Lähdettäiskö talliin? Pääset tunnille.”
Silloin huomasin lumessa lojuvan tummansinisen riimun. Se näytti tutulta, ja vilkaisin uudemman kerran Ellan suuntaan – vain todetakseni, että sillä ei ollut riimua päässään. Nostin rikkinäisen riimun maasta tuijottaen sitä kuin syyllistä.
”Mahtavaa”, mutisin itsekseni.
Käännyin lähteäkseni takaisin talliin. Toinen riimu olisi haettava, sillä en saisi Ellaa pois tarhasta pelkkä riimunnaru aseenani. Ajan tuhlaantuminen ärsytti; toivottavasti Ella ei myöhästyisi tunniltaan.

Kuljin matkan puolijuoksua, ja pölähdin sisään talliin lievän hengästyneenä.
”Mihis sulla on kiire?” käytävällä hääräävä Thomas ihmetteli.
”Ella oli onnistunut hajottamaan sen riimun, niin piti tulla hakemaan uusi”, selitin matkalla satulahuoneeseen.
Nappasin mukaani uuden riimun – varmistin varuulta, että se oli ehjä – ja pyyhkäisin takaisin ulko-ovelle. Jos minulla olisi ollut luistimet jalassa, olisin edennyt huomattavasti nopeammin liukkaalla tiellä.

Ella oli siirtynyt lähemmäs porttia. Ei sentään tarvitsisi ihan peränurkkaan asti kävellä.
”No niin”, puuskahdin hevoselle. ”Ehkä me nyt päästään molemmat talliin asti.”
Lähestyin hoidokkiani valmiina pujottamaan riimun sen päähän. Ella oli kuitenkin ilmeisesti toista mieltä; se heilautti päätään ylös ja ravasi muutaman askeleen kauemmas.
”Et viitsisi”, huokaisin luoden merkitsevän katseen hevoseen.
Marssin uudemman kerran Ellan vierelle. Onneksi se ei jatkanut temppuiluaan, vaan antoi tällä kertaa minun pukea riimun.
”Hyvä tyttö”, taputin kevyesti Ellan kaulaa ja napsautin riimunnarun kiinni.

Ohjasin hevosen portista ulos ja suljin sen perässäni. Tallille saavuttuamme vein Ellan sen omaan karsinaan, ja kiiruhdin hakemaan harjapakkia. Ella kävi silloin tällöin kokeilumielessä alkeistunneilla; tänään oli sellainen päivä, ja ratsastaja saapuisi hetkenä minä hyvänsä. Minun tehtäväni oli auttaa häntä harjaamaan ja varustamaan hevonen tuntia varten – jotkut halusivat hevosensa suoraan laitettuina tunnille, toiset taas tahtoivat osallistua kaikkeen mahdolliseen.

Kaarsin takaisin karsinalle; ratsastaja ei ollut vielä saapunut. Avasin harjapakin tarkistaakseni, että kaikki oli varmasti siellä – en tiennyt, liikkuivatko tavarat toisinaan itsekseen mitä mystisimpiin paikkoihin vai olinko minä vain hajamielinen tai vauhti päällä (joskus molempia yhtä aikaa). Taittelin auki Ellan hoito-ohjeet ja lukaisin ne odotellessani läpi. Ei mitään uutta länsirintamalla, mutta koskaan ei ollut pahitteeksi kerrata asioita.

”No, missäs se sun ratsastaja viipyy”, lepertelin Ellalle pujahtaessani sisään karsinaan.
Ella tunki päätään minua vasten, ja rapsutin huomionkipeää otusta leuan alta. Kimo katseli minua kauniilla silmillään; kaunis eläinhän se oli jokaista piirrettä myöten, sitä ei käynyt kiistäminen. Olin onnekas, kun olin saanut juuri Ellan hoidokikseni. Siihenhän minä olin iskenyt silmäni jo ensimmäisenä päivänä, kun olin talliin tutustunut.

”Moi”, kuulin hennon äänen karsinan ulkopuolelta. Huomasin tytön, joka hymyili minulle ujonpuoleisesti.
”Moikka! Saitko sä Ellan tälle tunnille?” hymyilin takaisin.
”Joo”, tyttö nyökkäsi. ”Mä olen Oona.”
”Mona, Ellan hoitaja”, esittelin itseni.
Liu’utin oven auki ja viittilöin Oonaa tulemaan sisään.
”Ootko sä käynyt täällä paljonkin ratsastamassa?” jutustelin harjatessamme Ellaa.
”Jonkun pari kuukautta”, hän muisteli. ”Aina tällä keskiviikon tunnilla.”
”Siitä se lähtee”, hymyilin. ”Onko Ella sulle tuttu?”
”Ei”, tyttö pudisteli päätään. ”Mutta tosi kiva kun sain sen, se vaikuttaa kivalta”, hän jatkoi.
”Se on koko tallin kivoin heppa”, vakuutin ja iskin silmää, mikä sai Oonan naurahtamaan.

//Vähän tehtävärajoja venyttäen, mutta tässä nyt olisi ”Tutustu hoidokkiisi” ja ”Rikkoutunut riimu”. Muuten, olen suorittanut kakkostasolta jo kaksi tehtävää, mutta niitä ei näy kohdallani :3

Nimi: Thomas Caffrey

29.12.2017 15:24
Luukut 5. ja 19.

Rakas Joulupukki!

Äh. Suttasin lauseen yli.
Miksi nämä kirjeet oli opetettu aloittamaan sanoin "rakas Joulupukki"? Tuntematon äijä, joka tupsahti kerran vuodessa savupiipusta, eikä edes ikinä tuonut niitä lahjoja joita oli pyytänyt. Ihan ihme touhua. Päätin kuitenkin yrittää, nyt kun tässä kuitenkin oltiin.

Aloitin kirjeen uudelta riviltä.
Rak...
ÄH! Taas. Murahdin ja rypistin paperin ja heitin sen roskakoriin. Mariam pyödän toisella puolella vilkaisi minua kysyvästi.
"Eikö luonnistu?" Tyttö naurahti ja pyöritteli kynää kädessään. Olin sattunut piparin tuoksuiseen hoitajahuoneeseen kun siellä oli käynnissä kirjoitus talkoot. Osa porukasta askarteli joulukortteja toisille tallilaisille. Minun oli pitänyt vain hakea pikaisesti jotakin, mutta Mariam oli lyönyt eteeni kynää ja paperia ja käskenyt kirjoittaa lahjalistaa.
"Mitä sä kirjotit siihen sun paperin alkuun?" Mumisin turhautuneena, en ollut moneen vuoteen enää joutunut tällaista kirjoittamaan.
"Mä kirjotin, että Tallitontulle"
"Ei huono" Mumisin vastaukseksi.

Tallitontulle,

Okei. Ihan hyvä alku.
Mutta. Mitä sitä oikein toivoisi lahjaksi. Minulla ei oikein ollut tarvetta millekään. Bessielle pussillinen omenoita ja itselle suklaata. Vai pitäisikö pistää hösseliksi ja toivoa Bessielle rekeä ja itselle uudet kengitys välineet.
KENGITYS PAKKI!
Sellaisen tarvitsin.

Tallitontulle,
Vuosi on mennyt ihan älyttömän nopeaan. Eikös ne aina. Hemsburyssa olen käynyt melkein koko vuoden, Bessien taisin saada hoitsuksi maaliskuun alussa. Mahtava otus. Ehkäpä ensivuonna kerkeäisin käymään täällä vielä useammin, vaikka kotonakin on kiireitä hevosten ja navetan kanssa.

Uh. Oliko tähän tarkoitus kirjoittaa saatekirje vai pelkät toiveet? Naputtelin kynää paperiin ja vaikken piirtää osannutkaan, sain tuherrettua kirjeeseen jonkinlaisen reen kuvan. Typerä englanti. Oliko täällä mitään tarvetta edes reelle, lunta kun oli ehkä yhden päivän vuodesta niin paljon, että siitä olisi hyötyä. Noh, jospa tonttu toimittaisi vaikka jotain työhevos vermeitä reen sijaan.
Kurkkasin vieressä istuvan Hadrean paperia.
"Lunttaaks sä?" Tyttö naurahti ja peitti paperinsa leikillään.
"Hmm" Virnistin. Tunsin itseni vähän liian vanhaksi tällaiseen.

"Mitä uudenvuoden lupauksia te aijotte tehdä?" Joku kysyi huoneen toiselta puolen.
Erittäin hyvä kysymys.
En oikein uskonut tälläisiin lupauksiin, rikottuani omiani vuodesta toiseen. Voisin varmaan luvata samat asiat kuin aina, ja ehkä yrittää pitää ne lupaukset. Heh, varmaan toive ajattelua.

Minä lupaan vastineeksi;
- Olla työteliäs ja kohtelias.

Naurahdin ääneen, kohtelias. Minun kohdallani se tarkoitti varmaankin sitä, että yrittäisin hymyillä enemmän ja olla avoivempi. Nykyään kun olen aikaluontaan työntävä, tiedän sen jopa itsekin.

Kohta 2.
- (kirjoita tähän jotain myöhemmin)

En keksinyt mitään muita lupauksia. Voisi toki kirjoittaa vähentävänsä herkkujen syöntiä ja yrittää elää terveellisemmin, mutta enköhän minä ole herkkuni ansainnut.

Elsa ilmoitti saaneensa kirjeensa valmiiksi ja kävi tipauttamassa sen lipaston päällä olevaan koristeltuun punaiseen laatikkoon. Minä otin toisen paperin ja päätin kirjoittaa kirjeeni puhtaaksi ennen kuin tipautin sen samaiseen laatikkoon odottamaan ottajaansa. Tällä välin olin kokonaan unohtanut mitä minun piti tehdä ja päätin lähteä katsomaan Bessietä sen karsinalle.

Tamma hörisi tuttavallisesti ja kohotti päätään heinäkasasta.
"Oisko mun pitänyt kysyä eka sulta mitä haluut ennen kun kirjotan mitään" Jutustelin tamman silkkistä turpaa rapsutellen. Herkkuja kai hevonen olisi toivonut, ja enemmän työhevostöitä. Pääsihän Bessie tunneillekin välillä ja oli kelpo siellä, mutta uskoin, ettei se varmaan ollut tamman mitään unelma puuhaa kuitenkaan. Treeniä tarvittiin tietyissä asioissa vielä työhevos hommissakin, mutta olin nähnyt, että tamman silmiin syttyi erityinen pilke silloin kun se pääsi kyntöauran tai kärryjen eteen. Hevonen ravisti päätään ja rupesi uudelleen syömään, vai mahtoiko vaan toivoa lisää heinää päiviinsä. Tiedä nyt näistä sitten. Nauran ja annoin Bessien jatkaa ruokailuaan, nyt olisi varmaan hyvä aika lähteä kotiin.

_______
Joulun alla, joku hiippalakkinen oli käynyt tyhjentämässä postilaatikon hoitajahuoneelta ja lueskeli nyt Thomaksen kirjettä hymyssä suin;

Tallitontulle,

Vuosi on mennyt ihan älyttömän nopeaan. Eikös ne aina. Hemsburyssa olen käynyt melkein koko vuoden, Bessien taisin saada hoitsuksi maaliskuun alussa. Mahtava otus. Ehkäpä ensivuonna kerkeäisin käymään täällä vielä useammin, vaikka kotonakin on kiireitä hevosten ja navetan kanssa. Tapasin tänä vuonna erityisen ihmisenkin. No katsotaan nyt mitä tapahtuu.

Olen pohtinut mitä Bessielle pitäisi tuoda jouluksi, herkkujen ja pitkien paapomis hetkien lisäksi. Bessie tarvitsee reen. Ikioman reen. Eikö? Minusta ainakin. Ei mitään sen ihmeellisempää.
Itse olen haaveillut uusista kengitys välineistä, mutta ainakin osa vanhoista on ihan kelpojakin vielä.
Lueskelin tässä yksi päivä Bessien vanhaa kansiota, ja sieltä puuttuu vaikka ja mitä. Se on tainnut jäädä tekemättömien asioiden unhola arkistoon, ja minusta olisi viimein aika korjata asia. Curtis oli tainnut myös unohtaa kirjata nimeni hoitajan kohdalle.

Eiköhän siinä ole ja omastakin mielestä tarpeeksi toiveita...
Ensivuonna olen ajatellut yrittää olla mukavampi ja helpommin lähestyttävä. Heh, siinä riittä kyllä hommaa koko vuodeksi.

Lisäksi haluan toivottaa koko Hemsburyn porukalle hyvää joulua ja onnea, sekä kirjoitus inspiraatiota, vuodelle 2018!

Nimi: Thomas Caffrey

17.12.2017 18:15
13. Luukku

Kivinen muuri erotti pimeyden valomerästä.
Muurin takana odotti surua ja toivoa.
Synkkyyden ja vihlovan tuulen keskellä, näky oli entistäkin kauniimpi.
Sadat kynttilät loistivat pimeässä, soivat katsojalleen lohtua ja iloa.
Tulitikun raapaisu halkoi hiljaisuutta.
Lämpöä, tähti, uusi piste valomeressä.
Jokainen valo oli haalistunut muisto menneestä.
Jokainen valo oli kirkas muisto menneestä.
Jokainen valo oli äiti, isä, mummi, pappa, sisko, veli, ystävä.
Kauniita ja kipeitä muistoja.
Silmänurkkaan kohonnut kyynel kierähti poskelle.

Valomeri jäi taakse, kivisen muurin toiselle puolelle.

Nimi: Mariam Brooke (&Gilbert)

11.12.2017 20:14
Paljon lepäämistä, vähän työntekoa ja sitäkin enemmän kauraa ja porkkanoita! Mutta mitä muuta kuuluukaan pikkuponin joululahjalistalle?

Oli joulukuinen pakkasaamu ja tallissa oli tyhjää ja hiljaista. Kuului vain hevosten aamuheinien rouskutusta ja hiljaisia kolahduksia silloin tällöin. Mussutin heiniäni oikeastaan mitään sen kummempia ajattelematta, kun huomasin Mariamin- lempihoitajani- avaavan karsinani oven. Maltoin hetkeksi nostaa pääni ja hörähdin tuttavallisesti. Tyttö rapsutti minua otsaharjan alta juuri siitä, josta aina kutian. Mistä hän tietääkin? No, jatkoin heinien rouskutusta ja kuulostelin hänen liikkeitään karsinassa. Ilmeisesti toinen oli juuri istahtanut karsinan pohjalle- joo, siltä näyttäisi, totesin tarkistettuani asian. Ja nyt Mariam kaiveli taskustaan jonkinlaista ohutta paperinpalasta. Ja hän katsoi minua ja sanoi nimeni. Voi ei, eihän, ole kiltti, pohdin ja käänsin korviani taaksepäin. Mutta kyllä vain, vasten suurimpia toiveitani, hän avasi suunsa ja alkoi puhua jotain minulle aivan tyhjänpäiväistä.

"Haluaisin tänä jouluna joululahjaksi uuden ratsastuskypärän, parin villasukkia ja paljon suklaata. En paljon enempää, haluan keskittyä ennemmin lahjojen antamiseen", tyttö höpötteli hiljaa ja kuuntelin pikemminkin hänen ääntään, en sanojaan. Osasin poimia kuitenkin tårkeimmät yksityiskohdat: joulu ja lahjat! Se oli aina hyvä merkki, sillä joulu merkitsee lomaa ja loma merkitsee ei ratsastustunteja.
"Mitä sinä haluaisit joululahjaksi, Gil?"
Ihan kuin minä nyt osaisin puhua. Kuinka turhauttavia ihmiset ovatkaan. Heilautin korviani mielenosoituksellisesti, nyt oli aika päästä ulos. Ei Mariam minusta vastausta ulos saisi, ei niin kauan kun hän oli ihminen ja minä poni.

Ulkona oli aikaa pohdiskella. Minut oli tuupattu yksin tarhaan- ei mikään paha juttu sinänsä. Viereisessä tarhassa oliu Frankie-muuli, joka oli itseasiassa hyvä ystäväni ja se, jonka kanssa pidin jutustelusta. Ravistin karvojani, joiden päälle oli laskeutunut kevyt lumikerros. Pehmeä pohja jousti mukavasti kavioiden alla, kun ravasin Frankien luokse kysymään kuulumisista. Muuli oli jo valmiiksi aidan luona, joten lähelle päästyäni kurottauduin rapsuttamaan toista harjan alta.
"Mariam kysyi minulta tänään, mitä tahtoisin joululahjaksi", sanoin ja vilkaisin ympärillemme nopeasti. Frankie hörähti naurusta.
"Vai että hän oikein kysyi sinulta?" hän sanoi ilkikurisesti painottaen sanaa kysyi. Nyökyttelin päätäni pyöräyttäen silmiäni.
"Mutta sitten jäin ajattelemaan, että mitä oikeasti haluan", jatkoin ja Frankie kuunteli pitkät korvat pystyssä, "enkä ole vielä päässyt maaliin. Tai siis toivon, että saisin monta ämpärillistä porkkanoita, niin kylmiä kelejä ettei tunteja pystyttäisi pitämään ja varmaan vielä lisää porkkanoita. Mutta en keksi, mitä listaltani puuttuu. Jotakin oleellista.”
Frank heilautti korviaan ja pärskähti.
“Kuule, minä tiedän mitä voit toivoa”, hän hörähti, “toivo ihmisiltä ymmärrystä.”
Vilkaisin Frankia lievästi huvittuneena.
“Ymmärrystä?” naurahdin. “Pikemminkin toivoisin yhtä päivää, jolloin minä voisin olla kaksijalkainen ja hän poni, sittenpä ymmärtäisi, mikä tässä elämässä aina välillä nyppii”, sanailin lopulta ja kuopaisin routaista maata kaviollani.
“Mutta tuskin se koskaan toteutuu”, jatkoin sitten, mutta Frankie heilautti päätään.
“Ei voi kuule ikinä tietää, mitä tuleman pitää. Ties vaikka huominen olisi jo ihan erilainen”, hän sanoi fiksusti. Muulit on viisaita eläimiä, tuumin lopulta. Enemmän varmaan kuin tiedänkään.

Eikä minun pikku mieleni edelleenkään tiedä, mitä kaikkea joulu tuo tullessaan- ja onko joulussa edes sitä taikaa, josta koko ajan höpötetään. Mutta jos edes yksi toiveistani toteutuu (siis edes yksi, ihan mikä vain! Edes ne porkkanat…), niin sitten on. Muutenhan toiveetkin olisivat vain toiveita.

Hyvää joulua kaikille toivottaa Gilbert!

//Jotain kummaa hetken mielijohteesta syntynyttä. Ja lyhyttä inspiraatiopätkää, jonka tempaisin tuulesta :D

Nimi: Elsa Walker

08.12.2017 00:57
Kaverin kanssa


Olin täynnä onnea. Oli kulunut jo viikko siitä, kun astuin ensimmäistä kertaa Hemsburyyn. Tuttu turvallinen tallin haju ympäröi minut. Olin koko viikon odottanut sitä, että pääsisin Natashan luo. Tänään en tallilla nähnyt ketään. Olin lähdösssä kohti Natashan karsinaa, kun yhtäkkiä kuulin takaani tutun äänen. Hypähdin ympäri ja huomasin että se oli kaverini Vera.
-Moi Elsa, Vera sanoi.
-Moi mitä sä täällä teet? Luulin et sä pelkäät hevosii sanoin hieman hämmentyneenä.
-Aattelin, et voisin tottuu hevosiin, nehän on tosi kiinnostavii, Vera kertoi hieman ujosti.
-Okei, haluutko tulla katsoon mun uutta hoitohevosta? kysyin hänltä.
-Vaikka, Vera sanoi.

Kävelimme Veran kanssa aluksi katsomaan pienempiä poneja, kuten Gilbertiä ja Chapliniä.
-Eihän noi oo niin pelottavii, Vera totesi jo vähän rauhallisemmin.
-Ei nii, vastasin hänelle.
-Mennäänks kattoon vähän isompii hevosii? kysyin häneltä.
-Va-va-vaikka hän oli taas vähän hermostuneemmin.

Kaunis tamma nosti päätään, kun lähestyimme sitä. Natasha oli onneksi rauhallinen kuin viilipytty. Avasin karsinan oven ja menin tervehtimään sitä. Vera jäi karsinan ovelle katsomaan.
-Tuu vaan, ei Natasha pure, totesin rauhallisena.
-O-o-okei, Vera sanoi mutta tuli silti lähemmäs.
Vera ojensi kättään ja Natasha kurkotti kaulaansa. Silloin Vera peräänyi ulos karsinasta. Pienen rohkaisun jälkeen hän uskalsi jopa silittää Natashaa.

-Heippa nähdään keskiviikkona, sanoin Veralle.
-Heihei, nähdään silloin Vera sanoi takaisin.
Hän oli luvannut tulla katsomaan keskiviikkona irtotuntiani. Toivoin meneväni Natashalla.

Tää oli nyt aika lyhyt mutta toivottavasti ei haittaa:)

Nimi: Hadrea Lapran

27.11.2017 19:15
KUMMITUSTARINOITA – osa 2

Elaine kävi käskemässä vielä vähän myöhemmin meidät nukkumaan. Sisältäpäin haamujahti ei oikein ollut onnistunut, vaikka osa porukasta väittikin kuulleensa säkkipillin valitusta pihaltapäin. Taputin Hildeä lautaselle, kun tamma käveli hiljaa karsinaansa kesken jääneen heinäpaalin ääreen. Elainen katseen alla koko konkkaronkka tallusti portaat ylös nuudelientuoksuiseen hoitajahuoneeseen valloittamaan jokainen oman sohvan tai lattiapaikan. Jossain vaiheessa ennen tahmaiseen unimaailmaan valumista tunsin jonkun jalan pamahtavan kylkeeni, mutta olin vähän liian väsynyt reagoimaan. Murahtaen käänsin kylkeä.

"Hei, hei Hadrea, hei Hadrea herää hei mulla on asiaa."
"Senkin tukki nouse ylös."
"Ei kun anna se mukillinen vettä mulle, kyllä se herää kun-.."
Hämilläni nousin pystyyn hieroen väsymystä silmistäni. Näkökenttääni ilmaantui niin Lachlan, Rea kuin Paulakin, Penny tuijotti meitä kulmat kurtussa sohvalta ja Charlotan silmät tuikkivat paksun, punaisen peiton alta näkyviin. Realla oli mukillinen vettä käsissään, joten minulla oli varmaan mennyt hetki herätä.
"Mitä te meluatte", kähisin ottaen hiukan paremman asennon patjalla. "Mä nukuin ehkä tunnin, ja miksi sulla on Rea mukillinen vettä? Pistä se pois, mua huolestuttaa."
"Niin meitäkin huolestuttaa! Jokainen kuuli sen ulvovan säkkipillin, jonka ääni kantautui ulkoa", Paula selitti huolissaan sillä välin, kun Rea kulautti lasillisen vettä suuhunsa. No siis joo, olihan se pelottava ääni varmasti, mutta kello oli korkeintaan yksi yöllä ja minua väsytti. Joulupukkikin lähtisi pian liikkeelle, nyt piti kuunnella kiltisti Elainea ja NUKKUA. Tömähdin selälleni patjalle ja vetäisin peiton päälleni.
"No jos hankalaksi rupeat", Rea hymähti ja tunsin käsien tunkeutuvan selkäni alle. Tarrasin peittoon kiinni, ettei sitä vaan saataisi repäistyä päältäni, mutta yllätyksekseni tunsinkin nousevani ylös lattialta.
"Minut kidnapataan eikä kukaan teistä edes auta? Rude", älähdin, mutten vaivautunut yrittämään pakoa, sillä en halunnut Rean kaatuvan kylmälle lattialle. Vaikka sen hän kyllä ansaitsisikin, ensin uhkailee vesikupilla ja sitten kidnappaa...

Kääriydyin pörröiseen ponipeittooni tallin pihalla. Miten minut taas saatiin mukaan, sitä en tiennyt, sillä nyt olivat paljon tärkeämmät kysymykset esillä.
"Mikä pitää tuota ääntä ja mistä se tulee?"
Charlotta, joka vaikutti yllättävän loogiselta ja hyvältä avulta haamumetsästyksessä, esitti kysymyksen. Minäkin kuulin sen. Valittavaa, hyytävää säkkipillin soittoa.
"Se tulee metsänreunasta", Lachlan osoitti tosi pimeältä ja pelottavaltakin näyttävää metsänreunaa. Elaine käski meitä nukkumaan, eikö meidän pitäisi edes tyytyä johonkin vähän vähemmän pelottavaan tehtävään? Metsänreuna oli uhkaavan pimeä, juuri sellainen, jossa katoaisi halloween-iltana pari lasta, jotka olivat kielloista huolimatta karanneet etsimään haamuja.
"Mä en ole tulossa sinne", Penny kieltäytyi heti kättelyssä. "Me rikotaan jo nyt Elainen sääntöjä, en halua kuolla ihan vielä mihinkään synkkään metsään."
"Samaa mieltä", myötäilin taskulampun valossa. Rea, Lachlan ja Paula tuhahtivat.
"Mä ainakin lähden lähimaastoon tutkimaan, tulitte te tai ette", Rea hymähti ja kääntyi ympäri virnistäen kohti läheisintä maastopolkua. Ei, Rea, et ole tosissasi. Mutta hän oli, sillä punatukkainen tyttö lähti tallustamaan kohti mainittua polkua. Helkkari.

Hetken harhailun jälkeen Penny totesi, että olimme pimeässä päätyneet kartanon puiston metsäpoluille. Lachlan höpisi vakavalla äänellä Baskervillen nummista, kuolleista ratsumiehistä ja säkkipillihaamuista, kunnes Penny ärähti häntä lopettamaan. Säkkipilli oli lakannut valittamisensa ainakin hetkeksi, mutta Paula näytti löytävän jotain. Hän viittoi muita luokseen rehevästä pusikosta, joka oli varistanut lehtensä jo maahan.
"Mitä löysit, raipanko? Se on varmaan mun, se tippui maastoreissulla", Lachlan uteli tytön takana, joka työnsi pojan kauemmas suojatakseen mitä ikinä nyt löysikään. Pompin valkean ponivilttini kanssa tytön taakse; katkenneita, kuivia oksia.
"Niin? Tästä on varmaan pomppinut joku rusakko", Penny totesi pyöräyttäen silmiään.
"Niitä on kyllä aika paljon, ja tossa on joku painauma; liian epäselvä, muttei ainakaan rusakon", Charlotta tuumi katsellessaan jälkiä. Ehkä siitä oli mennyt joku, mutta mitä se todistaisi? Otin pari askelta taaksepäin kääntyen samalla ympäri kohti tietä, kun suuri olento kaahasi käännöksestä rapa roiskuen pusikkoon, suoraan kohti meitä. Hädin tuskin ehdin pompata sivuun, kun tummanpuhuva ratsukko laukkasi ohitseni jättäen jälkeensä lähinnä kuraa minun naamalleni. Ilmaiset mutahoidot tarjoaa Hemsburyn kartanonpuisto?
"Kuka helvetti täällä noin ratsastaa?" Penny älähti vihaisena katsoen varjoihin, jonne ratsukko oli pyyhältänyt. "Täällä on liukasta, tolla tyylillä katkotaan vaan hevosen jalat. Idiootti."
"Joo turvallisuus jii än ee mutta kuka se oli? Hemsburyn hevosia?" Rea mietti punertavia hiuksiaan haroen. Vähän surullisena siitä faktasta, että ponikuvioinen vilttini oli nyt kurassa, aloin miettiä mahdollisia syyllisiä ja ratsuja. Poni se ei ollut, muttei varmaan myöskään ihan niin korkea kuin Dodger tai Fitz. Joku merkki sillä oli ollut päässä, eikä se ollut tallin vaaleimpia hevosia tai sitten se saattoi vain olla niin kurainen, en ollut ihan varma.
"Ehkä se oli Natasha tai öö, Gibberish? Tai jotain laatua Frank", yritin ehdottaa syyllisiä samalla, kun huidoin rapaa viltistä maahan. Ja ehkä yksi kokkare osui vahingossa Reaankin.
"Ei Frank kulje noin lujaa, eikä kyllä Gippiekään", Penny epäili kulmat kurtussa. "Mutta minä ainakin lähden talliin. Tarpeeksi jännitystä kyllä mulle."

"Ehkä se oli Natasha, ehkä ei, mutta kuka sillä ratsasti?"
Kysymys pyöri huoneessa, kun levoton porukkamme oli hiippaillut talliin ja valloittanut nurkan hoitajahuoneesta, johon olimme kömpineet supisemaan. Joku epäili Hadleyta, mutten minäkään epäillyt miehen sentään noin kajahtanut olevan; hevosen hyvinvointi menisi varmaankin yöllisten metsälaukkojen edelle.
"Joku hoitaja?" Paula pohti huolissaan. Lachlan sanoi, että kaikki hoitajat olivat kyllä ihan tunnollisia tyyppejä eikä kukaan varmaan riskeeraisi hoitohevostaan tuollaiseen. Me nyökyttelimme piirissä, minä nyt paksumman peiton kanssa, koska olin joutunut heittämään poniviltin pyykkiin.
"Mä epäilen jotain ulkopuolista, ei täällä kukaan noin ratsasta öiseen aikaan. Haamu tai joku hullu."
"Hei, kuunnelkaa", Charlotta kuiskasi silmät levällään. Kaikki hiljenivät jonkun hiljaista kuorsausta lukuunottamatta, ja me kuuntelimme. Hiljainen säkkipillin ujellus. Se koveni. Läheni. Se tuntui kuuluvan jo aivan oven takaa...

//Yritys hiipiä hiljaa lähemmäs alkuperäistä seikkailun juonta tälleen tyylikkäästi kuukausi lokakuun jälkeen.. : D No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Nimi: Miisu Milhoab

27.11.2017 00:50
//Kai tässä vois yrittää jompaakumpaa (ellei kumpaakin) kakkostason maneesimerkkiä suorittaa :D
"Voi ny kaakki, sä meet makkaratehtaalle just", huudan Thellan heitelessä peräpäätään hieman liiankin tiuhaan tahtiin. Palautumiset ovat menossa pahasti pieleen, tamman ollessa pidemmällä lomalla, kiitos neidin kavion halkeamisen. Typerä eläin oli nimittäin potkinut itseltään vasemman takakengän irti ja kavio siitä myös sitten ruhjoutunut. Olemme sitten tyytyneet maastakäsin hommiin, käynnissä ja ravissa. Viikko sitten saatiin lupa laukata ja tänään ensimmäistä kertaa kuukauteen mennä selkään. Olin juoksuttanut nuorikon miltein hikeen asti, ennen kuin hyppäsin selkään ja aloin heti työstää tammaa ravissa. Siinä Thella vielä keskittyi ja kuunteli oikein loistokkaasti, mutta heti nostaessani laukan alkoi rodeo. Nyt sitä mennään taas villin puoliverisen selässä. Jalustimet ovat juuri ja juuri jaloissa pysyneet, vaikka omakin perse on penkistä irronnut. Thella pukittelee ja nousee pystyyn vuorotellen maneesissa, enkä saa tammaa enään kädelle lainkaan. Taikka pohkeelle, sitäkin yritän. Vastauksena saan kaikki neljä raajaa samaan aikaan ilmaan ja jonkinnäköisen potkaisun takajalalla sivulle.
"Nyt ihan oikeesti", murisen ja tasapainoittelen tamman selässä. Minähän en ilman kamppailua täältä lähde. Thellan pomppimiset ovat kylläkin enemmän onnesta kuin kiukkuisuutta, mutta silti erittäin ärsyttävää.
"Etkö muka juossut ja hyppinyt jo tarpeeksi", huokaisen syvään. Thella ottaa jopa kaksi nättiä laukka-askelta, heilauttaa päätään ja pärskähtää. Ehdin tässä ajassa ohjia keräämään ja hiukan saada tuntumaa, kunnes lehmänkirjavan peppu heilahtaa uudestaan ilmaan. Elaine on kävelemässä maneesiin tuntilaistensa kanssa.
"On kyllä elokkaat liikkeet teillä", nainen huikkaa. Pienten tyttöjen ilmeet ovat järkyttyneet, kun Thella saa yleisöstä lisäboostia ja heittää kaikki jalat ilmaan, takajalan taas täräyttäen sivulle. Suurikokoinen ratsuni pärskähtää oikein kovin ja alkaa laukata kaula oikein nätisti kaarella ja muka kuulolla.
"Kiitos", huudan naisen perään ottaen Thellan oikeasti kuulolle. Tamma pörisee voimaakkaana, liitäen eteenpäin. Olimme aluksi saaneet työskennellä koko maneesissa, mutta tuntilaisten tullessa, on pakko päästä työskentelemään maksimissaan puolelle.
"Joko sulle riitti", tokaisen istuen syvälle satulaan ja alkaen tehdä voltteja hevosen kanssa. Thella alkaa rentoutua nopeasti ja lasken takaisin raviin parin kierroksen jälkeen kumpaankin suuntaan laukkaa. Rapsutan hevoseni harjamartoa satulan edestä, tamman pärskähtäessä ja venyttäessä päätään. En anna paljoa löysää ohjaa tammalle, vaan enemmänkin kättä. Jos tämä kuitenkin päättää sinkoutua johonkin suuntaan. Tuntilaiset ovat nousseet ratsujensa selkään alkukäynteihin, mutta kaikki katsovat meitä varautuneina, kun jäähdyttelemme oikeassa päädyssä. Thella on saanut jo pitkät ohjat ja kävelemme enemmän painoavoin pääty-ympyrää. Tuntilaiset keräävät verkkaisesti ohjat käsiinsä Elainen käskystä ja alkavat tekemään voltteja kummassakin lyhyen sivun kulmassa. Pysäytän Thellan ja tulen alas selästä. Pidän ohjista koko ajan tiukasti kiinni, kun nostan jalustimet ylös ja löysään parilla reiällä satulavyötä. Avaan kypäräni leukahihnan ja alan kävellä tamma vierelläni. Maneesi ei ole mikään suurin, mutta mahdumme hyvin sinne ilman että olisimme tiellä. Se on myös hyvin valaistu, hiekkakaan ei pölise, kiitos miltein päivittäisen kastelun. Valoisuutta tilaan tuo myös valkoiseksi rapatut seinät, ja suuret ikkunat. Huomaan katsomossa istuvan muutama lapsen vanhempi, kun alan kävellä hurja tamma perässäni tallin puolelle. Naurahdan mielessäni, hekin varmaan saivat pieniä sydänkohtauksia esityksestämme. Thella pärskähtää vielä syvään, kun suljen maneesin oven antaen tuntilaisille koko kapasiteetin käyttöönsä.

Riisun nuorikon karsinassaan, ja tuo syöksyy heti suitsien oton jälkeen vesiautomaatilleen.
"Ihan kun sä oisit isomman homman tehnyt", tuhahdan riisuessani kypärää päästäni. Se on liimautunut hiuksiini, vähän tuli tuskan hiki kieltämättä. Vetäisen kovalla harjalla suurimmat hiekat pois tamman suojista ja harjaan puoliverisen pölyharjalla nopeasti läpi. Heitän vielä sinisen kaulapalallisen sadeloimen neidon selkään. Thella huokaisee syvään, kun napsauttan jalkaremmejä kiinni ollen kovasti jo menossa takaisin pihalle. Pian olemmekin matkalla tarhoja, kun tammalla on vielä riimu tukevasti päässä kiinni kunnolla.

Tarhaan päästyämme käännän tamman ympäri, laitan portin ylimmän langan kiinni ja otan rimun pois Thellan päästä. Tamma pärskähtää tyytyväisenä, kunnes kääntyy ympäri ja ravaa häntä tötteröllä toiseen päähän.
"En mielestäni ole kasvattanut arabia", tokaisen naurahtaen ja lähden takaisin kohti tallia laittaen ensin portin kunnolla kiinni.

Siivottuani jälkeni ajattelen uteliaisuuttani kiivetä katsomoon. Minulla olisi vielä ylimääräistä aikaa, ennen kuin pitäisi kotiaskareita lähteä hoitamaan. Elaine pitää tämän illan tunnit. Keskivaikeita kouluryhmiä loppupäivä, helpot olivat ensimmäisenä ja ehtineet lopettaakin jo. Goldie pinkoo vähän väliä laukkaan, opettajan puhuessa kyseisestä askellajista. Onneksi tammalla näyttää olevan rauhallinen ratsastaja, joka saa ponin takaisin raviin nopeasti. Ratsuilla muutenkin tuntuu olevan yllättävän paljon energiaa torstain illassa. Jaksan puolitoista tuntia tarkkailla, kunnes tajuan olevani jo vähän myöhässä kotoa ja kiirehdinkin nopeasti autolleni ja kiidän kotiin päin sateen alkaessa ropista taivaalta alas.

//erittäin nopea kuittaus, mutta parempi sekin kuin ei mikään..

Vastaus:

Thella on ehdottomasti yksi Hemsburyn temperamentikkaampia hevosia, ja teidän puuhistanne on aina hauska lukea - kiva nähdä taas! Anteeksi siitä, ettei yksäripuolen toimintaa ole kamalasti kehitetty niin, että saisit enemmän pontta tehtävien tekemiseen.
Sano toki, jos kehitysehdotuksia tulee mieleen! (Mahdolliset omat kävijäsivut hoitopäiväkirjoineen? Ehkäpä joskus...)

Eiköhän tästä kumpainenkin maneesitehtävä irtoa. Nopeakin kuittaus on tervetullut ja sopi nopeatempoiseen treenituokioon ;)

Nimi: Thomas Caffrey

11.11.2017 16:56
Luku 12. ~ Taasko sataa?
ℜ Ratsutusta


Sateen valuessa tummana massana taivaalta, kipitimme Cecilin kanssa talliin varustamaan hevosia maastolenkkiä varten.
”Huoh, tää on kyllä niin tätä..” Sisko kirosi hevosen selästä ja kiskaisi punaisen sadetakkinsa hupun ratsastuskypärän päälle.
”Millon me oikeen parkkeerataan nää kopukat Hemsburyyn? Maneesi!” Cecil jatkoi metelöintiä Bansheen selässä.
”Heti kun rupeet tekeen päivätöitä”
”Ethän säkään missään töissä oo” Kuului ärähdys takaisin. Se oli kyllä totta, etten käynytkään missään virallisesti töissä, ainakaan päivätöissä, mutta minulla nyt riitti hommaa muutenkin. Koti navetta oli peltotöiden alkaessa jäänyt taas yhä enemmän minun vastuulleni ja vapaa-aika hupeni entisestään. Peltotöissä en juurikaan ollut vielä ollut, mutta eiköhän minut sinne vielä iskettäisi syystä tai toisesta. Minulla oli tällä hetkellä kova tarve keskittyä enemmän hevosiin, tai ainakin kengitykseen. Haaveilin joskus siitä, että ihan työksi työksi voisin joskus ruveta kengittämään. Kaiken ylimääräisen ajan Hemsburyn ja kotitallin ohella olin käyttänyt kengityksen opiskeluun kylän kengittäjän kanssa. Mitään virallista sopimusta meillä ei ollut, mutta yleensä jos mies oli menossa johonkin tallille, jossa oli enemmän kuin pari hevosta niin sain soiton ja pääsin mukaan. Pitäisi varmaan Hemsburysta vähän tiedustella, olisiko siellä minulle mahdollisuuksia päästä jonkun kanssa kengittämään tallin hevosia. Siellä eivät varmasti kengitys touhut ikinä loppuneet, hevosia kun oli sen verran paljon.

Sateen rummuttaessa tallin kattoon, hevoset pääsivät varusteistaan eroon ja loimitettuina takaisin talliin.
Sateen rummuttaessa auton kattoon ja pyyhkijöiden vinkuessa täysiä edestakaisin taittui matka seuraavaan talliin.

Mustassa sadetakissani etenin puolijuoksua Bessien tarhalle, jossa tamma nökötti elämään kyllästyneen näköisenä Sherryn ja Annien välissä. Nappasin likomärän riimunnarun aidalta ja huhuilin hevosta, joka pärskähti ja ravasi luokseni portille.
”Hieno tyttö” Kehaisin hymyssä suin ja lankkujen välistä pujahdin napsauttamaan narun paikoilleen. Myös Annie ilmestyi portille Sherryn kanssa, kukapa siellä sateessa haluaisi seistä?
”Heh, pitäiskö teidätkin viedä sisälle?” Kurotin ottamaan narut aidalta ja napautin ne paikoilleen, Sherrylle livautin narun suuhun. Hevoset asettuivat nätisti vieretysten ja ne oli helppo taluttaa talliin ja omiin bokseihinsa. Olin parit aamutallit ollut tekemässä Curtisin kanssa, aina silloin tällöin kun pääsin aamunavetasta eroon, ja silloin oli kyllä jonkin sortin ennätyksiä yritetty tehdä montako hevosta sitä pystyi taluttamaan kerrallan. Kolme kummasakin kädessä oli onnistunut, ja sen jälkeen Curtis oli vähän kröhissyt siihen malliin, että en ollut viitsinyt kokeilla enempää. Parina aamuna olin hiukan taistellut Sherryn kanssa, mutta ei ruuna mikään täysin mahdoton ollut ja sen sai kyllä kuuntelemaan kunhan tiesi mitä teki. Curtisin ohjeiden mukaan muistin silti aina varuiksi livauttaa narun suuhun tai edes turvan yli.

Vesipisarat sinkoituivat ympäriinsä Bessien ravistellessa päätään tyytyväisenä karsinassa kun nappasin riimun pois. Pohdin vähän jos olisin vienyt sen pesukarsinaan ja vetäissyt suurimmat vedet viemäriin, mutta en jaksanut olla niin ahkera vaan suuntasin hakemaan harjoja satulahuoneesta. Olin kuvitellut jo olevani melkein ainoa ihminen tallissa, mutta satulahuoneella törmäsin Elaineen, joka oli keräilemässä juoksutuskamppeita. Jatkuva sade oli karsinut tallilaisia, ja taisi olla tiistaikin niin tallilla ei hirveästi ihmisiä ollut. Moikkasin ratsustuksenopettajaa omissa ajatuksissani ja menin hakemaan Bessien harjaämpäriä.
"Hei, kun nyt olet siinä, haluaisitko auttaa Draculan kanssa? Sitä totutetaan hiljalleen ratsastajaan, ja Lachlan ja Penny ovat molemmat tänään poissa" Elaine kääntyi puoleeni kamppeidensa kanssa.
”Draculan?” Minulla meni pari sekuntia aikaa selvitellä ajatukseni tähän päivään.
”Joo, tietysti” Kiirehdin vastaamaan ennen kuin Elaine kerkeäisi perua ehdotuksensa.
”Haluisitko laittaa sen valmiiksi? Mä voisin käydä hoitamassa pari asiaa toimistolla” Nyökkäsin ja vaihdoimme pikaisesti varusteet Elainen sylistä minun syliini. Nainen lähti toimistolle soittamaan pari puhelua ja minä suuntasin Draculan karsinalle. Ottaisin Bessien puunaukseen sitten vähän myöhemmin.

Sateen kopina kaikui tallissa hiljaisena taustaäänenä.
”Moi, sulla on käyny säkä kun ei oo tarvinnu sateeseen mennä” Nostin satulan telineelle ja pujahdin orin karsinaan. Hevonen tutki minua kiinnostuneena ja vaikutti varsin pirteältä.
”Hah, et taida tietää mihin joudut. Hauskaa siitä tulee” Nopean harjailun lomassa jutustelin nuorelle orille kaikenlaista turhaa ja joutavaa. En juurikaan aikaisemmin ollut tehnyt mitään Draculan kanssa ja olin sille ihan uusi ihminen ja se oli minulle aika uusi tuttavuus niin päästiin vähän samalle aaltopituudelle. Ori vaikutti oikein veikeältä, eloisa, mutta rauhallinen ja kiltti. Kaviotkin nousivat melkein käskystä.
”Noniin, kai sää tiedot jo miten nää hommat menee?” Nappasin suitset ja kilistelin niitä kokeeksi orin edessä. Hevonen ojensi päätään kiinnostuneena ja nuuski kapistuksia.
”Joo kyllä sä tiiät..” Naurahdin ja sujautin ne paikoilleen. Olikohan Dracula nyt neljä vai kolmevuotta, mutta eiköhän sen kanssa kuitenkin jonkun verran ollut jo tehty töitä. Hevonen hamusi kuolaimet kiinnostuneena suuhunsa ja satulaa laittaessa tuuppi minua turvallaan. Napautin vielä sen pienen lisäkiinnikkeen kiinni suitsiin, johon liinan saisi sitten kiinni.
”Hienosti” Taputin otusta kaulalle kun Elaine ilmestyi takaisin.
”Valmista?” Nainen hiukkasi ja vilkaisi karsinaan.
”Juu eiköhän se oo” Nainen kehotti minua taluttamaan hevosen perässään maneesiin.

Sateen kopina kuului tyhjässä maneesissa lujempana kuin tallin käytävillä.
”Dracula on vielä tosi herkkä, kaiken muun homman keskellä sen koulutukseen on jäänyt liian vähän aikaa...” Elaine jutusteli kun kävelimme pari kierrosta maneesin ympäri ihan maastakäsin. Hevonen vaikutti edelleen pirteältä ja olisi varmaan mennyt kovempaakin kuin pelkkää kävelyä, jos olisi saanut. Pysähdyimme kuin kaartoon kentän keskelle. Satulavyön kiristyksen jälkeen kiipesin rauhallisesti kyytiin. Orissa oli heti huomattavissa pientä rauhattomuutta, eläin steppaili paikoillaan.
”Se kyllä rauhoittuu kohta” Elaine tokaisi ja lähdimme ensimäiselle kierrokselle. Aluksi vain pitkin ohjin, hevonen sai vähän rauhoittua ja totutella uuteen kyytiläiseen selässään.
”Uudet ratsastajat on sille vielä vähän vaikeita, mutta esimerkiksi Pennyn kanssa se kulkee hienosti”
”Onko tän kanssa mitä kaikkea keretty tehä?”
”Noh, vähän liian vähän, mutta irtohypytys menee hyvin. Ja siitä tää tykkääkin, vaikka tästä kouluponia toivotaankin” Jutustelun lomassa hevonenkin rentoutui, sain ohjeen keräillä ohjat ja hakea vähän tuntumaa.
”Sehän otti tuon yllättävän hyvin” Elaine kehaisi, ori tuntui selästäkin käsin rennolta.
”Kokaillaan vähän ravia. Sille tosi kevyitä apua” Tein työtä käskettyä ja pienen hypähdyksen kautta hevonen siirtyi töksöttävään raviin. Yhden töksöttely kierroksen jälkeen vähän lisää käyntiä ja siirryimme maneesin ristiinrastiin kävelystä juoksutus ympyrälle. Tarkoituksena oli testailla ihan vähän laukkaakin. Se sujui paremmin kuin ravi, vaikka ei meinnannut millään nousta. Kun connemara lopulta löysi ääniavuin laukan, se oli yllättävän pehmoista.
”Ihan nätisti se vaan liikkuu” Elaine nauraskeli.
”Kyllä siitä kouluponi tulee tuollaisella liikkeellä. Se on vaan vielä niin hiomaton” Nainen jatkoi ja kiristin kevyesti ohjia ja myös istuntaa käyttäen siirryimme takaisin käyntiin. Tämä saisi kuulemma riittää tältä päivältä.
”Onko mitään suunnitelmaa milloin irtohypytystä ois luvassa seuraavan kerran?” Kysäisin, kävelimme jälleen maneesia ympäri loppukäyntien merkeissä.
”En tiedä vielä, mutta veljekset on viimeaikoina innostuneet Frankin hypytyksestä”
”Aih, Curtis ja Hadley vai? Mahtaa olla mielenkiintosia hetkiä koettu...” Naurahdin. Veljeksillä meni varmaan helpomminkin hermot toisiinsa kuin sillä, että villiintynyt muuli Frank juoksentelisi ympäri maneesia ja kolisutteli esteitä alas.
”Joo, ei se aina niin nappiin oo kyllä mennyt. Kannattaa kysellä milloin pojat ens kerralla aikoo juoksutukseen ryhtyä, kyllä ne vois apukäsiä kaivata. Mä ja Donna ollaan pysytty siitä sopasta erossa hyvin visusti” Elaine naureskeli. Laskeuduin satulasta taputuksien jälkeen.
”Ihan hauskanen otus, ihan outo olo sen kyydissä kun se on niin pieni” En oikein ollut poni ihmisiä, vaan pidin isoista ja jykevistä hevosista. Kuten Bessiestä tai Olliesta. Ei kauhean pitkä tämä meidän juoksutus hetkemme ollut, mutta Dracula oli lopussa liikkunut nätisti ja rennosti. Koulutuksen alussa ja tietenkin muutenkin, sellaiseen oli hyvä lopettaa.

Jos keskittyi kuuntelemaan, sateen rohinan erotti yhä.
Pääsin Elainen kanssa vielä purkamaan Draculaa.
”Etkös sä ollut Bessien kanssa silloin metsästysretkellä mukana? Ootko vielä muuten päässy ratsastelemaan sen kanssa?"
” Metsästysretkellä oltiin juu, ja mun mielestä oli kyllä ihan huippuratsastaa. Se on tähän mennessä vielä ainut kerta, mutta ei se oo päässyt haittaamaan. Sen kanssa on kauheen mukava olla, olisi tosin hauska päästä maastakäsittelemään ja tehdä kaikkia sellasia juttuja enemmänkin” Kerroin harjailun lomassa. En ennen ollut Elainen kanssa paljoa jutellut, mutta juttu sujui ihan hyvin ja oli ihan mukava jakaa vähän ajatuksiaan. Kiikutimme varusteet varustehuoneeseen.
”Kiitoksia avusta, Draculan on ihan hyvä tottua kaikenlaisiin ihmisiin selässään” Elaine sanoi kun nostimme varusteet takaisin paikoilleen satulahuoneeseen.
”Ei mitään, on ihan hauskaa päästä vähän erillaisiakin juttuja välillä tekemään” Vaihdoimme muutaman sanan ja Elaine sanoi menevänsä Morsen kanssa ratsastamaan maneesiin. Olin ihan hilkulla kysyä, mahtuisinko Bessien kanssa pyörimään sinne samaan aikaan, mutta en kuitenkaan ihan kehdannut. Tyydyin nappaamaan harjat mukaani ja menin harjailemaan Bessietä sen karsinalle.
”Sori tyttö kun jouduit oottelemaan” Taputin tammaa lautasille ja kaivoin ensimmäisen harjan esiin. Minulla ei ollut mihinkään kiire, minulla olisi aikaa perin pohjaiselle harjaukselle ja hännän ja lyhyenharjan selvitykseen. Pidin rauhallisista ja kiirettömistä hetkistä Bessien kanssa. Tamma jaksoi aina olla ihanan pirteä ja utelias. Taskuissani harvoin oli ylimääräisiä herkkuja, mutta aina hevonen jaksoi kaikki taskut nuuhkia läpi ja pöristä sitten pettyneenä kun niitä ei löytynyt. Kiirettömään harjaukseen meni reilusti aikaa, mutta lopputulos kuitenkin kannatti. Keräsin harjat takaisin ämpäriin ja päätin lähteä takaisin kotiinpäin.

Rankkasade oli muuttunut tihkuksi ja aurinko pilkisteli vihdoinkin tummien pilvien seasta. Pyyhkijöiden lipuesssa satunnaisesti tuulilasia pitkin taittui matka takaisin kotiin.

Vastaus:

Tosi kaunis ja tunnelmallinen tarina, johon onnistuit jotenkin aivan ihanasti vangitsemaan pienen ponin rauhallisia ratsastuskokeiluja ja kivaa tunnelmointia sadepäivästä tallilla. Tarinoitasi on kiva lukea, sillä niiden tahti on tosi helppolukuinen - aika kulkee rauhassa tapahtumien myötä, mutta kaikkea ja kaikkia ehtii silti kohtaamaan.
Kiitos avusta Draculan kanssa! Eiköhän sitä kohtapuoliin päästä jo tunneillakin näkemään, tai ainakin Pennyn kanssa jossain helpossa kisaluokassa.

Erinomainen tehtäväsuoritus, viisi puntaa lisätty tietoihisi.
Pahoittelut myös siitä, että kuvaostoksesi on niin viivästynyt, ja kaikki muukin. Syksy on yllättänyt kiireillään, mutta kyllä tämä tästä!

Nimi: Jonathan Heineken

06.11.2017 13:34
Dramaattisia elkeitä saavuttava huokaisu kuului aivan varmasti toiselle puolelle tallia, kun Jonathan seisoi hoitohevosensa karsinalla ja tuijotti edessään avautuvaa näkymää. Seinä ruokakipon luona oli jäänyt selvästi jonkun sokeaan pisteeseen, eivätkä lattialla lojuvat olkisilputkaan näyttäneet enää niin siisteiltä kuin olisi pitänyt. Vaikka näky ei olisi ollut suuri sydänkohtauksen paikka monelle muulle tallin väelle, oli se pikkutarkaksi oppineelle Heinekenille kova isku päin kasvoja. Viikko Saksassa sukulaisten luona oli ilmiselvästi vaatinut veronsa myös Hemsburyn puolella - aivan kuin Heineken ei olisi raatanut niska limassa sukulaistensa tallilla päivästä toiseen. Toki matka Saksaan oli ollut varsin mukava yllätys Jonathanin vanhemmilta, vaikka miehenalku oli alusta alkaen tiennyt mitä retki piti sisällään. Viikon aikana hän oli huhkinut tallissa ja ratsastanut uusilla nuorikoilla ainakin kolmen normaalin viikon edestä. Jonathan tietenkin oli nauttinut kiireisestä viikostaan Saksassa, mutta oli kuitenkin rentouttavaa palata Hemsburyn tuttuihin maisemiin ja rutiineihin. Vaikka perusteellinen karsinan kuuraaminen ei varmasti kuulunut kenenkään tervetuliastoiveisiin.

Ensi töikseen Heineken kävi hakemassa lantalasta tummanvihreät, hieman kulmiinsa lantaa keränneet kottikärryt, sekä kevyen lapion jolla onnistuisi likaisen silpun poistaminen. Oli parempi vain kerätä suurin osa pahnoista pois karsinasta ja tuoda tilalle uudet.
Lapio kottikärryissä kolisten Jonathan rullaili takaisin karsinalle, väistellen sivullisia uhreja jotka hänen reitilleen kulkivat. Onneksi tallissa oli suhteellisen - se tosin oli laaja käsite
Jonathanin mielikuvissa - rauhallista koska tunti oli juuri käynnissä ja seuraavalle tunnille menijät vasta tulossa hoitamaan hevosiaan. Miehenalku oli hyvin oppinut tallin tapoihin ja rutiineihin ja osasi jo etukäteen arvioida parhaat ajat hoitaa tallihommia, jos halusi ne tehdä rauhassa. Varsin usein Jonathan arvosti hiljaisia hetkiä, koska ne olivat olleet hyvin harvassa Saksan kilpatalleilla joilla kävi aina samanlainen kuhina kuin mehiläispesässä. Hiljaisiin hetkiin yleensä kuului kyllä Lachlanin jatkuva höpötys, mutta se ei haitannut Heinekeniä ollenkaan, vaan hän enemmänkin nautti nuoren ystävänsä seurasta. Nuoren pojan jutut olivat yleensä paisuteltuja kuin yön yli levännyt leipätaikina ja juuri siksi niin makoisia kuunneltavia vaikka Heinekenin vireystaso olisi ollut kuinka huono.
Karsinalle päästyään Jonathan parkkerasi yksirenkaisen menopelinsa karsinan avonaiselle suulle, nappasi lapion käteensä ja luikahti kottikärryjen vierestä karsinaan. Ei auttanut kuin pyöräyttää peuramaisia silmiään niin että valkuaiset näkyivät ja ruveta keräämään lantasilppua. Lawrence oli ystävällisesti ja erityisesti hoitajaansa ajatellen tallonut omia kasojaan, jolloin ne olivat hajonneet pahnojen sekaan. Korvaava hoitaja ei selvästi ollut yhtä tarkka kuin Heineken, minkä seurauksena karsinan pohja oli yhtä lantapahnasekoitusta Jonathan survaisi lapionsa pahnoihin ja alkoi lappamaan likaista silppua kottikärryihin. Puhtaimmat silput nuori mies yritti jättää karsinan pohjalle jottei olkisilppua menisi hukkaan. Likaisimmat kasat hän heitti mieluusti suoraan kottikärryihin, joka alkoi jo täyttymään mukavaa tahtia.

Tyhjennettyään karsinan pohjan mieluisekseen, Jonathan suki vapaalla kädellä suklaanruskeita hiuksiaan takaisin ojennukseen, vaikka tiesi sen olevan turhaa. Aamulla laitetusta vahasta huolimatta hiukset sojottaisivat tallihommien jälkeen kuin variksenpesä. Olihan nuorelle Heinekenille tärkeää näyttää huolitellulta liikkui hän missä tahansa, siitä kieli päälakea myöten vahattu tukka, puhtaana hohtavat ratsastussaappaat, sekä tyylikkäät vaatteet. Monet leimasivat hänet ulkonäön perusteella ‘lapsiin joilla oli rikkaat vanhemmat ja huonot käytöstavat’ ja sitä vaikutelmaa taisi vain edistää hieman kylmähkö asenne uusia ihmisiä kohtaan. Jonathan osasi vaikuttaa hyvin koppavalta, lyhyine vastauksineen ja melkein sarkastisine repliikkeineen. Kuitenkin ihmiset, jotka jaksoivat tutustua saivat myös yllättyä kun ulkokuoren alta paljastui osaava ratsastaja ja myös varsin mukava, tosin omalaatuisella huumorintajulla varustettu pojankloppi. Nämä puolet Hemsburyssä olivat auenneet harvalle - Suttonin veljeksistä nuoremmalle Hadleylle ja tallipoika Lachlanille. Hadleyn kanssa ystävystyminen oli ollut yllätys itse Jonathanillekkin - he näes erosivat hyvin vahvasti toisistaan niin ratsastustavoillaan kuin -taustoillaankin. Nuorempi Sutton oli varsinainen rämäpää, joka viiletti pitkin mantuja ilman minkäänlaista nopeusrajoitusta tai käsitystä sanasta ‘turvallisuus’. Heineken taasen hinkkasi kouluratoja aitojen sisäpuolella ilman merkkiäkään kyllästymisestä. Miehiä taisi yhdistää samantapainen huumorintaju ja kyltymätön rakkaus hevosiin - Hadley ei kuitenkaan lässyttänyt hevosille - ja ratsastamiseen.

Olkisilppua pyörteili ilmassa villiin tahtiin ja sitä löytyi myös tutusta hiuspehkosta jonka omistaja pyöri karsinassa levitellen pahnoja tasaisesti. Hän oli muitta mutkitta lantalassa pyörähtämisen jälkeen käynyt hakemassa rehuhuoneesta säkin uutta silppua ja painellut tyhjennetylle karsinalle. Kello alkoi jo uhkaavasti lähennellä iltapäivää, eikä Jonathanin aikeena ollut viettää koko päivää karsinassa oleskellen. Jonathanin hoitohevonen ikävöi jo sydän väärällään, siitä hän oli aivan varma ja olihan nyt pakko myöntää että saattoi hänelläkin olla ikävä ylisuurta halinallea. Viikko vikuripäisten saksalaishevosten kanssa oli vain nostanut Jonathanin arvostusta lempeää ja ihmisrakasta Lawrencea kohtaan. Ahkeroinnin jälkeen oli myös varsin oikeutettua saada viettää hemmotteluhetki Lawrencen kanssa, johon ei toivon mukaan kuulunut ohdakkeita tai mutaisia vuohistupsuja.

Seuraavana vuorossa oli seinien ja ruokakuppien pesu. Jonathan oli täyttänyt tummanharmaan ämpärin lämpimällä vedellä, napannut mukaan pesusienen sekä kulahtaneen tiskiharjan, joka sopi loistavasti kuppien hinkkaamiseen. Hän laski ämpärin lattialle seinän viereen, kastoi tiskiharjan vedessä ja kääntyi ruokakupin puoleen. Kevyt huokaisu ja harjakset aloittivat tehtävänsä kupin pohjalla. Lika ei onneksi ollut pinttynyt kiinni, joten tehtävä ei ollut kovin karmea suoritettava. Käsivarren lihaksia pisteli, kun Heineken huuhteli harjan ja laski sen ämpärin viereen. Hän ravisteli uupunutta kättään viileässä ilmassa ja vapaalla kädellä nappasi pesusienen vedestä, joka oli alkanut jo jäähtymään syksyn johdosta. Kun ylimääräiset vedet oli puristettu takaisin ämpäriin, Jonathan alkoi sienen avulla keräämään irtonaista likaa pois kupista. Hetken aikaa mietittyään hän päätti moskat laittaa veden sekaan, koska olihan karsina vasta putsattu eikä hän halunnut joutua tekemään sitä uudestaan.
Jonathan kuurasi myös kupin ulkopuolelta, sekä seinän ympäröivältä alueelta, koska herra Lawrence ei tunnetusti ollut kaikista siistein tapaus mitä tuli ruokatapoihin. Hevosella oli tapana jauhaa eväitään suu auki tai samaan aikaan jopa heilutella massiivista päätään mikä ei edesauttanut siistinä pysymistä. Ämpärin vesi oli varsin nopeasti muuttunut haalean ruskeaksi ja sen seassa lillui epämääräisiä roskia, jotka saivat Jonathanin nyrpistämään terävää nokkaansa. Ainakin karsina oli nyt siisti perinpohjaisen siivoamisen ja kuuramisen jälkeen ja työnjälki kelpasi myös miehenalulle itselleen, joka sattui olemaan tarkka.

Palauttaessaan ämpäriä ja pesuvehkeitä paikoilleen, Jonathan pysähtyi suljetulle maneesin ovelle. Korvia vihlova kiljahdus, epämääräisiä huutoja ja kolinaa.
“Hadley! Olet aivan liian hidas!”
“Riivatun elukka ei osaa tähdätä”
Ei ollut epäilystäkään ettei maneesista kuuluvan metelin takana ollut Suttonin toisiaan tasapainottavat veljekset. Veljesten pitämä älämölö kieli jostain hyvin mielenkiintoisesta tekemisestä ja se sai nuoren Heinekenin palauttamaan tavaransa hyvin rivakasti paikoilleen ja palaamaan maneesin ovelle alta aikayksikön. Kevyesti huultensa välistä viheltäen hän painoi kahvan alas ja raotti ovea, samalla kuulostellen ettei juuri oven takana ollut ketään. Maneesin näky oli mitä hulvattomin. Curtis seisoi kaiken keskellä viittoen villisti kohti estekujaa, kun Hadley laukkasi ympäri maneesia jalkavoimin, vetäen perässään kolmatta osapuolta joka ei vaikuttanut yhtä innostuneelta. Kirsikkana mehevän kakun päällä veljesten uhriksi oli päätynyt Frank - tallin palosireeniltä kuulostava muulivahvistus. Hadley puuskutti terävät posket punaisina ja koitti parhaansa mukaan selviytyä matalien esteiden yli, kun Frank kolisteli perässä juurikaan nostamatta jalkojaan. Veljeksistä vanhempi ryntäsi samantien korjaamaan pudotettuja puomeja maneesin pohjalta, samalla kiroten tutulla brittiaksentilla. Tilanne sai tirskahduksen karkaamaan Jonathanin huulilta, joka oli sulkenut maneesin oven ja seisoi kädet puuskassa katsomassa kolmikon menoa.
“Tekemisen puutetta?”, Heineken kysäisi ääntään korottaen, kasvoilla vilpitön virnistys. Curtis säpsähti yllättävää ääntä, puomi tippui muutaman ärhäkän sanan ja kolahduksen saattelemana takaisin maahan. Irvistyksestä päätellen myös tallikenkien verhoamat varpaat taisivat olla uhrina puisella puomilla, jota mies tyytyi vain potkaisemaan tuskissaan.
“Katsos vaan nuori herra Heineken on palannut Hemsburyn matalaan majaan”, Hadley sanoi kevyesti puuskahtaen, nojaten käsillä polviinsa ja piti toisessa kädessä riimunnarua, jonka päässä seisova Frank katseli Jonathanin suuntaan massiiviset korvat hörössä. “Ja kyllä vain, mutta usko pois tämä ei ollut minun ideani.” Hadley vilkaisi merkitsevästi, kulmakarvat kevyesti koholla Curtisin suuntaan, joka oli raahannut puomin paikoilleen ja tallusti lievällä teatteri ontumisella veljeään kohti. Vanhempi veljeksistä tuskin myöntäisi idean olleen alunperin hänen suustaan.
“Frank ei vain tajua ideaa vielä”, Curtis mutisi irvistäen, “Veikkaan sen johtuvan hitaasta vetojuhdasta.”
Hadley pyöräytti silmiään Heinekenin suuntaan koomisen näköisenä ja tarjosi riimunnarua veljelleen, “Tässä on ravattu jo samoilla keuhkoilla monen monta maneesin mittaa, herra on hyvä ja käyttää omia varastojaan.”
“Voin minäkin tarjoutua juoksemaan, on sitä jonkun verran tehty”, Jonathan sanoi, kun Curtis oli kieltäytynyt Hadleyn tarjouksesta rivakoiden pään pudistusten kera.
“Mikäs siinä, Hadilla alkaakin ikä painaa jo”, Curtis köhäisi virnistäen, “Tiedät varmaan idean, tosin Frank pitäisi saada tajuamaan että esteiden yli kuuluisi hypätä.”

Ensimmäisellä kierroksella Jonathan oli kävelyttänyt muulin esteiden yli, jolloin se ehkä oli hieman enemmän nostellut jalkojaan. Curtis oli kuitenkin saanut juosta puomeja nostamaan heidän jälkeensä. Muutaman yrityksen jälkeen Jonathan oli alkanut löytämään oikeaa vauhtia ja saanut Frankin ylittämään esteitä jopa onnistuneesti. Hadley murahti jotain puolueellisuudesta ja tyytyi istumaan maneesin laidalla olevalle penkille kädet ristissä rinnallaan. Heineken naurahti puuskuttaen ja hidasti muulin vauhdin kävelyyn, jotta pystyi hengähtämään hetken maneesin hiekkaa ulos keuhkoistaan.
“Ehkä se osaisi jo hypätä pelkällä ohjauksella”, Curtis totesi kysyvään sävyyn, vilkaisten Jonathania kulmiensa alta ja sai juoksupojan nyökkäämään tyytyväisen oloisena. Juokseminen hieman hitaahkon muulin kanssa todella otti kunnon päälle, eikä hän enää ihmetellyt miksi Hadley oli niin mielellään luopunut tehtävästään... Tai miksi hänestä oli tullut kouluratsastaja. Saksalaisen kouluratsastajan ei tarvinnut irtohypyttää tulevia hevosiaan ja juosta niiden kanssa kymmeniä kierroksia, varsinkin jos ne sattuivatkin olemaan kovakalloisia tapauksia.
Riimunnarun lukko napsahti kevyesti auki ja narun sijaan Jonathan tarttui riimusta kiinni, ojentaen vapaalla kädellä jo hieman kuluneen narun Curtisille. Tehtävänä oli ohjata Frank rivakasti estekujalle ja antaa sen sitten ylittää omatoimisesti matalalle viritetyt puomit. Ja Heineken toivoi hyvinkin syvästi että muuli oli ottanut jotain oppia aikaisemmista kierroksista ja ymmärsi hypätä läpi ravaamisen sijaan.
Jonathanin kannustaessa muulin reippaaseen vauhtiin, Hadley nojasi eteenpäin puisella penkillä odottavan näköisenä ja tummat silmät nauliutuneena vauhtia ottavaan parivaljakkoon. Tosin ei ollut koskaan varmaa kumpaa rasavilli Sutton toivoi enemmän - täydellistä puomien lentelyä vaiko loistavaa suoritusta.
Hiukan ennen estekujaa Jonathan päästi irti riimusta ja onneksi Frank tajusi jatkaa matkaansa ilman mukana juoksijaa. Jännitystä ja kolmen ihmisen odotusta, puuskuttava hengitys ja tasaisena jatkuvat askeleet, jotka rytmittivät heidän sykettään. Ei kolahduksia, mikä sai tyytyväisen hymyn kohoamaan Heinekenin huulille ja Hadleyn ponkaisemaan ylös jakkaraltaan kaikkia raajoja innosta heilutellen.
“Mahtavaa Heineken”, Curtis myhähti tyytyväisen oloisena, kun oli saanut Frankin takaisin riimunnarun päähän ja taputti mustanruunikkoa kaulaa, “Ja Frank tietenkin!”

Viimeinkin Jonathan oli saanut luvan karata maneesista ja hikeä pyyhkien käveli kohti tuttua karsinaa. Terävät poskipäät helmeilivät punaisina muuten kalpeilla kasvoilla ja pieni hikipisara valahti amorinkaarta pitkin roosanpunaiselle alahuulelle. Nuori Heineken näytti melkeinpä hurmaavalta kovine piirteineen ja ehkä myös siinä ulkoisessa välinpitämättömyydessä oli jotain joka sai nuoret tallityöt huokailemaan hänen marssiessa karsinarivistöjen ohi. Jonathan itse ei tietenkään huomannut pitkiä katseita joita jätettiin hänen suuntaansa. Hän ei ollut niin sanotusti perinteisessä mielessä komea - kasvojen terävät piirteet saivat Jonathanin näyttämään helposti tylyltä ja ympäri vuoden kalpea iho ei ollut kovin mairitteleva. Kuitenkin peuramaiset, hyvinkin tummat silmät keräsivät paljon katseita ja pehmensivät hieman miehestä saatua yleisvaikutelmaa. Vaalean ihon ja silmien välinen kontrasti oli myös hyvin huomiota herättävä ja monien mielestä suorastaan kaunis asia. Miehenalku pyyhkäisi vielä kerran kosteaa otsaansa hihansuulla ja huokaisi viimeisetkin maneesin pölyt ulos kuivasta kurkustaan.
Frank oli saatu hyppäämään esteitä omin avuin ja Curtis oli jopa uskaltanut korottaa kujan viimeistä estettä. Hadley oli kädet heiluen innostunut lupailemaan että muuli nähtäisiin vielä Hemsburyn kisakentillä loistavana kultamitalistina, saaden aikaiseksi vain epätoivoisen ilmeen veljeltään ja muutaman sarkastisen naurahduksen. Nuori Heineken oli sen sijaan kannustanut Hadleyta toteuttamaan tämän idean - olisihan se nyt aivan mahtavaa nähdä pitkäraajainen Sutton paahtamassa estekentällä ja vieläpä muulin selässä.

Lawrence hörähti vaimeasti kun kuuli tutun äänen avautuneella karsinan ovella ja tuttu, sekä hellä hymy kapusi Jonathanin kasvoille.
“No hei nallekarhu, oliko jo ikävä?”, miehenalku leperteli kauniille hoitohevoselleen ja silitti massiivisen kaulan pehmeää karvaa. Lawrence puski päätään hoitajaansa vasten tyytyväisen oloisena ja jo pelkästään se kelpasi kiitokseksi työntäyteisen päivän jälkeen. Oli taas mukava olla kotona.

-----
- Karsinan puhdistus
- Irtohypytystä

Vastaus:

Ihana tarina jälleen kerran, ja vaikka tätä luki mielellään jo marraskuun puolella, oli se vielä toisellakin lukukerralla sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa. Kiitos kärsivällisyydestä - kyllä tämän vastauspinon kanssa hiljalleen edetäänkin!

Irtohypytys vaikutti alkukankeudesta huolimatta sujuvan ihan hyvin. Ennen pitkää. Hadley ja Frank estekisoissa... tämä idea pitää ehkä toteuttaa vielä joku päivä :D

Kumpikin tehtävä hienosti suoritettu! Kymmenen puntaa lisätty, ja pääsit etusivulle päivän kunniasitaatin paikalle.

©2018 ✤ Hemsbury Stables ✤ - suntuubi.com